miten lohduttautua

En tiedä onko teillä vielä yhtään jos ei niin kohtahan voisit mennä lääkärin pakeille.

Itsellä kakkosen tekovaihe kesti 1v4kk ja olin välillä aika epätoivoinen ja itkin. Lopulta olin jo aivan loppu ja luovutin kunnes tulinki aika pian luovuttamisen jälkeen raskaaksi. Siinä ei kyllä kenenkään lohduttelut auttanut :o(

Stemppiä ja plussa onnea kuitenkin kyllä sinä nyytin joku päivä saat!

Meillä myös yritys käynnissä mutta ihan sillä meiningillä että jos tänä vuonna plussan saisi,en oleta raskautumisen olevan nytkään helppoa kun ei koskaan ole ollut :o(

Voin hyvin kuvitella miten pahalta susta tuntuu. Tsemppaaminen on tosi vaikeeta mutta jotenkin sitä saa aina itsensä uskomaan, että seuraavalla kierrolla kaikki on toisin ja sitten tärppää. Meillä ei ole yritystä takana kuin 4kk mutta silti otti tosi lujille kun täti tuli eilen.. Ensimmäistä kertaa itkin oikein kunnolla. Mulla tuo ikäkin painaa, tänä vuonna tulee täyteen 32v. Lisäksi kaksi vk sitten gynellä todettiin että toinen munasarja on monirakkulainen, mikä ei lääkärin mukaan välttämättä ole PCO:ta mutta saattaa silti hidastaa hedelmöittymistä. Mulla vaan meni jotenkin fiilikset että olen päättänyt aloittaa hoidot parin kuukauden päästä niinkuin lääkäri suositteli, en kestä tätä odottelua.

Ei ole kyllä fiilikset korkeella nyt eikä tsemppimieltä yhtään mutta ehkä se taas löytyy tuossa parin viikon päästä. Tsemppiä sullekin kovasti, aivan varmasti sulla ja meillä molemmilla tärppää ennen pitkää!

Miulla kestää n. 1,5 vko tädin tulemisesta että selviän siitä. Ensin itken sitten suutun ja sitten masennun ja lopulta uusi ovis tuo paremman mielen.

Olen elämäni aikana 2v yrittänyt täysillä raskautua vuosi ennen esikoista ja 10kk nyt toista että ilman ihanan tsemppaavaa miestä olisin pahana päivänä voinut ajaa vaikka koivun ympärille niin kova tuska on välillä sydämessä, voimia kaikille

reilu vuosi yritystä, tuloksena kohdun ulkoinen. Sitä ennen vuosi taaksepäin ja keskenmeno.

Eli raskautuminen on vaikeaa, tutkimukset ovat jo alkaneet, muttei mitään ihmeellistä ole vielä tullut eteen.

Nyt oli menkat päivän pari myöhässä ja toivo alkoi heräilemään, kun ei menkka fiiliksiäkään ollut, kovaa ja korkealta taas naamalleen kun punaista alkoi tulemaan.



Epätoivoinen masennus ja pettymys olivat ekat tunteet, muttei mennyt kuin hetki niin sisuunnuin lähes kiukkuiseksi ja päätin, että jatketaan nyt perkule sitten niitä tutkimuksia.

Nyt taas ovulaatiota odotellessa, kyllä ne lääkärit sitten kertoo jos on jotain apuja käytettävissä..Toivottavasti.

Ikää on jo 28 vuotta, matkan varrella olen kolmesti ollut raskaana, yhtään lasta ei vielä kuitenkaan ole.

Olisiko seuraavaksi jo meidän vuoro?



Ainoa apu on usko huomiseen, oma rakas mies joka jaksaa aina tukea ja kannustaa, ja usko, että yläkerran Iskällä on varmasti se isompi suunnitelma ja syynsä kaikkiin päätöksiinsä. Ne selviää sitten ajallaan, pikku hiljaa.

Ja ennen kaikkea, Lapsia ei tehdä, niitä saadaan, jos luoja suo.