Lue keskustelun säännöt.
Voiko huonon äitisuhteen traumatisoima tytär olla itse hyvä äiti?
29.12.2023 |
Äidin kanssa ollut aina huonot välit. En ollut sellainen tytär jonka olisi halunnut, eikä arkaillut kertoa sitä mulle. Onneksi pikkusisko oli, niin sain jättäydyttyä ikäänkuin ulkopuolelle, ja suhde äitiin jäi melko etäiseksi. Oli helpompi olla ilman huomiota, kuin saada negatiivista huomiota. Hoidin itse itseni lapsesta asti ja menestyin elämässä ihan hyvin, mutta tottakai jäänyt suuri haava turvattomasta lapsuudesta, jota koittanut nyt aikuisena korjata, sillä se näyttäytyy masennuksena ja riittämättömyyden tunteina. Isoäitini olivat jo menehtyneet tai vakavasti sairastuneita kun synnyin, eikä äiti-malleja ole kauheasti elämässä ollut.
Nyt täytin 30v, ja alkaa olla aika miettiä sitä kuuluisaa jälkikasvua. Olen aina ajatellut että haluaisin lapsia, meitä oli iso perhe ja lapsuudesta äitiongelmista huolimatta ihania muistoja sisarusten kanssa. Mutta kuitenkin kummittelee ajatus siitä, että osaanko itse olla äiti, jos minulla ei ollut turvallista äitiä. Jos olenkin kylmä lasta kohtaan, koska en tiedä muusta. Ajattelin käydä ennen lapsen hankintaa ainakin terapiassa puhumassa huolistani ja purkamassa omaa äitisuhdetta. Mutta kuitenkin mietin, että olisiko parempi jäädä lapsettomaksi, ja olla mahdollisesti siirtämättä omaa traumaansa lapseen. Mitä mieltä täällä ollaan, voiko äititraumainen lapsi olla hyvä äiti, vai pitääkö vaan tunnustaa, että en voi olla hyvä äiti näillä lähtökohdilla, ja kuopata haaveet?
Kommentit (30)
Vierailija kirjoitti:
Tuskin kukaan selviää elämästä ilman jonkinlaista traumaa. Vaikka olisi kuinka ehjä elämä ollut, niin jotain voi sattua sen jälkeenkin, kun vauva/lapsi on maailmassa. Pointtini ehkä on se, että ei äidinkään tarvitse olla täydellinen. Ympäri maailmaa naiset kasvattavat lapsiaan jopa keskellä kriisejä. Me äiditkin olemme vain ihmisiä virheinemme. Valtaosa tekee parhaansa.
Kuulostat fiksulta ihmiseltä. Terapiaan menosta tuskin haittaa on. Fiksua on olla harkitseva, mutta liikaa ei kannata pelätä!
Suomessa kyllä näkyy erittäinkin hyvin ne seuraukset, kun lapsia on tehneet äideiksi täysin sopimattomat. Tietyllä traumataustalla, geeniperimällä tai tulotasolla ei todellakaan pitäisi tehdä lapsia.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä voit alkamaan miettiä kuinka aidosti kykenet vastuunkantoon vai vältteletkö vastuuta ja syytätkö kaikesta muita ym. Tällaisten kysymysten objektiiviseen käsittelyyn tarvitaan ulkopuolista ammattilaista, ei vauva-palstaa.
Kierre poikki. Itse tiesin jo lapsena, että minä en lisäänny ja tyytyväisenä velana olen elänyt.
Sivusta seurannut sisaruksen lapsien traumatisoitumusta, eivät edes erityislapsia.
Ei kaikkien tarvitse tehdä samaa kuin muut.
Osaat varmasti olla hyvä äiti. Tunnut tiedostavan kipeän äitisuhteesi vaikutuksia ja haluat työstää niitä lisää terapiassa. Omaan lapseen kiintyy kyllä. Kasvat ihmisenä ja äitinä lapsen mukana.
Minä uskon, että on hyvä lähtökohta, että ylipäänsä mietit tätä kysymystä. Ne, jotka eivät huomaa miettiä toistavat samaa mallia luultavasti todennäköisemmin. Olla riittävän hyvä vanhempi on tarpeeksi, koska sen enempään kukaan ei pysty. Myös ajatus terapiajaksosta voi olla hyvä, siinä voi tutkia lisää lapsuudessa kokemiaan vanhemmuusmalleja ja tulla vielä lisää tietoiseksi niistä, jottei itse toista. Onnea matkaan!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tärkeintä on että tiedostat taustasi ja ongelmat äitisuhteessa. Kun tiedostat niin pystyt toimimaan toisella tavalla. Myös se, että pohdit asiaa ja olet valmis käymään terapiassa, kertoo vastuullisuudestasi. Sinusta tulee varmasti ihan hyvä äiti!
Minulla aivan samanlainen tarina ja tausta, en oikeastaan miettinyt asiaa kun sain lapset senverran nuorena, alta kolmikymppisenä. Sen tiedostin että en halua samanlainen äiti olla kun oma äitini oli; kylmä, etäinen ja minuun lähtökohtaisesti negatiivisesti suhtautuva koko lapsuuteni tai ainakin sen mitä muistan.
Sisaruksia oli ja heille hän oli erilainen, minulla oli myös todella lämmin ja rakastava isä mikä osaltaan auttoi asiaa, samoin molemmat mummot läheisiä ja välittäviä.
Mitenkään täydellinen äiti musta ei ole tullut, samaa lyhytpinnaisuutta ja suuttuessa kylmyyttä tunnistan. Jopa stressaantuneena pienen tukkapöllyn olen antanut mikä kaduttaa suuresti, äitini oli väkivaltainen mua kohtaan lähes päivittäin.
Kuitenkin, kaikki kolme lastani ovat mulle läheisiä ja he tuntuvat rakastavan mua. Tehdään paljon asioita yhdessä, ovat jo isoja teinejä. Harrastan ja matkustan ja vaikka käyn kaupassa jokaisen kanssa erikseen ja yhdessä, meillä on usein tosi hauskaa ja sanon usein heille että ovat ihania ja minulle tärkeitä, rakkaita. Riitojakin on mutta ne sovitaan pian ja pyydän anteeksi jos väsyneenä korotin ääntä. Tällaista en lapsena saanut kokea, äitini saattoi murjottaa mulle päiväkausia.
Ajattelen itse niin että nyt voin antaa sellasta rakkautta ja välittämistä heille mistä itse jäin paitsi ja samalla jollain tavalla eheytyä itsekin. Mulle tämä on ollut todella tunteita herättävä ja hieno kokemusta (pl. muutamat hetket jotka voisin vaihtaa pois) mutta tiedostan kyllä että nuo muutama lämmin ihmissuhde lapsena pelasti mut ja teki tämän oman normaalin äitiyden mahdolliseksi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
On mahdollista, mutta vaatii työtä itsen kanssa. Terapia tärkeä. Suurin riski on, että menet naimisiin äitidi kaltsisen kuspään kanssa, joka alistaa sinua ja lapsia. Tee valinta harkitsevasti.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tuskin kukaan selviää elämästä ilman jonkinlaista traumaa. Vaikka olisi kuinka ehjä elämä ollut, niin jotain voi sattua sen jälkeenkin, kun vauva/lapsi on maailmassa. Pointtini ehkä on se, että ei äidinkään tarvitse olla täydellinen. Ympäri maailmaa naiset kasvattavat lapsiaan jopa keskellä kriisejä. Me äiditkin olemme vain ihmisiä virheinemme. Valtaosa tekee parhaansa.
Kuulostat fiksulta ihmiseltä. Terapiaan menosta tuskin haittaa on. Fiksua on olla harkitseva, mutta liikaa ei kannata pelätä!
Suomessa kyllä näkyy erittäinkin hyvin ne seuraukset, kun lapsia on tehneet äideiksi täysin sopimattomat. Tietyllä traumataustalla, geeniperimällä tai tulotasolla ei todellakaan pitäisi tehdä lapsia.
Pätee myös isiin. Tosin usein myös hyvätuloiset isät ovat isiksi kelvottomia. Työ menee lasten edelle ja lasten kanssa ei edes haluta olla.
Olet tietoinen oman äitisi toimintamalleista, jolloin et tee samoja virheitä. Mutta kaikki äidit tekevät joitain virheitä, jos jotain oikeinkin. Virheitä ei voi elämässä välttää, sen hyväksyminen ja virheistään oppiminen on inhimillistä kasvua. Kuulostaa, että tämä vaativuus itseäsi kohtaan ja oma äitisuhde olisivat todellakin ap:lle hyviä aiheita terapiassa käsiteltäväksi. Itsemyötätunnon opettelu auttaa myös suhteissa toisiin ihmiisin.