Tapaat uuden ihmisen, juttelet kaikenlaista, mutta seuraavalla kerralla ei enää huvita jutella. Mitä tapahtui?

Ystäviä ei saa tosta noin vaan eikä väkisin. Kyllä se vaatii tilannetajua, miten toimitaan kenenkin kanssa. Vika ei tarvitse olla sinussa,ihmiset on erilaisia ja kaikki toimivat eri tavoin eri tilanteissa. Kaikki ei halua esim. nähdä koko ajan tai haluavat nähdä harvemmin jne. Ystäviä ei saa silloin kun niitä lähtee oikein etsimään,parhaimmat ystävät tulevat pitkän tutustumisen kautta.

Ihmisestä,joka hieman kuin roikkuu ja mielistelee saadakseen ystäviä,tulee vähän epätoivoinen olo. Ystävyyssuhteet tulee ajan kanssa,jos tullakseen. Kokemuksesta voin sanoa,että ystävyyssuhteiden syntyminen voi viedä,varsinkin aikuisiällä,aikaa.

Ne ei varmaan vaan etsi kavereita ja ovat väsyneitä arjessa. Mulla ainakin on joskus päiviä kun toivon että saisin vaan olla rauhassa. Joskus on enemmän energiaa jutella.

No, jos mietin mihin on orastavia ystävyyssuhteita tyssännyt niin ainakin yksi oli muuten tosi kiva, mutta hänen huumorissaan oli koko ajan sellainen itseään pilkkaava ja väheksyvä sävy. Se tuntui tosi ikävältä, eikä tiennyt pitäisikö nauraa vai ottaa olkapäistä kiinni, katsoa silmiin ja sanoa että sussa ei ole mitään vikaa.

Ironista, että lopulta sitten oli. Tuosta asenteesta vaan tuli aina niin paha olo eikä tiennyt miten päin olla. 

Kahden ihmisen kanssa en ole halunnut jatkaa juttua, koska heillä molemmilla on niin hiton hiljainen ääni etten koskaan kuule kunnolla mitä he sanovat :D Jutut menee ihan ohi kun pitää keskittyä kuuntelemaan täysillä ja kysyä selvennyksiä. Välillä ei sitten kehtaa enää kysyä vaan nyökyttelee vaan. Joo, mulla taitaa olla aika huono kuulo kun näin on käynyt useammankin kohdalla.

Eli aika moninaisia ne syyt voi olla :) Tsemppiä ap, toivon että löydät vielä ihmisiä joiden kanssa kaikki käy yksiin!

Vierailija kirjoitti:

 

Tässä voi olla s

"Siitä olen ainakin varma, että ei kannata muuttaa itseään muiden mieliksi. Se ei ole aitoa eikä siitä seuraa hyviä ystävyyssuhteita. Ole oma itsesi, muuten ne oikeat kaverit ei tunnista sinua ja joudut aina väärään seuraan. Mitä iloa on olla suosittu, jos joutuu aina teeskentelemään?"

Kun tästä ihmisiin tutustumisen ja kaveruuden löytämisen aiheesta puhutaan, niin kannattaa miettiä tuota kysymystä "itsensä muuttamisesta muiden mieliksi". Teini-iässä ja nuorena aikuisena se ehkä onkin vähän tuollaista, että joutuu "muuttamaan itseään" sopiakseen porukkaan. Myöhemmin sitä kuitenkin jotenkin paheksutaan, tai varoitellaan ryhtymästä siihen, kuten tuossakin kommentissa.

Esitän toisentyyppisen näkökulman: olisiko mahdollista olla ns. oma itsensä mutta vain muuttaa käyttäytymistään ja toimintatapojaan? Ehkä myös joitakin asenteitaan? Esimerkiksi jos omaa vahvoja mielipiteitä ja luonne on sellainen, että haluaa myös niitä tuoda esiin ja puhua niistä muiden kanssa - eli on sosiaalinen luonne - mutta jossain kohtaa huomaa, ettei oikein olekaan hyviä ystäviä tai kaverit välttelevät, pitäisikö tuosta tehdä jonkinlaisia johtopäätöksiä. On paljon sellaisia ihmisiä, jotka eivät välttämättä edes omaa kovin hyvää itsetuntoa mutta siitä huolimatta (tai siitä johtuen) ovat tavattoman jyrkkiä itsensä ja oman käyttäytymisensä suhteen: "Tällainen minä olen. Ottakaa tai jättäkää." Ja sitten ihmettelevät, miksi ne ihmiset jättävät... Ulkopuolelta katsottuna se on aika surullistakin, kun on ihan selvää, että ihmisen ei tarvitsisi muuttaa mitään osioita "syvästä sisimmästään" - ihan vain vähän opetella ja harjoitella kommunikointia muiden kanssa, ja ehkä hieman omien ajatustensa kaikkein terävimpien särmien pyöristämistä.

Halusin tuoda tämän ajatuksen tähän keskusteluun, kun jotenkin tuossa edeltävässäkin kommentissa (jonka toki itse saatoin tulkita väärin) pistettiin yksi yhteen ihmisen luonne ja ihmisen käytös. Että ne olisivat sama asia. Eivät ne ole. Ja jos tuon hoksaa, ja jos omaa voimakkaan luonteen ja pystyy hieman joustavoittamaan omaa ajatteluaan ja miettimään objektiivisesti, miltä oma puhe ja käytös näyttävät ja kuulostavat ulospäin, perusälykäs ja itselleen rehellinen ihminen pystyy kyllä missä iässä tahansa muuttamaan käyttäytymistään. Eri asia tietenkin on, haluaako, onko siihen motivaatiota. Ikävä kyllä moni sellainen, joka harmittelee ystävien, kavereiden, tuttavien puutetta, sen sijaan, että kävisi tuollaista rehellistä keskustelua itsensä kanssa, ennemminkin vain käpertyy yhä syvemmin omaan olemiseensa (rumasti sanottuna omaan pahaan oloonsa) sen sijaan, että lähtisi tulemaan ihmisten luokse.

Ehkä meillä on kulttuurissa ja kasvatuksessa siinä mielessä jotakin pielessä, kun ilmeisesti ihan iästä riippumatta ihmiset ovat yhä yksinäisempiä ja ennen kaikkea kärsivät siitä (osa toki nauttii, mutta se lienee sitten eri asia). Ehkä meillä korostetaan liikaa sitä, että "jokainen on juuri sellainen kuin on ja se on oikeus" ja koko ajan vahvistetaan sitä linkkiä, että ihmisen persoona/luonne = ihmisen käytös. Ja sillä tavalla saadaan vähänkin voimakkaampiluontoiset tai "erilaiset" ihmiset kaivettua jo nuoresta pitäen sinne omiin poteroihinsa.