Onko kukaan muu keski-ikäinen niin kiinni vanhemmissaan kuin minä?

Tarvitset terapiaa, oikeasti. Tuo ei ole enää normaalia, olla noin sidoksissa vanhempiinsa.

No mikä sua estää etsimästä kumppania? Ei vanhemmat voi olla kumppanin tai kaverien korvike. 

Onneksi sinulla on lapsi niin et ihan yksin jää . Koita olla murehtimatta , tiedän ettei onnistu koska olen kanssa murehtija mutta yritä . Koita nauttia mitä nyt on , vanhemmistasi ja muusta. Murehtia ehtii sitten kun sen aika on .

Ymmärrän ap, täysin. Itse myös ainoana lapsena olen todella läheinen vanhempieni kanssa ja ahdistaa heidän ikääntymisensä.

Ja oma perhe on, lapsia ja rakas aviomies. Myös ystäviä. Mutta silti tietynlainen luopumisentuska on mielessä usein tähän liittyen.

Eikä kai siihen varsinaista ratkaisua olekaan. Elämä on luopumista, ei sille mitään voi. 

Mulla on puoliso, lapset, ystäviä ja sisaruksia - ja silti oma äiti ihan huipputärkeä. Ei siis välttämättä mene yksinäisyyden piikkiin: oma äitini on todella rakas, kiva, fiksu ja tärkeä minulle, muiden tärkein ihmisten lisäksi. En kylläkään huolehdi tulevasta, mutta olen todella onnellinen siitä, että äiti on vielä hyvissä voimissa ja iso osa elämääni.

Vaihtavatko myös vaippasi ja saattavat töihin?

Sinulla on se lapsi kun vanhempasi menevät. Minulla ei ole sitäkään.

On muillakin vastaavaa. Varsinkin jos terveys ei kestä normaalia työelämää, on perussairauksia ym. ja tulee ongelmia. Ja ei rahaa siksi. Ellei tule joku tulonlähde jonka terveys kestää. On ikävää pelätä ettei ole ruokaa, lääkkeitä tai mitään apua omaiselta jos omainen kuollut - vaikka sairaana. Nykyään moni saa laskut maksettua ja muuta ei jää juuri. Kunnan orjatyö ei ole mikään ratkaisu, koska siellä on pahin kyttäys ja ihmisten luulevan olevan elämäntapaongelmaisia tai mt-ongelmaisia. Moni etsii kuitenkin hyvinvointia ja itsenäisyyttä eri kautta.

Nythän sinä olet huomannut muutoksen tarpeen.

Alat pikkuhiljaa kehitellä ihan omia harrastuksia itsellesi ja itsenäistyä kokonaan, alkaa olla viimeinen aika alkaa elää omaa elämää.

Myös lapsesi pitää päästä itsenäistymään, se on tärkeää, ettet opeta vääränlaista mallia lapsellesi, vaikka olisit kuinka yksinäinen. Yksinäisyyteen sinun pitää löytää ihan oma ratkaisu eikä se ole se, että roikut ja riiput lapsessasi.

Pohdi, lue, keskustele. Käy erilaisissa harrastuspiireissä jne. Eihän sinun välttämättä tarvitse paljonkaan vähentää yhdessäoloaikaa, vaan vain muuttaa asennettasi. Siitä se alkaa.

Ongelma tietysti on se, että jossakin vaiheessa vanhempasi tarvitsevat yhä enemmän apua ja samalla myös sinun aikaasi. Miten sen järjestät niin, että pystyt myös uusiin ihmissuhteisiin ja omaan elämään?

Toivottavasti vanhempasi ovat vain niin mukavia, että viihdytte yhdessä. Tilanne on tietenkin kokonaan toinen, jos he vaativat tai velvoittavat, määräävät, antavat ymmärtää tai pitävät itsestään selvänä läsnäoloasi ja apuasi.

Lähde matkoille, jos mahdollista, useita kertoja vuodessa, vaikkapa lapsesi kanssa ja irrottaudu mielessäsi vanhemmistasi edes siksi ajaksi kokonaan, ei siis viestejä eikä puheluita. Ryhmämatkatkin on mahdollisia tai muu yhdessä- ja porukassareissaaminen.

Et kertonut asumisestasi, asutteko liian lähekkäin. Viestittelettekö päivittäin? Voit kertoa vanhemmillesi, että haluat nyt muutoksen aiempaan ja "Nyt tehdään näin..."

Tottakai vanhempasi vastustelevat, kun muuhun ovat tottuneet tai pelottelevat tai jotkut jopa uhkailevat, kun pelkäävät kaikkia muutoksia. Eivät he näe asioita sinun kannaltasi. Siksi sinun on tehtävä se itsenäistymispäätös ja pysyttävä siinä, muutenhan jäät ihan oikeasti yksin vanhempiesi kuoltua. Tätähän se elämätön elämä tarkoittaa, jota kadutaan sitten, kun ikää on tullut paljon. Että elit vain vanhempiasi varten ja oma elämä jäi kokonaan sivuun.

Mutta muutoksen on tultava, et voi ikuisesti roikkua vanhemmissasi. Perustelet ja kerrot yhä uudelleen, että haluat omaa elämää. Teet itse päätöksen ja kerrot sen vanhemmille. Et jää inttämään ja jauhamaan loputtomiin asiasta. Kysymys on sinun elämästäsi. Voit silti olla hyvissä väleissä vanhempiesi kanssa.