Pidän itsestäni, kun olen väsyneimmilläni

Normaalisti, hyvin nukkuneena, olen rauhallinen, hiljainen, tyytyväinen, jaksavainen. En itke yksityisesti, saatika julkisesti. En myöskään naura juurikaan, tai juttele ylipäätään hirveästi, enkä varsinkaan ventovieraille/tutuille/naapureille. En koe läheisyydenhalua voimakkaana.

Valvoin taannoin pari yötä metelöivän naapurin vuoksi, enkä saanut kahtena yönä kuin pari tuntia unta. Niiden jälkeen, sinä päivänä, itkin monta kertaa, jopa julkisesti, halailin miestäni ja kaipasin todella paljon kosketusta, halailin työkavereita, menin oma-aloitteisesti juttelemaan jopa kolmelle naapurille ja yhdelle kyläänkin hetkeksi. Nauroin monta kertaa päivässä ja ikävöin sisarenlapsiani vuolaasti. Itketti, jos näin suloisen lapsen vaikkapa tietä ylittämässä. Keskittymiskykyä ei toki ollut tai jaksamista normaaliin tekemiseen.

Seuraavana päivänä heräsin hyvin nukkuneena, ja olin taas rauhallinen ja vähäsanainen ja eleinen. En jutellut naapureille, tai mennyt vuolaasti miestä halailemaan. 

Tavallaan pidin piirteistä, mitkä esiintyy  väsyneenä. Kun kaikki tunteet on niin voimakkaat ja muutun empaattiseksi. Pitäisi enemmänkin olla toisinaan väsyneempi kai.

Muututko itse väsyneenä kovin paljon?