Pitääkö mielestänne paikkaansa, että sote-alalla pärjäävät ja jaksavat vain tunnekylmät?

Varsinkin toksisissa työyhteisöissä menee noin ja niitä toksisia työyhteisöjähän alalla riittää.

Samahan tuo on joka alalla.

Empaattiset ja herkät varmaan väsyvät toisten ihmisten kohtaloista, mutta osalle se voi olla myös positiivinen voimavara joka auttaa jaksamaan. Että en ihan usko että tunnekylmyys on menestyksen mittari.

Pitää se "pikkasen" sekasin olla päästä. 

Vierailija kirjoitti:

Empaattiset ja herkät varmaan väsyvät toisten ihmisten kohtaloista, mutta osalle se voi olla myös positiivinen voimavara joka auttaa jaksamaan. Että en ihan usko että tunnekylmyys on menestyksen mittari.

Väsymystä aiheuttaa kylläkin sairas kiire ja se ettei ole mahdollisuutta tehdä työtään kunnolla. Työkavereissa lusmuja, toisista pahaa seläntakana puhuvia myrkynkeittäjiä, kontrolloivia päällepäsmäreitä... 

Pitää nykyään. 

Näin se taitaa olla. Niin kireäksi resurssit on laitettu ettei hyvää hoitoa voi antaa. 

No ei todella pidä. Jos empaattinen ihminen osaa pitää rajansa, ei ole ongelmia. Eli niille tulee haasteita, jotka tunne rajojaan. Mä olen ollut alalla jo pitkään ja kyllä täällä paljon empaattisia on. 

No ei pidä. Itse olen töissä aikuissosiaalityössä, ja en kyllä ole tunnekylmä. Vaikka asiakaskunta on sitä haastavinta, ja meno aika raakaa.

Itse väsyn. Olen herkkä ja empaattinen mutta ajattelin, että ne ovat enemmänkin vahvuuksia alalle kun lähdin opiskelemaan. 

Ala on aika erilainen sitten kuitenkin kuin mielikuvissa. On toki kiirettä mutta enemmän minua häiritsee se ilmapiiri mikä alalla usein on. En kestä liikaa draamaa ja sitä ihmisten arvostelua. Koko ajan puhutaan joko työkavereista tai asiakkaista pahaa. 

Sitten olisi vielä ne työt, joita riittää ja yrittää jotenkin asennoitua sekä siihen, että olisi hyvä työkaveri, että hyvä tekijä mutta jotenkin kaikki se kaaos ja ristiriitaisuus sekoittaa kaiken omassa päässäni ja kuormitun valtavasti. 

Pystyn pitämään rooleja kyllä yllä ja tekemään sen että sulaudun mihin vain. Minusta on aina pidetty mutta loppupeleissä kuormitun tyystin ja ahdistun niin, etten jaksa ja jään saikulle. 

Nyt olen ollu sairaslomalla jo kuukausia. Oma luonteeni ei kestä työelämää yksinkertaisesti. 

Pärjään, olen empaattinen, en tuomitse ihmisiä ja ymmärrän erilaisia ihmisiä, mutta en ole ylitunteellinen vaan enemmän sellainen järjen ihminen. Kyllä joskus työasiat jää mieleen vapaa-ajalle, mutta harvemmin häiritsevästi. Suurin osa työkavereista on mukavia ja asiallisia, mutta huonompiakin tietenkin mahtuu joukkoon. 

En nyt sanoisi, että varsinaisesti tunnekylmyys olisi etu hoitotyössä. Kyllä potilaskohtaamisissa pitää kyetä olemaan aidosti läsnä ja empaattinen. Emotionaaalisesti vaikeisiin tilanteisiin ne hoitajat joutuu, inhimillinen kärsimys ja elämän rajallisuuden kohtaaminen kuuluu ryönkuvaan. Omasta itsestä huolta pitäinen on tärkeää. Ja jollain tavalla samaan aikaan empaattisuus ja toisaalta oman tunne-elämän etäännyttäminen vaikeissa tilanteissa auttaa säilyttämään ammatillisuutta. 

Pitää opetella tunnistamaan ja erottamaan potilaan tunteet omista tunteista. Sitten oon vielä vastatunteet, jotka on hyvä tiedostaa. Et voi kotona jäädä miettimään ja ahdistumaan potilaittesi tilanteista. Siinä empaattisuus on mennyt liian pitkälle ja uuvutat itsesi.

En tiedä. Haluan uskoa hyvän voittoon, joten jos aikanaan olisin itse päässyt sairaanhoitajakoulutukseen, niin täällä olisi yksi empaattinen ja kanssaihmisistä välittävä hoitaja. Epäkohtiin tulee puuttua! Omaan napaan tuijottajat saavat itselläni karvat pystyyn 😬

N31

Uskoisin pitävän keskimääräisesti paikkansa. Suht töykeähkön oloista porukkaa on erikoissairaanhoidossa, joskin ulkopuolisille usein ollaan ystävällisempiä. Enkä tuomitse, kiire, stressi ja byrokratia ovat omiaan luomaan tuollaista kulttuuria. Työhyvinvointi paranisi kuitenkin toisenlaisessa ilmapiirissä.

Pitkän poissaolon jälkeen hyppäsin takaisin sotepuolelle ja kesti tasan yhden työvuoron verran kaivaa esiin se entinen uupunut täysin leipääntynyt sotetyöläinen joka ihmettelee miksi helvetissä olen täällä.

Suomalaiset on maailman kusipäisin kansa joten kyllä niistä kusipäistä aina joku sinne menee.