Aloin inhota koiraamme lapsen synnyttyä. Muutenkin kotieläinten pito

Joten miten nyt ei yhteen koiraan. Lapsettomien on turha tulla tätä kommentoimaan, sillä munkin ajatusmaailma muuttui totaalisesti lapsen syntymän jälkeen. Tuo rakki vielä näyttää hampaitaan lapselle, joten saan olla koko ajan vahtimassa, ettei näyki.

Nimim. kokemusta on.

tai no, miehelleni kävi samalla tavalla. Ennen kissa oli molempien silmäterä, jota paijattiin ja hyysättiin. Lasten syntymän jälkeen kissa on ollut lähinnä riesa, joka karvottaa joka paikan! Nyt kun lapset ovat jo 4 ja 6, olen alkanut taas sietää kissa-parkaamme ja jopa tykkäänkin siitä taas. Mieheni inhoaa edelleen.



Olisi mukava tietää, mistä moinen johtuu!!!

lapsen myötä? Vai oletteko ottaneet eläimen lapsen korvikkeeksi, ja kun sitten olettekin saaneet oikean lapsen, niin eläin on menettänyt tarkoituksensa?



Minulla oli kaksi rakasta koiraa ennen lapsen syntymää, samat hurtat on meillä edelleen ja ihan yhtä rakkaita ovat. Lemmikeiksi ne otettiin alunperin ja lemmikkeinä ne ovat edelleen. Minusta sellainen kohtelu viatonta eläintä kohtaan on kauheaa, että siltä viedään isännän välittäminen kun lapsi tulee taloon.

että meni ohi, kolme vuotta myöhemmin :(

Silloin vasta tajusin että EN SAA vihata esikoistani ja aloin tehdä työtä paremman tulevaisuuden eteen. Nyt ko lapsi on 12 vuotta ja vaikka hänessä onkin jotain varmaan hyljeksimisestä seuranneita puutteita, niin mielestäni hän on ihan ok yksilö.

Mutta minkäs teet, jos jaloissa pyörivä karvakasa vaan ällöttää eikä tee hitustakaan mieli sitä silitellä??? Ei kai tunteilleen mitään voi? Ei tämä silti tarkoita, ettenkö olisi aina huolehtinut kissastamme.

t. 32

Mutta mulle kävi samalla tavalla. Esikoisen synnyttyä tunsin, että koira on vieras, jopa uhka, tuo likaa ja vaarallisia pöpöjä, ja piti vahtia, ettei tee lapselle mitään. En rakastanut sitä enää, mutta yritin hoitaa mahdollisimman hyvin. Vasta lapsen kasvettua vauvaiästä ulos tunteeni koiraa kohtaan palasivat vähitellen. Lopulta rakastin sitä taas, ja sen vanhuus ja sairastuminen, sekä erityisesti lopetus oli kova paikka.



Kun sain toisen lapsen, vihasin esikoista varmaan puoli vuotta hänen lyötyään kaksiviikkoista vauvaa nyrkillä päähän. Mutta nämäkin tunteet ovat nyt menneet ohi.



Mielestäni nuorten parien, jotka aikovat hankkia lapsen, ei tulisi ottaa lemmikkejä. Lemmikki kannattaa hankkia perheeseen vasta lasten ollessa kouluikäisiä.



Ap, jos aiot luopua koirastasi, hanki sille hyvä uusi koti! Älä vain lopeta, se voi olla kamala kokemus :(.

kyllä käyttäytymisesi näkyy lapsellekin miten koiraa kohtelet ja saapa siitä ajanmyötä kivan mallin eläinten kanssa käyttäytymiselle ja tätä tuskin haluat?

Masennuin synnytyksen jälkeen ja purin kaiken koiraa kohtaan ja aloin sanalla sanoen vihaamaan sitä. Nyt joku fanaatikko vetää kilarit... mutta niin vain kävi. Ei auttanut yhtään, että koira oli ex-miehen " peruja" .

mustasukkainen. Pieni sylikoira kun oli ja tottunut olemaan kainalossa... Alkoi puremaan ja vaikutti fyysisesti sairaalta.

Kaikki rakkauden tunteen siirtyivät vauvaan. Koira muuttui ärsyttäväksi taakaksi ja marttyyriksi. Haisee ja karvoja joka paikassa.

miten jaksettais hoitaa vauvaa.

Sitten tulee lapsi ja hurtta koetaan taakaksi kun kellään ei olis aikaa ulkoiluttaa sitä ja siitä on työtä.

Ap, tunteesi on aika tyypillistä sellaisissa perheissä missä on koiria ja lapsi.

Mitä tuota häpeilemään. Kamalasti vain lisätyötä ja ei siitä koirasta enää ole edes hyötyä kun se lapsikin saatiin.

Koiralle uusi koti tai henki pois. Sillähän se ratkeaa.

Ennen vauvaa olisin kihissyt raivosta tällaisille ihmisille, mutta nyt olen ymmärtäväinen.

Mulla vaan ei luonto anna periksi luopua koirasta. Se hoidetaan, kun on hoidettavaksi otettu.

Varsinkin, kun olen suht varma, että 10 vuoden päästä (kun lapset isompia) alan taas haaveilla koirasta.



Jälkiviisaana voisin todeta, että olisi pitänyt valita joku " lyhytikäinen" rotu ; )

Eli koira sai sijaiskodin tuttavaperheen (eläkeiässä molemmat) luota maalta... ja siitä tuli taas perheen keskipiste, lellivauva. Fyysinen raihnaisuus katosi melko pian ja iästään huolimatta käyttäytyy nykyään kuin nuori ukkeli. Ikävä ei ole tullut, mikä tuntuu pahalta, mutta johtunee puhtaasti siitä, että tiedän sillä olevan hyvät oltavat.

Ja se karvamäärä.

Nyt kun lapset isompia niin ei ärsytä enää.

mies ei vain innostu. Lapsi on nyt 6kk ja olemme molemmat toistaiseksi kotona. Tiedän, että koira sopisi joukkoon loistavasti. Mutta periaatteessa en halua koiraa kerrostaloon, missä sillä ei ole tilaa.

Ja koiraa ei otettu miksikään harjoittelukappaleeksi. Mä tykkäsin siitä hulluna ennen, nyt ihan inhoan.

mutta välillä huokailen, koska yhdistelmä koirat + lapsi + kerrostalo on todellakin kovasti työläs. Olisi paljon helpompaa ilman koiria, jotka tuovat karvaa ja kuraa sisälle ja joita pitää ulkoiluttaa säässä kuin säässä (ja lapsi pukea mukaan tietysti ainakin yhdelle lenkille päiväsaikaan).



Toisaalta koiran kanssa harrastaminen on minulle henkireikä josta en haluaisi luopua myöskään, se antaa niin paljon ja rentouttaa.

Hoitavat joka toinen viikonloppu tyttärensä lapsia. Lisäksi heille on työnnetty tyttöjen 2 kissaa ja yksi koira kun ovat kyllästyneet niihin.

Minkä ihmeen takia niitä elukoita pitää hommata jos niistä ei haluta pitää huolta.

Mistähän se johtuu?