monikulttuuristen perheiden lasten identiteetistä
Monien tutkimusten mukaan toisenpolven siirtolaisilla esim. Ranskassa, Saksassa, Ruotsissa on usein identiteettiongelmia. He ovat kasvaneet ko. maassa, mutta perhetausta on toisaalla. Koulussa ja lähiympäristössä eletään maantavalla, mutta kotona taas noudatetaan vanhempien kotimaan perinteitä, jotka voivat olla ristiriidassa uuden maantapojen kanssa. Lapsi voi kokea tämän ristiriidan paineena, eikä tiedä oikein mihin joukkoon kuuluisi.
Tässä oli siis kyse sellaisista perheistä, joissa molemmat vanhemmat tulevat jostain muusta maasta.
Minua kiinnostaisi tietää miten on laita niitteen lasten kohdalla, jotka ovat suomalaisia, mutta eroavat ulkonäöltään supisuomalaisesta. Esim. toinen vanhemmista on suomalainen, toinen tulee Afrikasta tai Aasiasta ja adoptiolapsista, jotka poikkeavat ulkonäöltään suomalaisesta, mutta jotka ovat adoptoitu suomalaiseen perheeseen. Kuinka yleisiä identiteettiongelmat ovat näiden lasten tai nuorten kohdalla.
Ajattelin esim. sitä suomalaista miestä, jonka isä tulee Afrikasta, joka luokkaantuu mustasta " lakupekasta" , kun taas " aidot afrikkalaiset" eivät ole tästä moksiskaan.
Välillä kuulee taas muualta adoptoitujen tarinoita siitä miten oma etninentausta on heille arka paikka, ja monet heistä suhtautuvat suorastaan agressiivisesti kyselyihin heidän taustastaan.
Luulisi yhteiskunnan muuttuneen 1980-luvulta, silloin monikulttuuriset lapset saattoivat olla " outoja lintuja" , mutta luulisi jo että 2000-luvun Suomi on tottunut monikulttuurisuuteen.
Oma monikulttuurisenliittoni hedelmä on vasta vauvaiässä, joten omakohtaista kokemusta aiheesta ei ole. Haluan kasvattaa hänestä tasapainoisen ihmisen, joka osaa arvostaa molempia kulttuureja.
Joilla on aiheesta omakohtaisia kokemuksia, please kommentoikaa!
Kommentit (8)
tiedän monikulttuuristen perheiden lasten (mutu-tuntumalla) lähipiirissäni esim. joidenkin jossakin elmänvaiheessaan hävenneen toisen vanhemman maahanmuuttajataustaa ja toisen perheen lapsen olevan ylpeä toisen vanhemman ei-suomalaisesta kulttuuritaustasta. Tämä ei johdu välttämättä kasvatuksen erilaisuudesta. Kyse on kokonaisuudesta, miten ystävä/kaveri/harrastuspiiri suhtautuu lapsen monikulttuurisuustaustaan, miten hoitajat/opettajat, miten sukulaiset, miten naapurit.. eli vanhemmat voivat tehdä osuutensa, mutta eivät voi varjella kaikelta, ikävä kyllä siksi joillakin on suvaitsevampi kasvuympäristö kuin toisilla ihan vain tuurilla... PErheessä on ratkaisevaa se, kunnioittaako äiti ja isä toistensa kulttuuritaustoja vai nouseeko se riitakapulaksi... jos nousee, voi monikulttuurisuus aihuettaa ristiriitoja lapsessa, siksi aikuiset selvittäköön riita-asiansa keskenään vetämättä lapsia mukaan!
oma mieheni (ei suomalainen) on itse kahden eri kansalaisen lapsi joka on viettänyt lapsuuden monissa eri maissa. Jos häneltä kysyy mistä hän on kotoisin, niin monesti on vaikea vastata. Hänelllä ei ole " syviä juuria" vain yhteen maahan vaan kokee että on ns. maailmankansalainen. En kuitenkaan näe tätä huonona asiana, vaan ihailen mieheni kykyä hyväksyä erilaisuus ja olla tuomitsematta ketään. Hänellä on kuitenkin todella vankat arvot ja hän arvostaa molempien vanhempien kulttuuria. Voisi sanoa että hänellä on kyky nähdä ja toteuttaa ne positiiviset puolet molemmista ja jättää negatiiviset puolet pois.
Omat lapsemme tulevat varmaan paljolti olemaan mieheni kaltaisia. Ainakin tällä hetkellä meillä on kotona kulttuuri joka ei ole minkään maalainen vaan se on sekoitus montaa eri kulttuuria. Olemme siis muodostaneet ihan oman " kulttuurin" . Ulkopuolisia paineita meitä kohtaan ei ainakaan vielä ole tullut. Lapset toki näyttää " erikoisilta" , mutta mitään rasismia tai syrjintää ei ole huomattavissa. Edes mieheni ei ole kokenut syrjintää, päinvastoin häntä kohdellaan yleisesti ottaen paremmin kaupoissa ja ravintoloissa kuin minua :)
En usko että omille lapsillemme tulee identiteetti ongelmia mutta meidän kasvatustapa ei ole ristiriidassa kummankaan kulttuurin kanssa. Ei ei ole suuria ongelmia tulla toimeen esim. sukulaisten kanssa.
... useampi joka on kasvanut pois Suomesta tai joilla on kahden kulttuurin tausta ja ovat myös näitä maailmankansalaisia. Osa on kohdannut todellisia vaikeuksia identiteettikysymyksissä osa ei ainakaan ole niin asiaa ilmaissut. Riippuu myös missä elämänvaiheessa heidät on " revitty" tietystä kulttuurista, miten he ovat niihin kasvaneet ja miten heihin on eri yhteyksissä suhtauduttu. He kokevat rikkautta taustoistaan, mutta osa on avoimesti kertonut ennakkoluuloista joihin ovat törmänneet. Pointtini ei ollut, että monikulttuuristen lapsilla tulisi olemaan vaikea elämä, vaan se, että on hyvä tiedostaa se, missä ympäristössä/ympäristöissä lapsi/nuori kulloinkin kasvaa ja mitä haasteita se asettaa. On eri asia asua jossain tosi pienellä paikkakunnalla kuin vaikka New Yorkin monikulttuurisessa ilmapiirissä. Riippuu siis ympäristöstä mitä haasteita tulee- korostan, että identiteettikysymyksiä käy läpi myös yhden kulttturin ihminen yhdessä kulttuurissa kasvanut- " mitä on muiden odotukset, mihin on kasvanut, mitä haluan elämältä" jne...
Kun vanhempi tiedostaa lapsensa kasvuympäristön hän voi pyrkiä häntä tukemaan. En ole itse törmännyt vaikeuksiiin, mutta olen niistä tietoinen. Kun mieheni saa osakseen ennakkoluuloja, lapsetkin tulevat niistä kasvaessaan tietoisimmiksi jne.
Monikulttuuriset tuastat eivät sinänsä tarvi olla ongelma vaan ongelmia voi syntyä ennakkoluuloista joita jotkut voivat heitä kohtaan osoittaa. Esim. amerikassa on lukuisia esimerkkejä tästä. Vaikka lapsella olisi toinen valkoihoinen vanhempi ja toinen tumma, hänet " leimataan" afroamerikkalaiseksi ja usein lapsi siihen samastuukin koska se on helpompi ympäristön kannalta. Ongelmia ei synny jos hän kokee samaistumiskohteen mielekkäänä. Haasteita voi synytä vain silloin, jos lapsi/nuori kokee itsensä joksikin muuksi kuin ympäristö yrittää hänet maalata. Esim. moni ulkomailla kasvanut suomalainen ei koe itseään suomalaiseksi, mutta silti heiltä odotetaan " suomalaisuutta" ....
En myöskään puhunut aikuisen identiteetistä vaan kasvavan lapsen ja nuoren. Aikuinen on usein jo oppinut elämäään oman itsensä kanssa ja näkee taustansa lähtökohdat rikkautena... tai... riippuu taas...
Identiteettikysymyksiä tulee kaikilla oli tausta mikä hyvänsä. En tarkoita, että juuret pitäisi olla, vaan niin että " juurettomuutta" ei kaikkialla hyväksyä, vaikka mielestäni se tulisikin hyväksyä. Identiteettikysymyksiä voi kohdata vaikka mistä asiasta vaikka korvien koosta tai nenästä, eli kaikki kulttuuritaustaiset kohtaavat joitakin haasteita, mutta kyseisessä ketjussa puhutaankin nyt monikulttuurisuuden aiheuttamista haasteista... jotenkin tuntuu, että minut ehkä ymmärrettiin väärin, mutta näihän usein nettikeskusteluissa käy.... :(
Makau:
Monikulttuuriset tuastat eivät sinänsä tarvi olla ongelma vaan ongelmia voi syntyä ennakkoluuloista joita jotkut voivat heitä kohtaan osoittaa. Esim. amerikassa on lukuisia esimerkkejä tästä. Vaikka lapsella olisi toinen valkoihoinen vanhempi ja toinen tumma, hänet " leimataan" afroamerikkalaiseksi ja usein lapsi siihen samastuukin koska se on helpompi ympäristön kannalta. Ongelmia ei synny jos hän kokee samaistumiskohteen mielekkäänä. Haasteita voi synytä vain silloin, jos lapsi/nuori kokee itsensä joksikin muuksi kuin ympäristö yrittää hänet maalata.(
Minä itse kasvatan kolmea poikaa, jotka perimältään ovat vain puoliksi suomalaisia. Heidän isänsä kulttuuri on kylläkin länsi-eurooppalainen, joten kovin suurista eroista ei kylläkään ole kyse, mutta eroja silti on. Erot tulevat kenties eniten esiin heidän (meidän) ollessaan tekemisissä isän ja isän sukulaisten kanssa - suomalaisessa yhteiskunnassa kasvatus ajautuu helposti " suomalaiseen malliin" , jonka kohteliaisuussäännöt, esimerkiksi, ovat kuitenkin toisenlaiset. Hassuinta on, etten itse arjessamme lainkaan tule näitä asioita ajatelleeksi, vasta kun hoksaan tietyissä yhteyksissä, miten he eivät osaakaan sanoa " please" ja " may I?" , nuo erot konkretisoituvat. Itse osaan kyllä, ne tulevat automaattisesti päälle, kun vaihdan kieltä, vaikka suomalainen olenkin. ;o)
Muttamutta, vähäisten kulttuurierojen lisäksi meidän perheessämme arkipäivää on tuo ulkonäköero. Kaiken huipuksi biologia on ottanut perheemme malliesimerkiksi polygeenien ominaisuuksista: kaikki pojat ovat erinäköisiä - tai pitäisikö tässä yhteydessä sanoa " erisävyisiä" ... Keskimmäinen menee täysin supisuomalaisesta, tukka on aika tumma ja karkea, mutta suora ja lyhyeksi leikattuna ei sen kummempi kuin " naapurin Kallella" . ;-) Kuopus on talvisin kohtuullisen suomalaisen oloinen (kesällä aikas ruskea), joskin kiharahko tumma tukka ja julmetun pitkät silmäripset suurten *sinisten* silmien ympärillä saavat jatkuvia (positiivisia) kommentteja. Vaan esikois-polo on kuin ilmetty isänsä eikä lainkaan supisuomalaisen näköinen... Tiedän asian häiritsevän häntä aika ajoin. Mennessämme etelänmatkalle hänen täytettyään 8v oli hän innoissaan ajatuksesta päästä uimaan ja rannalle, mutta sitten alkoi sanoa, ettei haluakaan lähteä - - kun ei halua ruskettua... :-(( Eli nämä ovat sellaisia identiteettiasioita, joista meillä valtaväestön edustajilla ei ole aavistustakaan... Tiedän hänen niin ikään olevan hämillään (on toki ujo muutenkin) erityisesti joutuessaan uuteen upposuomalaiseen ikätoveriporukkaan. Ja huom! useimmiten tämän hämmennyksen aiheuttaa juuri se, että hän on ihan todella supisuomalainen, vaikka ulkonäkönsä puolesta hänestä saatetaan muuta odottaa. Tai no, 90-prosenttisesti suomalainen ainakin, sillä itse en ole myöskään ihan " tyypillinen" suomalainen: en tykkää saunasta, en samoile metsässä poimimassa sieniä, en hiihdä enkä mökkeile jne.jne... ;o)) Identiteettiasioihin liittynee sekin, että olen itse ollut paikalla, kun toverit (joskus ulkomaalaistaustaisia) ovat ääneen ihmetelleet sitä, etten VOI olla hänen äitinsä...! Toisin sanoen, hänen pitää aina ensin lunastaa paikkansa ennen kuin voi olla oma itsensä. (Muutimme pari vuotta sitten toiselle paikkakunnalle ja eteen tuli tietenkin koulun vaihdos. Uusi asuinalueemme on jonkin verran monikulttuurinen, mutta vähemmän kuin ennen ja hänen nykyisellä luokallaan mm. on vain yksi toinen ulkomaalaistaustainen poika. Kesti TODELLA kauan ennen kuin hän sai kavereita uudelta luokalta...)
Nojoo, taisin selittää vähän sekavasti, kun tein tässä muuta samalla, mutta totta tosiaan tuo ympäristön henkilöön lyömä leima on minusta usein se ongelmien lähde! Paljon johtuu tietenkin silkasta tietämättömyydestä/ennakkoluulosta/typeryydestäkin, mutta jotenkin ajattelisin, että myös nuo nk. kolmannen kulttuurin lapset voisivat paremmin ilman sitä automaattista leimaa. Eli vain se, että joku vaikkapa somalialaistaustainen tyttö kulkee pitkässä hameessa ja huivissa ei merkitse sitä, että hän mumisee rukouksia mennen tullen tai on automaattisesti joku steissillä hengaava nuorisorikollinen (tosin ne ovat enimmäkseen poikia, tiedetään), vaan saattaa hyvinkin olla ihan tavallinen teini-ikäinen tyttö omine teinihaihatuksineen... ;-)
Meidan vanhempi tytto on nyt 6v ja joku aika sitten sai koulusta kyselylomakkeen jossa kysyttiin aidinkielta. Luin lapselle tarkkaan mista oli kyse ja lapsen taytyi vastata kyselyyn omin sanoin. Tytto laittoi etta on suomalainen ja hanen aidinkielensa on suomi. Asumme siis Englannissa ja lapsien isa on pohjois-afrikkalainen. Minusta meilla suomalainen identiteetti ja mentaliteetti on ollut kaikkein vahvin aina ja yha on. Vaalin suomalaisia perinteita ja kulttuuria niin kuin luontevalta tuntuu, en pystyisi puhumaan jotain muuta kielta kuin aidinkieltani lapsilleni. Mieheni taas puhuu lapsille englantia, koska ei tunne oman kielensa olevan lapsille hyodyllinen... :o( Eika han myoskaan esittele omaa kulttuuriaan sen kummemmin lapsille, vaan sulautuu enemman massaan. Minun taas pitaa hopottaa ja " muistella vanhoja" ja nain lapset varmaan ovat omaksuneet suomalaisen identiteetin vahvimmin. Kayvat molemmissa maissa vierailuilla melko saannollisesti, juttelevat molempien puolten sukulaisten kanssa jne.
Lapsemme ovat tummempia kuin perussuomalaiset, sulautuvat erittain hyvin massaan Briteissa, isansa kotimaassaan saattavat menna " taydesta" taikka ovat hiukkasen blondeja siella, riippuu miten tarkkaan syyntataan. Tummanruskeat hiukset ja ruskeat silmat molemmilla, isommalla pitka kihara tukka ja nuoremmalla piikkisuora polkkatukka! Taalla meidan on ollut hyva asua kun kukaan ei jaa ihmettelemaan monikulttuurista perhetta. Lapset eivat ole kokeneet mikaanlaista syrjintaa miltaan taholta. Koulussa tytto on suosittu ja hanella on paljon ystavia. Minulta kylla tullaan kysymaan meidan perhetaustoja, mista miehesi on kotoisin, ai sinakin olet ulkomaalainen, mita kielta te puhutte jne. Mutta ei se hairitse, jos avoimesti ja vilpittoman kiinnostuneina kysytaan.
Olen erittain itsevarma siita etta pystyn tarjoamaan lapsilleni tasapainoisen kasvatuksen, monikulttuurisen, mutta sitakin rikkaamman. Lapsilla on jo nyt hyva ja vakaa kasvupohja, tietavat keta ovat ja mista tulevat. En epaile etteiko jossain vaiheessa tule jonkin muotoista pienta identiteettikriisia (iik, murrosiassa?!), mutta en usko etta mitaan sellaista etteiko me siita paastaisi yli.
Minunkin mieheni on kahden maan kansalainen, toisessa syntynyt, kasvanut ja koulunsa kaynyt, mutta kotona puhuttiin ihan muuta kielta ja hanen vanhempansa ovatkin myohemmin palanneet synnyinmaahansa. Nyt mieheni tekee toita taman toisen maan (jossa ei siis kasvanut) palveluksessa ja kay ihan " senmaalaisesta" paitsi joskus jos tekee kielioppivirheita. ;-) Miehenikin kansallinen identiteetti on hyvin joustava, jos hanelta kysytaan minka maalainen han on, han yleensa sanoo molemmat maat eika osaa sanoa toista enemman kotimaakseen kuin toista. Han ei kuitenkaan ole kokenut tata juurettomuutena vaan rikkautena. Meidan lapsemme asuvat kolmannessa maassa, ja heilla on kolme kansalaisuutta (joista yksikaan ei siis ole asuinmaan), eli minakin odotan etta heista tulee aika samanlaisia kuin mieheni.
Minusta kuitenkin ap:n kysymyksessa on oikeastaan kaksi taysin erillista asiaa, eli tuo identiteetti (ihmisen oma vastaus kysymykseen " mihin kuulun" ) ja sitten toisten ihmisten reaktiot esim. ulkonaollisten erojen perusteella. Ihmisellahan voi olla esimerkiksi vahva suomalainen identiteetti (eika valttamatta mitaan muuta vaihtoehtoista identiteettia varsinkaan jos ei koskaan ole asunut muualla) vaikka muut sita kyseenalaistaisivatkin esimerkiksi rasistisista syista. Varmastikaan Suomessa ei ole helppoa olla tavalla tai toisella joukosta erottuva, sen verran " yhtenaiskulttuurinen" maa Suomi edelleen tuntuu olevan, valitettavasti.
Siirtolaisten lapset ovat kasvaneet kahdessa kulttuurissa ja ovat niin sanottuja kolmannen kulttuurin lapsia. Eli elävät kahdessa kulttuurissa ilman että kokonaan omaisivat kumpaakaan, mutta sulautuvat mukaan. En kutsuisi tätä identtiteetti ongelmaksi, vaan suureksi rikkaudeksi ja harvinaiseksi taidoksi. Useimmat ovat kovin kömpelöita kun joutuvat tekemisiin eri kulttuureista tulleiden kanssa.
Adoptio lapset kasvavat adoptio perheen ja kotimaan kulttuurissa siinä missä muutkin kotimaasta adoptoidut. En ole edes varma miten joidenkin mielestä heidän pitäisi eroa kotimaasta adoptoiduista lapsista. Miten muualta adoptoiduilta on velvollisuus kertoa ventovieraille adoptia historiaansa, ei sitä kotimaan adoptiolapsilta kysytä.
Suomalainen äiti ja ulkomaalainen isä - paljon riippuu vanhempien avioliitosta. Suomessa kasvava (jos tulee avioero) tuskin mihinkään muuhun samaistuu kuin asuinmaansa kulttuuriin. Se on perhekohtainen asia kuinka syvät sidet heillä on isän kotimaahan ja isänpuoliseen sukuun, ja kuinka usein siellä käydään.
Se että eroaa ulkonäöltää suomalaisista saatta aiheuttaa ongelmia joissakin piireissä. Jopa pääkaupunkiseudun suomen ja ruotsinkieliset eivät tule keskenään toimeen.
... tulee eteen monikulttuuristen perheiden lapsilla Suomessa ainakin jos he eroavat valtaväestöstä ulkonäöltään. Ikävä kyllä, Suomi on niin nuori näissä monikulttuurisissa kysymyksissä vielä, että haasteita tulee, mutta se ei tarkoita, etteikö niistä selviä ja saisi kasvaa rikasta ja mielenkiintoista elämää.
Olisihan se ihana jos ennakkoluuloja ei olisi, mutta siihen tuudittautuminen olisi harhaluuloissa elämistä.
Kannatta tutustua ennen kaikkea kotimaan tutkimuksiin aiheista. Esim. Monitori-lehden kautta saa tietoja uusimmista tutkimuksista. Jos tutkimustiedot tuntuu kuivalta luettavalta, romaaneja kannattaa lukea, tosin niitä on niukemmalti.
Suosittelen Anu Rohima Myllärin kirjaa " Adoptoitu" . Siinä hän kertoo kuinka hän suomalaiseksi Suomessa kasvaneena, mutta adoptoituna on joutunut kohtaamaan paljon ennakkoluuloja ja rasisimia elämänsä aikana. Vielä nykyäänkin (luin hänen haastattelunsa Kodin kuvalehdestä viime kesän juhannusnumero) hän on kohdannut sitä, ettei häntä hyväksytä valtaväestön " joukkoon" monissa tilanteissa. Toki kirajasta löytyy myös positiivisia näkökulmia siihen, miten erilainen ulkonäkö valtaväestöstä voi avartaa.
Toinen suositeltava kirja on " Lasku" - Sjömann tai vastaava oli kirjan kirjoittaja, etunimeä en muista. Hän on haastatellut maahanmuttajanuoria ja heidän kokemuksiaan kotoutumisestaan Suomeen.
Tiedossani ei ole kuin yksi suomalainen romaani, jossa tulee esiin monikulttuuristen perheiden lasten kokemuksia. Etenkään sellaisten, jotka ovat kasvaneet Suomessa, toinen vanhempi suomalainen ja toinen maahanmuuttaja. Tiedossani on mielenkiintoisesti kirjoitettu teos " Auringon asema" , jossa suomalainen, monikulttuurisen perheen tytär kirjoittaa omaa kasvutarinaansaa, tosin kirjoittaja on asunut pitkälti lapsuuttaan pois Suomessa, mutta sopeutuminen Suomeen on kuvattu kirjassa selkeästi. Tosin kirja voi osittain olla fiktiivinen, koska hän ei suoranaisesti kirjoita omasta elämästään, vaikka pääosin yhtymäkohdat ovatkin selvät.
Myös kolmannen kulttuurin lapsista, THIRD CULTURE KIDS, siis esim, suomalaisista lapisista, jotka ovat asuneet ulkomailla suurimman osan elämästään suomalaisten vanhempien kanssa. Suomessa aiheesta ei löydy tietoa niinkään, mutta samainen Sjöman on tehnyt teoksen " Matkalaukkulapsi" (tai matkalaukkulapset), jossa kokemuksia tulee esiin. Kirjastoista löytyy nyt yksi " hitti" juuri ilmestynyt " viidakkolapsi" tai vastaava nimi, jossa saksalainen/sveitsiläinen tyttö asuu perheensä kanssa Papua-uudella guinealla lapsuuden ja varhaisnuoruuden ja muutta sitten Eurooppaan ja sopeutuminen on kova...
Eli en yhdy Mar1annen näkemykseen, etteikö idnettiteettihaasteita tulisi monikulttuuri-taustaisille. Rikkautta se tosin on, mutta rikkaus löytyy voi juuri löytyä tuskallistenkin haasteiden kautta. Etukäteen ei voi tietää, mitä juuri oman monikulttuurisen perheen lapset tulevat kohtamaan ja mitä haasteita heidän tulee työstää, mutta on hyvä olla tietoinen, että haasteita tulee ja ne sitten selvitettään sitä myöten eikä aseteta lapselle paineita, että älä nyt pienistä välitä...
RIippuu monista tekijöistä, missä ja miten lapsi kasvaa, minkälaisia tilanteita ja ihmisiä kohtaa jne. mitä haasteita identiteettikysymyksissä tulee,
Tärkeää on asioiden käsittely avoimesti ja lapsen itsetunnon kasvattaminen terveeseen (toista ja itseä kunnioittavaan) suuntaan - siinäpä haastetta jokaiselle kasvattajalle!