Lue keskustelun säännöt.
Jäätävä 40-vuoden kriisi
17.01.2024 |
Onko muilla ollut vastaavaa, että nelikymppisenä iskee päälle ihan jäätävä kriisi? Miten selvisit siitä?
Mulla on sellainen olo kuin viimeiset 10 vuotta olisi vain valunut ohi silmänräpäyksessä. Tuntuu, että kaikki valinnat on olleet vääriä - olen tehnyt liikaa töitä ja antanut itsestäni työlle liikaa, antanut aikaani väärille ihmisille, olen jäänyt työhön, jossa en viihdy, kaduttaa, etten ole osannut laittaa itseäni etusijalle, harmittaa, etten ole luottanut itseeni ja nauttinut elämästä, ja harmittaa, etten osannut hakea apua itsetunto-ongelmiin vaan yritin vaan pärjätä itse. Harmittaa, että olen ollut liian tunnollinen ja liian avulias.
Olisin halunnut ison parheen, mutta en saanut yhtään lasta. Kun katson vanhoja valokuvia, mietin kuinka niissä mulla vielä oli toivoa, mutta nyt sitä ei enää ole. Lapset on vaan jotain niin ihania.
Haluan uskoa, että tällä kriisillä on joku tarkoitus - ehkä sen tarkoitus on ravistella mut hereille ja elämään lopun aikani siten, että teen asioita fiksummin.
Kommentit (37)
Vierailija kirjoitti:
No on kyllä pitkään kestäny...
Samaa mietin 😅😅, masennuskin menee useimmiten ohi, tuollainen yleiskriisi ei ehkä milloinkaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Nyt sitten alat tehdä itsellesi tärkeitä asioita, sillähän siitä selviää.
Ei kannata jäädä "ikuisesti" katumaan ja murehtimaan, eikä varsinkaan valittamaan, vaan alat valita niitä omia, mielenkiintoisia tehtäviä ja tehdä ratkaisuja, jotka johtavat elämässäsi vielä parempaan.
Työhön paneutuminen ei ole koskaan väärä valinta, siinähän oppii valtavasti ja ahkeruus on hyväksi koko loppuelämää ajatellen. Onpahan tullut opittua, ja koettua työn imu.
Jos olet nainen, voit hakeutua, jos pätevyyttä on, tehtäviin, joissa voit olla lasten kanssa tekemisissä, esimerkiksi SOS-lapsikylät tai päiväkodit tai vastaavat. Jos kokemusta alasta tai lastenhoidosta ei ole, valitse terveiden lasten hoito.
Jos olet mies, sinulla on vielä monta, monta vuotta aikaa, hankkia vaikka omiakin lapsia.
Toimeksi, nythän sinulla, olet mies tai nainen, on motivaatio korkeimmillaan ja syy siihen, olet löytänyt itsesi ja haluat
Tässä on monia viisaita pointteja. Sinulla on paljon annettavaa, ja itseäsi ajatellen, saatavaa elämässä.
Mulla oli joskus kolmekymppisenä kriisi. Olen vasta jälkeenpäin tajunnut sen. Olin kiukkuinen kuin persille ammuttu karhu, vaikka olen yleensä iloinen ja positiivinen. Minusta kriisi liittyi tuolloin murrosvaiheeseen elämässä (=mitä seuraavaksi). Nyt on koko ajan niin kiire, ettei edes ehdi murehtia.
Kuulostaa, että olet ajatellut asiat (kipukohdat) jo aika hyvin halki. Itsekin huomaat kun luet aloituksesi, että kyllä noista selviää. Se lapsihomma on kyllä kurja, vaikka voit toki vieläkin saada lapsen.
Kiitos kaikille kommenteista! Pakko yrittää suhtautua tähän kriisiin vähän huumorillakin. Positiivista tilanteessani on se, että tässä neljänkympin kriisissä en ole iältäni vielä 100-vuotias vaan onneksi vasta 40-vuotias, jos siis jotain positiivista pitää yrittää tilanteesta löytää.
Lisäksi olen terve ja hyvässä kunnossa, jos ei tilanteen aiheuttamaa vitutusta lasketa sairaudeksi. On kivat työkaverit, työtä ylipäänsä. Kuukautiset pyörivät edelleen, vaikka varmasti jo hienoisia muutoksia näkyy kierrossa, esivaihdevuodet varmaan jo alkaneet. Saan ihmisiltä usein kehuja siitä miten kiva olen ja mun seurassa tulee kuulemma hyvä mieli. Olen viehättävä ja mulla on kauniit silmät ja kaunis hymy.
Jos voisin antaa nuorelle itselleni tai jollekin itseäni nuoremmalle ohjeita, ne olisivat tässä:
-jos on paskaa fiilis, hae apua
-älä puhu itsellesi rumasti, hae siihenkin apua
-heittäydy seikkailuihin ja anna vaan mennä, kaiken ei tarvitse olla loppuun asti mietittyä
-jos joku ystävä tai peheenjäsen kohtelee sinua toistuvasti tai usein epäkunnioittavasti, kävele pois ja vietä aikaa vain niiden seurassa, jotka kohtelevat sinua kunnioittavasti
-jos joku arvostelee ulkonäköäsi, puolusta itseäsi, äläkä ikinä usko vahingollista puhetta
-jos tunnet vetovoimaa ja ihastusta toista ihmistä kohtaan, ole rohkea ja kerro tunteistasi. Et menetä mitään!
-Jos joku katselee sua syvälle silmiin, älä ajattele, että vaan kuvittelet - hän on kiinnostunut. Kukaan ei katso toista syvälle silmiin ilman kiinnostuksen kipinää. Luota siis vaistoosi.
-älä pakene töihin ja harrastuksiin tunteita ja ajatuksia.
-älä anna pelkojen estää sinua. Jos pelottaa, tee silti.
-vietä päivittäin aikaa, vaikka vain lyhyen aikaa, yksin hiljaisuudessa. Pidä silmät kiinni ja tutki millaisia ajatuksia ja fiiliksiä mielessä liikkuu. Et voi ohjata omaa matkaasi, jos et kuuntele mitä tunnet.
Nämä on varmaan muille itsestäänselvyyksiä, mutta eivät ole olleet mulle...
Ei ollut ja ei ollut silloinkaan kun täytin 50v.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
"Haluan uskoa, että tällä kriisillä on joku tarkoitus - ehkä sen tarkoitus on ravistella mut hereille ja elämään lopun aikani siten, että teen asioita fiksummin."
Se on juuri näin! Joka päivä elossa, on mahdollisuus tehdä erilaisia valintoja. Kaikki elämän haaveet ei välttämättä toteudu, mutta yllättävän moni voi toteutua, kun pyrkii aktiivisesti tekemään niitä todeksi. Sulla on kaikki mahdollisuudet tehdä lopusta elämästäsi enemmän itsesi näköinen, mitä elämäsi tähän mennessä ollut.
Täällä oli yksi kommentti, jossa puhuttiin mm. SOS-Lapsikylästä ym. Allekirjoitan tuon viestin täysin, ei tän enempää lisättävää. Kaikkea hyvää sinulle ja parempia vuosia sulle tulevaisuudessa!
Mulla oli tuollainen kriisi jossain 41-42 iässä, ja yksi iso kriiseilyn aihe oli juuri tuo lapsettomuus, johon olin ajautunut ihan epähuomiossa, kun olin keskittynyt uraan, ulkomailla muutamaan otteeseen asumiseen yms. Sitten yhtäkkiä jysähti tajuntaan, että minä alan olla liian vanha tekemään lapsia ja kun ei edes miestä ole. Tuli valtava ahdistus ja suru siitä että jään lapsettomaksi. Yritin jopa epätoivoisesti etsiä miestä, jos nyt vielä kuitenkin. Mutta itse torppasin kaikki kiinnostuneet, ja onneksi niin, koska parin vuoden päästä kriisi meni ohi ja tajusin että en todellakaan halua. miestä enkä lasta, se oli vaan joku ihme höyrähdys se äkillinen lapsitoive. Jotain pelko siitä kun ovi menee kiinni, mahdollisuus häviää. Nyt olen täysin sinut vanhanapiikana ja lapsettomana olon kanssa, enkä haluaisi mitään muuta.
Ammattiasiatkin mulla kriisiytyi, ja oli kovat toiveet vaihtaa alaa täysin. Mutta en saanut päätettyä mihin sitten menisin ja. mitä haluaisin tehdä ja se jäi. Jäin siis vanhalle alalle ja hyvä niin, nyt tykkään siitä taas. Enää en vaan ole niin valtavan kunnianhimoinen ja suorastaan työnarkomaani, vaan mulle riittää nyt sellainen hyvä perussuoriutuminen, ei tarvitse olla huippu ja paras.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kai sitä kriisiksi voi kutsua, kun nyt lähes 40-vuotiaana käsittelen suurta surua loppuelämästäni. Olen parantumattomasti sairas, yksinäinen, lapseton ja työkyvytön. Ei mennyt elämä kuten toivoin.
Vierailija kirjoitti:
Nyt sitten alat tehdä itsellesi tärkeitä asioita, sillähän siitä selviää.
Ei kannata jäädä "ikuisesti" katumaan ja murehtimaan, eikä varsinkaan valittamaan, vaan alat valita niitä omia, mielenkiintoisia tehtäviä ja tehdä ratkaisuja, jotka johtavat elämässäsi vielä parempaan.
Työhön paneutuminen ei ole koskaan väärä valinta, siinähän oppii valtavasti ja ahkeruus on hyväksi koko loppuelämää ajatellen. Onpahan tullut opittua, ja koettua työn imu.
Jos olet nainen, voit hakeutua, jos pätevyyttä on, tehtäviin, joissa voit olla lasten kanssa tekemisissä, esimerkiksi SOS-lapsikylät tai päiväkodit tai vastaavat. Jos kokemusta alasta tai lastenhoidosta ei ole, valitse terveiden lasten hoito.
Jos olet mies, sinulla on vielä monta, monta vuotta aikaa, hankkia vaikka omiakin lapsia.
Toimeksi, nythän sinulla, olet mies tai nainen, on motivaatio korkeimmillaan ja syy siihen, olet löytänyt itsesi ja haluat
Itsellä pukkaa neljänkympin kriisiä myös, mutta mun ongelma on, että vaikka kadun elämänvalintojani tähän asti ja koen että elämäni ei ole mitä haluan, en yhtään tiedä mitä sitten haluaisin. En minä tiedä haluaisinko tässä iässä enää lasta, vaikka surenkin lapsettomuutta. Työhöni olen epämääräisen tyytymätön, mutta jos mietin mitä sitten haluaisin tehdä jos ei tätä, yhtään mitään ei tule mieleen. En edes tiedä haluanko asua maalla vai kaupungissa, haluaisinko löytää puolison vai elää loppuikäni yksin... Ihan pallo hukassa elämässä ja aika kuluu, ja tuntuu että pian se loppuu ja minä olen tuhlannut ainoan elämäni.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Täytän kohta 40. (M)
Ajattelin, että tätäkö tämä on sitten eläkeikään, työtä ja näennäistä puuhastelua. Mutta esikoinen tulossa, ja tuntuu, että tässä alkaa olla taas jotain järkeä.
Pelottaa, jännittää. Mutta innostaa hemmetisti.
Vierailija kirjoitti:
Kai sitä kriisiksi voi kutsua, kun nyt lähes 40-vuotiaana käsittelen suurta surua loppuelämästäni. Olen parantumattomasti sairas, yksinäinen, lapseton ja työkyvytön. Ei mennyt elämä kuten toivoin.
Mulla muuten sama, mutta en ole työkyvytön. Olen kuitenkin täysin totaaliyksinäinen, lapseton ja parantumattomasti sairas, tavalla joka ei tule oletettavasti lyhentämään elinikääni, mutta aiheuttaa elämääni kipuja ja rajoitteita. Aika masentavalta se tuntuu ajatus, että pitäisi vielä kauankin elellä tällaista elämää. Tuntuu niin valtavan merkityksettömältä, kun en ole kellekään ihmiselle tarpeellinen, iloksi tai hyödyksi edes. Elän vaan erakkona pienessä kerrostalokämpässäni, työkin on etätyötä (mikä sinänsä hyvä, minun olisi sairauteni takia vaikea päästä toimistolle).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Jos et ole tyytyväinen, lähde kokeilemaan uutta. Vaikka toteaisit, että uusi ei ole mun juttu, olet tyytyväinen että kokeilit. Näin olen itse elänyt ja olen elämääni ihan tyytyväinen. Aina kannattaa kokeilla jos jotain harkitsee.
Kyllähän se tie nousee pystyyn 40+ ikäisellä kaikilla saroilla ellei satu olemaan sellaisessa virassa jossa voi rauhassa olla. Naisilla on varmaa lapsettomuus ja miehet muuten liian vanhoja parisuhteeseen.
Ainoa ratkaisu minkä olen keksinyt on muuttaa pois suomesta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On kyllä ollut pitkään kestänyt kriisi. 40 vuotta on pitkä aika kriiseillä.
Vierailija kirjoitti:
Mulla oli tuollainen kriisi jossain 41-42 iässä, ja yksi iso kriiseilyn aihe oli juuri tuo lapsettomuus, johon olin ajautunut ihan epähuomiossa, kun olin keskittynyt uraan, ulkomailla muutamaan otteeseen asumiseen yms. Sitten yhtäkkiä jysähti tajuntaan, että minä alan olla liian vanha tekemään lapsia ja kun ei edes miestä ole. Tuli valtava ahdistus ja suru siitä että jään lapsettomaksi. Yritin jopa epätoivoisesti etsiä miestä, jos nyt vielä kuitenkin. Mutta itse torppasin kaikki kiinnostuneet, ja onneksi niin, koska parin vuoden päästä kriisi meni ohi ja tajusin että en todellakaan halua. miestä enkä lasta, se oli vaan joku ihme höyrähdys se äkillinen lapsitoive. Jotain pelko siitä kun ovi menee kiinni, mahdollisuus häviää. Nyt olen täysin sinut vanhanapiikana ja lapsettomana olon kanssa, enkä haluaisi mitään muuta.
Ammattiasiatkin mulla kriisiytyi, ja oli kovat toiveet vaihtaa alaa täysin. Mutta en saanut päätettyä mihin sitten meni
Kiitos tästä viestistä, antoi toivoa.
Samastun monessa suhteessa ap:hen: aloitin työelämässä täydellä teholla vasta kolmekymppisenä, ja vaikka tiedostin kyllä faktat, en ottanut aikaa pysähtyä ja miettiä, miksi elämäni on mennyt niin kuin on mennyt, ja mikä minulle on hyväksi. Huonoja työ- ja ihmissuhteita, jatkuvaa itsensä ohittamista. Ja nyt kun tajuan, että kaikki on seurausta traumaattisesta lapsuudestani, ja mitä minun pitäisi tehdä, olen liian vanha (42-vuotias) saadakseni esim. omaa perhettä.
Elämä ei todellakaan ole reilua.
Nyt pitäisi miettiä, mitä haluaa elämältään, kun tuntuu ettei halua yhtään mitään sellaista, joka voisi vielä olla saatavilal. Sanomattakin lienee selvää, että tunnelma ei ole kovin korkealla.
Samanaikaisesti tajuan, että minulla on erinomainen työ, ystävät, harrastuksia. Vain yhteydentunne muihin ihmisiin, perusturvallisuus (tunnetasolla) ja tunne rakastetuksi tulemisesta puuttuvat. Eh. Terapiakaan ei näihin purrut.
Ystäväni sai hiljan esikoisena yli nelikymppisenä vuoden suhteen jälkeen. Mikään ei siis teoriassa olisi mahdotonta, mutta samat kiinnikkeet, jotka ovat estäneet minua elämästä ja ottamasta vastaan rakkautta ovat edelleen paikoillaan.
On todella, todella vaikeata ohjelmoida uusiksi koko elämäänsä, identiteettiään ja ajatteluaan, joka on rakentunut aina vauvasta pitäen. Mutta koska mitään "deadlineja" ei enää ole ohitettavaksi, niin ehkä tämä on sitten se hetki, jolloin ne ikävät tunteet viimein kohdataan ja tunnetaan. Kenties, jos laantuvat aikanaan, versoo jotain uutta tilalle.
Kenellekään en silti toivoisi sitä elämää, jonka olen joutunut elämään. PTSD on kurja kaveri, näkymätön mutta aina läsnä.
Muut tunnistan, mutta lapsia on kaksi ja he jo niin isoja, etteivät tarvitse minua. Mihin aika meni? Terveydestä kuitenkin iloitsen. Nähnyt läheltä, miten äkkiä se voi mennä. Uskon, että on ihan tervettä pysähtyä miettimään nelikymppisenä, mitä haluaa loppuelämältä. Itse olen päättänyt lopettaa jatkuvan muiden miellyttämisen.
Mikä hel.....vetin 40-vuoden?????????? Idi00tti.