Lue keskustelun säännöt.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Tervetuloa lukemaan keskusteluja! Kommentointi on avoinna klo 7 - 23.
Alue: Aihe vapaa
Häpeän sitä kun 32 vuotiaana naisena vaikutan niin nuorelta ja herkältä ja paljon kokemusta asioista ei ole.
13.12.2023 |
Kaiken lisäksi moni vielä sanoo aina tai erehtyy aina luulemaan, että olen joku arka parikymppinen tyllerö. Minulla on kyllä ammatti ja olen kihloissakin, mutta jotenkin kehitys kai jäi teini-ikään kun sairastuin masennukseen ja sosiaalisten tilanteiden pelkoon ja nämä vieläkin mukana elämässä. Työkokemusta ei ole juuri lainkaan ja asun pienessä yksiössä ja rahaa ei ole paljon. Olen pälyilevä ja arka ja sellaista kolmikymppisen naisen rohkeaa otetta ei ole. Varsinkin työhaastteluissa ja työpaikoilla sitten alkaa ahdistaa tämä kun näkee omia ikäisiään ja huomaan miten paljon he eroaa minusta...
Asiaa ei ole auttanut, että tämä on otettu joskus ihan esillekin, esim minua on kutsuttu "sulkeutuneeksi" ja lääkäri oli kirjoittanut lausuntoon "ikäistään nuoremman oloinen." Ei nämä varmaan kehuiksi oltu tarkoitettu.
Jotenkin häpeän näitä asioita, kun tässä iässä kai pitäisi olla jo kokenut ja rohkea yms. muuta. Miten selvitä?
Kommentit (49)
Millainen sinun kihlattu on? Oletteko molemmat samanlaisia?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sulle on kehittynyt sosiaalisten tilanteiden pelko?
En tiedä, muistan olleeni jo 7 vuotiaana arkajalka. Juoksin pakoon muita ikäisiäni koulunpihalla enkä puhunut kellekään. Nää kaikki vain paheni kun ikää tuli lisää. Enkä ole vieläkään tähän ikään mennessä päässyt peloistani eroon.
Miten olet sitten tutustunut mieheesi? Etpä vaikuta kovin pelokkaalta.
Luuletko. että suurinta osaa miehistä kiinnostaa naisen rohkeus ja itsevarmuus??
No miten sitten uskaltaa puhua sille miehelle jos pelkää sosiaalisia tilanteita? Eikö silloin lähde karkuun ja halua olla yksin?
Vierailija kirjoitti:
Millainen sinun kihlattu on? Oletteko molemmat samanlaisia?
Rohkeampi kuin minä! Ollaan kuitenkin molemmat introvertteja ja tykätään taiteesta ja elokuvista. Kotihiiriä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sulle on kehittynyt sosiaalisten tilanteiden pelko?
En tiedä, muistan olleeni jo 7 vuotiaana arkajalka. Juoksin pakoon muita ikäisiäni koulunpihalla enkä puhunut kellekään. Nää kaikki vain paheni kun ikää tuli lisää. Enkä ole vieläkään tähän ikään mennessä päässyt peloistani eroon.
Miten olet sitten tutustunut mieheesi? Etpä vaikuta kovin pelokkaalta.
Luuletko. että suurinta osaa miehistä kiinnostaa naisen rohkeus ja itsevarmuus??
Sivusta, minut jätettiin viimeisimmästä tapailusuhteestani niin, että mies sanoi suoraan mun olevan liian sulkeutunut. Tästäkin on jo vuosia, tuo vaikutti tosi paljon itsetuntoon enkä enää usko, että voin kelvata kenellekään tällaisena. Suuri syy siihen miksi en ole enää deittaillut.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sulle on kehittynyt sosiaalisten tilanteiden pelko?
En tiedä, muistan olleeni jo 7 vuotiaana arkajalka. Juoksin pakoon muita ikäisiäni koulunpihalla enkä puhunut kellekään. Nää kaikki vain paheni kun ikää tuli lisää. Enkä ole vieläkään tähän ikään mennessä päässyt peloistani eroon.
Miten olet sitten tutustunut mieheesi? Etpä vaikuta kovin pelokkaalta.
Luuletko. että suurinta osaa miehistä kiinnostaa naisen rohkeus ja itsevarmuus??
No miten sitten uskaltaa puhua sille miehelle jos pelkää sosiaalisia tilanteita? Eikö silloin lähde karkuun ja halua olla yksin?
Enhän mä alussa uskoltanutkaan. Tapasin mieheni netissä. Ainakin 3 kk meni ennenkuin edes tapasimme.Ekalla kerralla en tainnut puhua juuri mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Toivottavasti ap saat murheisiisi oikeanlaisia neuvoja ja apua halutessasi.
Minun mielestäni olet jo kuitenkin saavuttanut elämässäsi paljon, opiskellut ammatin ja puolisonkin löytänyt.
Tsemppiä elämääsi.
Oon vuoden vanhempi ja sama juttu. Oon luonteeltani herkkä haaveilija muutenkin mut vuosikausien alistetuksi joutuminen jättää elämästä muutenkin jälkeen.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Pitäisi ja pitäisi. Pitäisi olla joo sitä sun tätä että mahtuu siihen laatikkoon jonka meidän yhteiskunta katsoo "normaaliksi." Meitä ohjelmoidaan aivopestään pienistä asti siihen miten täällä kuuluu olla ja elää. Paskat sanon. Herkkyys on hyvä asia mutta ymmärrän kyllä huolesi.
Olen itse 37 vuotias nainen ja ihan kakara. Päivä päivältä kiinnostaa vähemmän mitä musta ajatellaan. Ei ole perhettä, oon ollut kans tosi masentunut ja paniikkihäiriöinen ym, oon oikeesti varmasti monen mielestä ihan hiton outo :D
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Miten sulle on kehittynyt sosiaalisten tilanteiden pelko?
En tiedä, muistan olleeni jo 7 vuotiaana arkajalka. Juoksin pakoon muita ikäisiäni koulunpihalla enkä puhunut kellekään. Nää kaikki vain paheni kun ikää tuli lisää. Enkä ole vieläkään tähän ikään mennessä päässyt peloistani eroon.
Miten olet sitten tutustunut mieheesi? Etpä vaikuta kovin pelokkaalta.
Luuletko. että suurinta osaa miehistä kiinnostaa naisen rohkeus ja itsevarmuus??
No miten sitten uskaltaa puhua sille miehelle jos pelkää sosiaalisia tilanteita? Eikö silloin lähde karkuun ja halua olla yksin?
Enhän mä a
Kuinkahan moni nainen ottaisi kumppanin itselleen sellaisesta miehestä, joka ei treffeillä puhuisi mitään? Kyllä naisten kelpaa, saavat aina parisuhteen kun haluavat.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
""Kuinkahan moni nainen ottaisi kumppanin itselleen sellaisesta miehestä, joka ei treffeillä puhuisi mitään? Kyllä naisten kelpaa, saavat aina parisuhteen kun haluavat.""
He tutustuivat netissä ja käyttivät paljon aikaa ja vaivaa tutustumiseen. Mies tiesi, mitä oli vastassa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Olen muutaman vuoden vanhempi ja sama asia hävettää. Suurimmat syyt PTSD ja niin ikään sos. tilanteiden pelko, joiden takia en ole juurikaan elänyt. Ei kai ihme, että vaikuttaa kokemattomalta, kun on.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Sama homma ja samaa ikääkin olen. Elän erakon elämää.
Minäkin mutta haluaisin esim työllistyä, mutta pelkään etten kävisi mihinkään porukkaan.
Oispa ihana sellainen työpaikka jossa kaikki olisivat sellaisia "outoja", eikä olisi niitä täydellisiä ihmisiä katselemassa nenänvarttaan pitkin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Varmuus tulee kokemuksen kautta. Eli pitää vain haastaa itseään uusiin tilanteisiin. Ei siinä muu auta. Lempeys itseään kohtaan on hyvä asia, mutta joskus on pakko vain potkia itsensä eteenpäin. Tsemppiä!
N31
Vierailija kirjoitti:
Varmuus tulee kokemuksen kautta. Eli pitää vain haastaa itseään uusiin tilanteisiin. Ei siinä muu auta. Lempeys itseään kohtaan on hyvä asia, mutta joskus on pakko vain potkia itsensä eteenpäin. Tsemppiä!
N31
komppaan
Olen muuten täysin samassa tilanteessa ja lähes samanikäinen, mutta kihlattua ei ole. Irtosuhteita en ole koskaan harrastanut, eivätkä ne kiinnosta. En tiedä, mistä johtuu kun ainakin omat vanhempani harrastavat irtosuhteita ja eivät todellakaan osaa olla ilman kumppania. Itse juuri päinvastainen eli hirvittää ajatuskin mennä kahville tuntemattoman miehen kanssa. Toisaalta vanhempani myös kasvattivat minusta hiljaista lasta. En ole ihan satavarma, olenko oikeasti edes ujo. Tuntuu, että tukehdun tämän rooliin, mihin olen kasvanut. Mutta en osaa spontaanisti puhua ihmisille ja saan halvauksen ajatuksesta siitä, että pitäisi lähteä tapaamaan uusia tuntemattomia ihmisiä. Olin peruskouluajan syrjitty.
Mutta minussa on se poikkeavaa, että näytän joltain voimannostajalta (en ole kuitenkaan ylipainoinen eli bmi reilusti alle 25). Kasvoni myös näyttävät vihamielisiltä. Minua usein luullaan kai tämän takia rohkeaksi rääväsuuksi. Sitten ihmetellään kun olenkin hiljainen ja piipitän vaisusti ja katselen seiniä. Ai tuo onkin noin outo ja vammainen. Eipä puhuta sille enää ikinä.
Harmittaa. Elämä olisi niin paljon parempaa, jos olisi ekstrovertti.
Vierailija kirjoitti:
Sama täällä ja olen 48-vuotias. Olen vielä laiha ja pieniluinen sekä ääni on kuin lapsella. Mulla tosin ärsyttää se, että luullaan parikymppiseksi ja kohdellaan sen mukaisesti.
Teeskenneltyä luulemista.
Eikö se kuitenkin ole mukavamppa kuin se, että luultaisiin vanhemmaksi. Tosin se paljon muoremmaksi luuleminen on lähinnä luulijan korvien välissä.
Vierailija kirjoitti:
Olen muuten täysin samassa tilanteessa ja lähes samanikäinen, mutta kihlattua ei ole. Irtosuhteita en ole koskaan harrastanut, eivätkä ne kiinnosta. En tiedä, mistä johtuu kun ainakin omat vanhempani harrastavat irtosuhteita ja eivät todellakaan osaa olla ilman kumppania. Itse juuri päinvastainen eli hirvittää ajatuskin mennä kahville tuntemattoman miehen kanssa. Toisaalta vanhempani myös kasvattivat minusta hiljaista lasta. En ole ihan satavarma, olenko oikeasti edes ujo. Tuntuu, että tukehdun tämän rooliin, mihin olen kasvanut. Mutta en osaa spontaanisti puhua ihmisille ja saan halvauksen ajatuksesta siitä, että pitäisi lähteä tapaamaan uusia tuntemattomia ihmisiä. Olin peruskouluajan syrjitty.
Mutta minussa on se poikkeavaa, että näytän joltain voimannostajalta (en ole kuitenkaan ylipainoinen eli bmi reilusti alle 25). Kasvoni myös näyttävät vihamielisiltä. Minua usein luullaan kai tämän takia rohkeaksi rääväsuuksi. Sitten ihmetellää
Samaistun. Kaukaa katsottuna olen suhteellisen normaali, mutta heti kun avaan suuni...
Sama. Olen 32 ja tuntuu että olen yhtä pihalla kaikesta kuin olin teini-iässä. En ole itsevarma, jännitän monia asioita ja hoidan ahdistavat asiat aina viimeistään kun on pakko. Luulen, että masennus, sosiaalinen ahdistus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö vaikuttavat siihen vahvasti.
Alue: Aihe vapaa
Oispa ihana sellainen työpaikka jossa kaikki olisivat sellaisia "outoja", eikä olisi niitä täydellisiä ihmisiä katselemassa nenänvarttaan pitkin.