Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Kuinka joidenkin suhteet kestää teinistä vanhuuteen saakka?
24.01.2024 |
Kuinka voi olla mahdollista, että jotkut löytää sen ikuisen onnen jo jopa ylä-aste ikäisenä? Itse en voisi kuvitellakaan, että olisin yhdessä tuon ajan poikaystävieni kanssa. Ensimmäinen kärsi jo silloin, kun olimme yhdessä niin mielenterveysongelmista. En vaan suostunut sitä myöntämään, vaikka sen kyllä huomasin. Hän tappoikin itsensä joitain vuosia myöhemmin. Toisesta kehittyi alkoholisti, joka on nyt vasta reilu 50 vuotiaana päässyt kuiville. Kolmas sekaantui jo teininä huumeisiin ja ollut vuosia vankilassa. Neljännellä oli taas pahoja mt ongelmia ja olin lähinnä säälistä hänen kanssaan 14 vuotta. Viides oli narsisti, joka kaikenlaisella väkivallalla polki minut niin maahan, että pääsin eroon vasta 16v jälkeen. Mahtaako kenelläkään olla näin surkeaa sarjaa.... Eräs ystäväni sanoi, että olen hänen mielestään tavallista älykkäämpi ja ei ymmärrä miten minun kohdallani kaikki suhteet ovat olleet aina viallisia. Olen nyt ollut 2v sinkkuna ja tuntuu, että kiintiö on nyt täynnä. Yksin loppuelämä.
Kommentit (14)
Hoh hoijaa! Aloitus ja kaksi seuraavaa kommenttia saman tekijän.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Hoh hoijaa! Aloitus ja kaksi seuraavaa kommenttia saman tekijän.
Ja vielä kolmaskin.
Kunnioitus, ymmärtäminen ja rakkaus toista kohtaan.
Rakastuin 17 vuotiaana parhaaseen ystävääni. Lapsuuden ystäviä ollaan. Toisen tunsi niin hyvin, että uskalsi naimisiin ja perhettä perustamaan jo 21 vuotiaana. Edelleen 38 vuotiaana yhdessä. Ja onnellisia ollaan. Lapsetkin kohta muuttavat kotoa.
Viivi ja Wagner sarjakuvasta. Mikä on pitkän parisuhteen salaisuus? Vastasivat:
Viivi: Naisen masokismi
Wagner: Miehen huono muisti
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vain aloitus on minun. Minulla ei syki kyllä mikään exiäni kohtaan.
Ap.
Ei parisuhde ole aina pelkkää onnea. siihen kuuluu myös vaikeat ajat, mutta ne mennään läpi rakkaan puolison kanssa. Tuosta se parisuhde vain vahvistuu, kun tulee ylämäkiä ja ne mennään läpi yhdessä. En sitten tiedä miksi jotkut luovuttaa tässä kohtaa.. Ehkä se rakkaus ei sitten ollutkaan niin vahva?
En ole ollut mieheni kanssa ihan nuoruudesta asti, mutta tapasimme alle 26v vuotiaina, ja jos vain tämän onnen minulle suo että saan hänen kanssa olla loppuelämäni niin olen siitä ikuisesti kiitollinen
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se onkin melkoinen onnenkantamoinen ja vaatii varmasti myös paljon työtä. Että löytää jonkun jonka kanssa kasvaa samaan suuntaan, tahdotaan samoja asioita, arvot kohtaa ja lasvetaan yhdessä aikuisuuteen. Ei käynyt itsellä sellaista tuuria.
Ei se ole niin helppoa kasvaa yhdessä aikuisiksi. Kyllä siinä kasvukipunsa on. Ja muitakin kipuja. Mutta kyllä kannatti mennä noiden vaikeiden aikojen läpi. Rakkaus tuntuu vain kasvavan ajan myötä.
N37, 21 vuotta yhdessä
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Iltasanomissa oli äskettäin juttu parisuhteesta - osa ihmisistä päättää parisuhteesta, osa päätyy siihen. He, joiden kumppanuus on syntynyt päätöksestä, pysyvät liitossa, päätyjien liitto ei kestä, kun he päätyvät uuteen suhteeseen tai ties minne.
Yhdessä ollaan koska on päätetty rakastaa. Ei se joka päivä ole ollut onnea autuutta, mutta useimmiten kuitenkin. Enkä vaihtaisi puolisoa mistään hinnasta.
N40, parisuhteessa 23 vuotta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Se on sekä tuuria että taitoa. Ei kenenkään suhde ole 50-70 vuotta pelkkää onnea ja auvoa, joten pitää siinä matkan varrella monta kertaa valita jäädä, kuunnella, korjata ja joustaa. Jos ei halua (mikä on ok) tai osaa, niin tarina jää lyhyemmäksi.
Tuuriakin tarvitaan, koska ei ole yksin minun hallinnassa esimerkiksi sairastuuko tai muuttuuko jompi kumpi meistä tavalla joka tekee suhteesta niin epäpalkitsevan, ettei niitä taitoja lopulta jaksa tai halua käyttää (esim. sairaus joka muuttaa ihmistä olennaisesti ja katkaisee yhteyden). Koska ei ihminen kestä kaikkea, eikä tarvitsekaan.
Minä olen 47 ja olen ollut mieheni kanssa 14-vuotiaasta lähtien. Enkä todellakaan ole ollut aina ja kaikkina hetkinä varma, että haluan olla tässä lopun elämäni, mutta tällä hetkellä tuntuu vahvasti siltä. Äitini on tavannut isäni 18-vuotiaana, mummoni tapasi ukkini 15-vuotiaana, miehen äiti taisi olla myöskin 15. Yhdessä ovat olleet hautaan asti, välillä onnellisina, välillä ehkä vähemmän onnellisinakin. Kuka sitä nyt aina olisi onnellinen oli sitten suhteessa tai ei?
En ajattele että suhteen onnistumista mitattaisiin vuosissa. Pitäisin mittarina enemminkin sitä mitä on yhdessä opittu ja miten on osattu kuunnella itseä ja toista, oli lopputulos sitten yhteinen hautapaikka tai ero.
Alue: Aihe vapaa
Jopa on ap:lla ollut karmeita poikaystäviä. Mutta sinähän ne itsellesi valitsit, joten joko et osanut valita tai et saanut kunnon ihmistä kumppanikseksesi.