Voiko parisuhde pelastaa ihmisen?

Riippuu suhteesta ja puolisosta millainen vaikutus on. En sinänsä usko kenenkään pelastamiseen, mutta kokemus rakastettuna ja hyväksyttynä olemisesta saattaa olla siinä määrin voimaannuttava, että ihminern löytää voimavaroja tehdä parempia valintoja. Tietenkin rakastava suhde nostaa myös mielialaa, eikä läheisyyden ja seksin merkitystä hyvinvoinnille voi myöskään väheksyä. Tämä siis silloin, kun on kyse aidosti rakastavasta suhteesta eikä riippuvuus tai hoivasuhteesta, jossa kumpikin toteuttaa omia traumojaan tai on yhdessä yksinäisyyden pelosta.

Voi pelastaa.

Kyllä. Parisuhde paransi masennukseni, joka johtui parisuhteen puutteesta aiheutuneesta yksinäisyydestä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ei. Yleensä ihmisellä menee hyvin tai huonosti ihan omien tekoojensa mukaan, mutta jotkut käyttävät parisuhdetta tai sen puutetta syntipukkina sille, miksi eivät saa tehdyksi mitä pitäisi tai jatkavat hölmöjen asioiden tekemistä.

Toisen ihmisen kanssa voi kyllä oppia tekemään parempia valintoja, kun seuraa hänen tekemisiään sivusta. Tässä mielessä kyllä kumppani voi olla osapelastajana.

Lisäksi jos on ollut yksinäinen niin parisuhde kyllä muuttaa ihmistä ihan hormonitasolla. Läheisyys ja seksi tuovat yllättävän kovan hormonivasteen, tämän huomaa jos on kauan ollut ilman.

Ainakin omalla kohdalla monet ongelmat ovat johtuneet parisuhteen puuttumisesta, joten todellakin kumppanin löytäminen pelasti.

Voi. Opin ymmärtämään naisen ajaksenjuoksua ja pystmään heistä erossa.

Jätä narsisti, mutta pidä tylsä mies

Toisesta ihmisestä tulevaan "pelastumiseen" en usko, mutta tottakai toisen ihmisen tuesta, rakkaudesta ja esimerkistä voi olla valtavasti apua. Toki jos joku kokee pelastuneensa, en väitä vastaan. Mutta suhteeseen ei pitäisi lähteä "pelastamaan" tai "pelastumaan". Iso riski, vaikuttaa epäterveeltä läheisriippuvuudelta jos on tuollaiset roolit. 

Vierailija kirjoitti:

Ainakin omalla kohdalla monet ongelmat ovat johtuneet parisuhteen puuttumisesta, joten todellakin kumppanin löytäminen pelasti.

Itse en sanoisi, että ongelmani johtuivat pariosuhteen puutteesta, mutta sen takia tein valintoja, joista moni oli huono. Kyllähän kaikkeen toi parannusta ihminen, jonka sanomisiin pystyi luottamaan, kun aiemmat kokemukset parisuhteista olivat huonoja.

Vierailija kirjoitti:

Riippuu suhteesta ja puolisosta millainen vaikutus on. En sinänsä usko kenenkään pelastamiseen, mutta kokemus rakastettuna ja hyväksyttynä olemisesta saattaa olla siinä määrin voimaannuttava, että ihminern löytää voimavaroja tehdä parempia valintoja. Tietenkin rakastava suhde nostaa myös mielialaa, eikä läheisyyden ja seksin merkitystä hyvinvoinnille voi myöskään väheksyä. Tämä siis silloin, kun on kyse aidosti rakastavasta suhteesta eikä riippuvuus tai hoivasuhteesta, jossa kumpikin toteuttaa omia traumojaan tai on yhdessä yksinäisyyden pelosta.

Niin tämä! Oli pitkä suhde, jonka aikana masennuin omasta riittämättömyydestäni, vajavaisuudestani ja siitä, etten osannut mitään oikein. Seuraavan suhteen aikana tajusin, ettei se ollut minusta kiinni, aiempi mies ei ikinä katsonut hyväksyvästi tai sanonut kiitos, vaati vaan aina lisää asioita, jotka olivat täysin epämukavuusalueellani ja kommentoi asioita (esim. pituuttani), joita en voinut muuttaa. Uuden miehen kanssa pystyi neuvottelemaan mistä vaan, hän laittoi minulle ruokaa, jos olin töistä väsynyt ja muutenkin piti tasaveroisena kumppanina, oli hyväksyttävää, että minullakin oli tarpeita ja toiveita. Se oli täysin mystinen kokemus, jonka pyrin tietysti palauttamaan. Nyt suhde on arkipäiväistynyt, mutta edelleen hänen kanssaan on hyvä olla ja masennus/ahdistus on pysynyt poissa jo 10 vuotta.

"Pelastaa" on ehkä raju verbi. Mutta itse olen lapsesta asti halunnut vain kuolla. Puolisoni löydettyäni tämä halu on väistynyt, ja elämässä on iloa. Aikaisempien kumppanien kanssa tämä ei onnistunut.

Ei voi

Vierailija kirjoitti:

Parisuhteet kasvattavat luonnetta. Ainakin kannattaisi yrittää suhtautua niin sekä hyvien että huonojen suhteiden osalta. Eka poikaystäväni jätti minut sydän särkyneeksi. Eron jälkeen opin nauttimaan vapaudestani. Toka poikaystävä opetti minulle itsevarmuutta. Kolmas eli se jonka kanssa päädyin naimisiin, opetti minut pitämään puoliani. Eli hän löi minut maahan ja itse pakon edessä nostin itseni sieltä. Ei pidä odottaa muiden tekevän asioita puolestasi. Kukaan ei voi sinua pelastaa itseltäsi, paitsi sinä. 

Kolmas kuulostaa henkisesti väkivaltaiselta. Vaikka koetkin olevasi onnellinen nykyisesi kanssa toivoisin ettei tällaisia suhteita promota onnistuneena täsmäratkaisuna. Miksi? Moni nainen kasvoi pahoinvoivassa ympäristössä. Näin ollen tollanen näykkiminen näyttäytyy normina. Puolison pitäisi olla henkilö, kelle uskallat jättää tekemäsi käsityöt,lemmikin ja ennenkaikkea itsesi. Rakastava kumppani haluaa sulle hyvää.

Pelastaa on ehkä vähän vahva ilmaus, mutta kyllä uskon, että voi auttaa paljon. RIippuu tietenkin suhteesta ja omasta halusta muutokseen. Eli jos halua on, voi parisuhde auttaa paljonkin. Vaikka olisi halua elämänmuutokseen, mutta ei mitään mistä tarttua tai aloittaa tekemään niitä parempia valintoja, voi olla tosi vaikeaa saada muutoksia aikaan. Mutta jos on joku vaikka "normaalimpaa" elämää elävä näyttämässä esimerkkiä, joku, jolle on ikäänkuin tilivelvollinen, voi paljonkin muutosta tapahtua. Mutta siitä huolimatta pitää olla se oma vahva halu ja kyky ottaa vastuu elämästä. Ei niin, että tukeudutaan toiseen liikaa...

Itselleni on käynyt hieman näin. Olen ollut ikäni masentunut. Halusin muutosta, mutta en vain saanut mistään kiinni... vaikeaa selittää, mutta vaikka miten yritin, lopulta kuitenkin vain nettailin yksin himassa masentuneena, siis esimerkiksi hain töitä ihan hirveästi, en saanut, lopulta masennuin... jne. Kun tapasin nykyisen puolisoni, sain sellaista tukea, että aloin hieman uskoa itseeni eivätkä vastoinkäymiset lannistaneet samalla tavalla. Laitoin vuorokausirytmin kuntoon (TOSI iso juttu), aloin liikkua enemmän ja säännöllisemmin, löysin jopa todella osaavan terapeutin puolison myötävaikutuksesta. Ja talousasiat lakkasivat aiheuttamasta samanlaista ahdistusta, kun tiesi, ettei aivan jää ilman ruokaa vaikka olisi välillä tiukkaa. Nyt käyn töissä ja elän ihan hyvää elämää, koko ajan parempaan päin, saman puolison kanssa edelleen. En tiedä, missä olisin ilman häntä. Mutta muutos on kyllä vaatinut ihan hitosti töitä, ja nimenomaan sitä, että otan vastuun omasta elämästä, eli puoliso on vain tukenut ja näyttänyt tietä. "Hoivattavaksi" en oikein osaisikaan heittäytyä, vaikka sekin olisi ehkä joskus ihan hyvästä.