Perhe miehen työn mukana paikasta toiseen vai viikot ilman isää...

Niinpä, sitä olen hyvällä ja pahalla miehellenikin tuoda esiin, että ne haaveet ja urasuunnitelmat, jotka nuoruudessa valittiin ehkäpä muuttuvat pakostakin kun kuvioon tulee mukaan vaimo ja erityisesti lapset. Mutta hän ei suostu muita töitä harkitsemaan, lapsellisesti vaan uhoaa, että no jäädään sitten kotiin työttömäksi kun kerran pakotetaan. Itse olen aivan puhki ja voimaton tämän asian edessä. Mieheni ei tule asiassa vastaan enkä ole hänen itsensä koskaan ainakaan ääneen kuullut miettineen, mitä haittapuolia esim lapsille olisi näissä molemmissa vaihtoehdoissa. Minusta itsekästä ja kieltämättä olen miettinyt, että no, kun kerran olen yh käytännössä jo nyt ja tulevaisuudessa vielä enemmän niin miksi sitten kärvistellä,yhteensopimattomuutta kun muutenkin tässä liitossa riittänyt. Sitä vaan haluaisi, että asiat olisivat hyvin ja lapsilla hyvä lapsuus, josta me vanhemmat, yhdessä, vastuuta kannettaisiin. Inhoan sitä, että tietyissä työpaikoissa ja organissatioissa inhimilliset syyt ja perheen etu eivät koskaan ole huomioitavien asioiden listalla. Anteeksi kaikille tämä valitus mutta jos täällä on muita , esimerkiksi juuri upseerien vaimoja tai ex- vaimoja niin kertokaapa kokemuksianne. Kiitos jo näistä vastauksista!

sopii toisenlaisen työryhmin työnantajan kanssa. tai sitten jäät yh-äidiksi ja annat miehen mennä. Lapsen kannalta kaikista paras että saa tutussa ja turvallisessa ympäristössä kasvaa. Lapset kärsii siitä jatkuvasta muutosta ja kun joutuu entiset kaverit jättämään.

Pentele, kirjoitin jo pitkän pätkän ja se katosi kun olin kesken kirjoittelun pois koneelta ja mesta kerkesi viskata minut ulos.. noh, tiivistettynä äskeinen. Oma kokemukseni ja mielipiteeni.



Upseerin työtä ei voi mihinkään muuhun verrata, siltä osin että vaatisi tai edes ehdottaisi miehelle alan vaihtoa. Minä olen ylpeä mieheni työstä ja siitä, että hän on alalla josta on aidosti kiinnostunut. Olen tiennyt (kuten varmaan sinäkin) mieheeni tutustuessa hänen työnsä laadun, samoin sen että tulevaisuudessa lähtee joskus ulkomaankomennukselle, kenties useammankin kerran. Mielestäni nämä ura-asiatkin ovat sellaisia, että kun ne suhteen alussa on tiedetty, ei ole reilua alkaa niitä myöhemmin vaatia muuttamaan. Oma työnikin on kolmivuorotyötä vuoden jokaisena päivänä, enkä voisi muuta kuvitella tekevänikään. Jotkut tässä olivat sitä mieltä, että miehen pitäisi työnantajalta vaatia pysyvyyttä tai vaihtaa alaa.. ei ei. Sitä ei mielestäni voi upseerilta vaatia. Olen siis tältä osin täysin miehesi puolella.



Loppu onkin sitten ihmisistä kiinni. Me/minä viihdyn myös hyvin yksin, lapsen (tulevaisuudessa lasten) kanssa. Toiset kauhistelevat puolestani, jos mies on viisi vuorokautta poissa. Itse en ajankulua edes niinkään huomaa. Kun mies on kotona, hän on varmasti enemmän " läsnä" kuin monet muut isät.



Muuttamisesta. Olen kolmen vuoden aikana muuttanut miehen mukana kaksi kertaa. Tulevaisuus on avoinna. Itse olen sitä mieltä, että on ihan sama missä asutaan - tärkein on kuitenkin siellä kotona, neljän seinän sisällä. Kehottaisin sinua pohtimaan, kiukuttaako sinua pelkästään miehesi työnlaatu vai ne muut asiat, joista kirjoituksessasi vihjasit. Muuttaminen voi olla myös rikkaus. Itselläni ei ole yhtään lapsuudesta kavereita jäljellä. Kenties olisi, jos olisin tavannut enemmän ihmisiä. Todennäköisesti ette kuitenkaan ihan kahden vuoden välein joudu muuttamaan, luulisin.



Tuostakin minulla on hieman eri näkökanta, etteikö tämä kyseinen työnantaja huomioisi perhettä. Minulle on tullut sellainen tunne, että nimenomaan huomioi. Miehelläni oli leirejä synnytykseni lasketun ajan tienoilla ja hän oli koko ajan kännykästä tavoitettavissa ja lähtövalmiudessa. Synnytys tosin käynnistyikin sopivasti kahden leirin välisenä iltana, jolloin hän juuri tuli kotiin. Ja olisi voinut jäädä synnytyksen jälkeen vapaille, mutta itse koin turhaksi pitää vapaita kun olin vielä sairaalassa. Sen sijaan heti kun kotiudun, mies sai vapaapäivät järjestettyä itselleen. Samoin myös tuttavien mies pääsi heti leiriltä tulemaan synnytykseen. Ja vapaapäiviä saa hyvin vaikkapa lapsen sairastuessa.



Jaksamisia (vaikka vähän valititkin ;) )

Meillä tilanne on seuraavanlainen. Tutustuin avomieheeni opiskellessani Turussa. Hän on Turun lähistöltä kotoisin. Kun valmistuin sain töitä vanhalta kotiseudultani, vuokrasimme sieltä yhdessä asunnon ja minä muutin sinne heti. Miehen oli tarkoitus hakea töitä ja muuttaa perässä mahdollisimman pian. Töitä ei kuitenkaan pohjanmaalta miehelle ole löytynyt. Olemme kulkeneet edestakaisin nyt vuoden verran. Mutta miehen ei todellakaan kannata muuttaa ellei töitä ole tiedossa, sillä vakituista työpaikkaa ei kannata vaihtaa työttömyyteen.

Nyt esikoisen odotus on noin puolessa välissä ja tilannetta on pohdittu joka kantilta. Minulla ei ole vakituista työpaikkaa mutta nykyisessä työssäni (terveydenhoitoalalla) saisin varmasti jatkaa myös äitiysloman jälkeen. Töitä on nytkin ollut koko ajan.

Todennäköisesti tässä käy niin että minä ja vauva asumme nykyisessä asunnossa äitiysloman loppuun ja muutamme sitten koko perhe yhdessä Turkuun tai johonkin naapurikuntaan. Se edellyttää kuitenkin sitä että minä saisin töitä jostain lähistöltä.

Erillään asuminen syö kyllä kumpaakin ja parisuhde on koetuksella. Viikolla on kauhea ikävä ja viikonloppuisin kumpikaan ei oikein osaa olla kun tuntuu että pitäisi olla koko ajan kahdestaan niin kauan kun se on mahdollista. Avomies pelkää ettei tuleva vauva opi tuntemaan häntä ollenkaan. Ja minulla on ollut tunne ettei koko vauva kiinnosta miestä yhtään. Tosin ei syntymätön vauva monen sadan kilometrin päässä voi tuntua niin todelliselta kuin sisälläni. Näillä näkymin mies yrittää järjestää kesällä lomat niin että voisi olla meidän kanssa mahdollisimman paljon. Ja minun ehkä täytyy kärsiä pari viikkoa anoppia ja kyläillä miehen kotona (jossa hän viikot majailee) vauvan kanssa, ihan vain miehen takia.

Teidän tilannetta mutkistaa vähän isommat lapset. Oma isäni on muuttanut lapsena vuoden, parin välein. Hän koki sen varsinkin koulun kannalta hankalana. Hän oli koulukiusattu koska ei ehtinyt missään paikassa tutustua kunnolla kehenkään ja taas jo muutettiin.

Voimaa näiden isojen päätösten tekemiseen. Tällaiset tilanteet ei ole koskaan helppoja.

En ole koskaan tavannut ihmistä, joka olisi ollut aikuisena tyytyväinen siihen, että lapsena joutui muuttamaan usein. Toisaalta en myöskään ole tavannut sellaista, joka olisi tyytyväinen isän jatkuvaan poissaoloon lapsuutensa arjesta. Eli itse en voisi edes kuvitella tekeväni lapsia sellaisen isäehdokkaan kanssa, joka olisi jatkuvasti poissa tai pakottaisi minut ja lapsensakin muuttamaan.



Kun on vanhemmaksi ryhtynyt, niin lapsen edun pitäisi mennä omien edelle. Lapsille on tärkeintä saada vakaa ja turvallinen lapsuus, ei esimerkiksi se, että isä on urallaan edennyt mahdollisimman pitkälle. Siinä mielessä ainakin Emilynin viesti oli mielestäni pöyristyttävä: ei kai sillä aikuiselle väliä olekaan, asuuko samassa paikassa vuoden vai kymmenen, jos ei kerran ole itsellä mielekästä työtä tai ystäviä. Lapsille tutut hoitajat, tuttu koti ja pihapiiri taas ovat tärkeitä, ja varsinkin kouluun mentyä tuo tuttuuden merkitys korostuu. Tutkimusten mukaan koulukiusaamisen kohteeksi joutuu muita helpommin lapsi, joka tulee uutena jo yhtenäiseksi hitsautuneeseen luokkaan. Voi vain kuvitella, mitä tekee lapsen itsetunnolle ja -varmuudelle se, että hän joutuu esimerkiksi joka toinen vuosi menemään ensimmäistä kertaa uuteen kouluun, tutustumaan taas uusiin ihmisiin, hankkimaan taas uusia kavereita ja oppimaan talon tavoille.

Sinun logiikallasi upseerit eivät sitte olisi oikeutettuja perheeseen lainkaan. Jos jokainen upseeri-isä nyt lopettaisi työnsä poissaolojen ym. vuoksi, niin kylläpä puolustusvoimatkin romahtaisivat.



En muistanut tekstiini kirjoittaa, että itse muistan kouluajoilta muutamia koulukavereita, jotka muuttivat usein. He eivät olleet koulukiusattuja vaan pikemminkin päinvastoin, kavereita löytyi heti uusille naamoille.



Ja kuten totesinkin, kun mieheni on kotona hän on varmasti enemmän läsnä, kuin monet muut isät jotka tekevät normaalia päivätyötä. Asiaan varmasti vaikuttaa se, millaista perhe-elämä on, vaikka isä olisikin välillä poissa tai jos muutetaan usein.



Jokainen voi itse valita miehensä ja jos miehen ammatti häiritsee, niin kyllä se epäreilua ja myöhäistä on alkaa valittaa siinä vaiheessa kun on jo naimisiinkin päädytty. Ja tämän sanon ihan siksi, että jokaisella ihmisellä on oikeus tehdä töitä alalla jolla tahtoo ja mielestäni myös upseerit ovat oikeutettuja perhe-elämään. Ja myös muun alan ihmiset, jotka ovat työnsä valinneet jossa joutuu matkustelemaan tms. Jokainen nainen voi olla ottamatta tällaista miestä itselleen, jos ei hetkeäkään yksin pärjää tai ei kestä muuttamista.

Alkuperäisen huolen ymmärrän täysin, itse en koskaan suostuisi muuttamaan tietyn väliajoin. Lapset ovat meidän perheessä se jonka ehdoilla NYT eletään, kymmenenn vuoden kuluttua lapset ovat kenties lentäneet pesästään ja me saadaan taas miettiä omaa URAA.

Kyllä perheen perustaessa pitää osata luopua tietyistä asioista ja antaa lapsille turvallinen ja pysyvä kasvuympäristö, se on mielestäni kaiken a ja o. Olipa kyseessä sitten upseeri tai muu ammatti. Kyllä näitä perheitä on tavattu jossa miestä kumarretaan koskan hän on se ja se ammatiltaan, itse en voi sietää tämmöistä, mikä voi olla tärkeämpää lapsen kehitykselle kuin tasainen hyvä lapsuus?

Mutta kukin tyylillään, ihana kuitenkin huomata että alkuperäinen ajattelee selvästi lapsiaan eikä kumartele jonkun ammattiryhmän edessä kuten tämä toinen upseerin vaimo, huh!

Meillä mies korkeassa asemassa mutta " alentui" perheensä vuoksi ja jatkaa uraa sitten myöhemmin. kaikki olemme hyvin tyytyväisiä tilanteeseen =) Näinkin siis voi olla.

Halusin vielä ala-asteen opettajana kommentoida muuttoa lasten kannalta. Jokainen tapaus on tietysti omanlaisensa, mutta omien ja kollegojen kokemuksien perusteella sanoisin jatkuvalla muuttamisella (esim. parin vuoden välein) olevan todennäköisemmin negatiivisia kuin positiivisia vaikutuksia lapsen elämään ja arkeen sekä myöhempään kykyyn solmia ihmissuhteita. Riski tulla kiusatuksi tai jäädä porukan ulkopuoliseksi on suuri. Tämä on asia, jota en sallisi oman lapseni kokea.

Jahas, vai että jonkun ammattiryhmän edessä kumartelija mielestäsi olen. Sinun kaltaistesi ihmisten kannattaa pysyä niistä upseereista ja muista erossa. Minun ei tarvitse kumarrella yhtään ketään - eikä myöskään mieheni tarvitse kumarrella ruikuttavaa ja nalkuttavaa vaimoa. Me molemmat saamme olla töissä alalla, jolla haluamme. Upseerin työ eroaa muistakin hommista siten, että mahtaa niillä upseerimiehillä olla tylsä loppuelämä, jotka vaimon painostuksesta lopettavat työnsä ja lähtevät johonkin muuhun työhön vain rahaa tienatakseen, ilman että hommassa viihtyvät. Ap on valintansa tehnyt kun sanoi papin aamenen, olisi miettinyt etukäteen - vai liekö tarkoitus olikin päästä naimisiinmenon myötä miestä määräilemään ja muuttamaan mieleisekseen. Se se vasta kumartelemaan pistämistä onkin, kun aletaan mieheltä vaatia asioita jälkikäteen.