Hermot menee 2-vuotiaan kanssa.

ainakin vähän. Noin pienen käsityskyky on hyvin, hyvin rajallinen.

Miltäköhän hänestä tuntuu oma uhmansa ja kiukuttelunsa?



Hyvä käytännön konsti on hidastaa ja alentaa puhetyyliä, kun alkaa hermostumaan. Ettei vaan huutaisi.

Munhan pitäisi olla lapsen tuki ja turva! Paha ja kamala äiti olen!

syyllisyyttä potevien äitien joukkoon.... Onhan näitä ajatuksia kaíkilla ja jälkikäteen kaduttaa, mutta se kuuluu kai äidin osaan :( Kuka osaa olla menettämättä hermojaan koskaan lapselle?

Meidän neiti on 2,5v ja olen aivan poikki hänen toilailuja seuratessa ja siivotessa. Piiloutuu jonnekin tekemään tyhmyyksiä, tällä hetkellä intohimona kiipeily ja rasvoilla sotkeminen. Etsii jonkun tuolin, pöydän jne ja kiipeilee kaapeille. Sotkee itsensä, koirat, seinät, tuolit esim sinkkipastalla ja arvatkaa kuinka vaikeaa se on saada pois? Aikaa ko toimenpiteeseen neitillä ei mene kuin minuutti ja sen hän toteuttaa aina silloin kun keskityn syöttämään vauvaa, puhun puhelimessa jne.



Joskus mustimpana hetkenä mielessä on käynyt samanmoinen ajatus kuin ap:lla. Kamalaa huomata olevansa niin- en löydä sopivaa sanaa...

Mutta onneksi uhmaikä menee ainakin joskus ohi.



Kahden lapsen äiti ;-)

meillä samanikäinen ja ikäänkuin olisit kuvaillut meidän tyttäremme :) Tänään veti hammaslangat irti rasiastaan, heitti vessanpyttyyn isoveljensä hatun, piirsi seinään..... Voi lista ois loputon ja tuo älytön uhmaaminen käy kyllä hermoille. Meillä 3 lasta mutta tämä kuopus on kyllä kaikista mahdottomin. Ehkä joskus nauramme hänen toilailuilleen, mutta aina näin arjen keskellä ei naurata...

että hän karkasi noin miljoonannen kerran ja ryntäsi ulkona yksille jyrkille rappusille ja kaatui niissä, mutta ei onneksi lähtenyt pyörimään pahasti alas. Itki kovaa, mutta ei tullut mitään suurempia kolhuja.

Muistan, kuinka huusin kauhusta, koska pelkäsin, että lapsi pyörii alas ja taittaa niskansa tms.



Sitä ennen olin aivan viittä vaille valmis pehmustettuun huoneeseen, kun tämä lapsi kaksosveljensä kera karkailivat aivan koko ajan. Ulkoilu oli yhtä helvettiä. Siihen alituiseen hermoiluun ja perässä sinkoiluun yhdistettynä surkeat yöunet... No, olin aika loppu siis. Ajattelin silloin pahimpina hetkinä, että kunpa säikähtäisivät jotain ja oppisivat siten.



No, sitten tuli tuo läheltä piti -tilanne ja se oli aivan kamala hetki ja kamala tunne. En kaipaa enää säikähdystä itselle, enkä varsinkaan lapsille!



2

eikö niitä ole kasvatettu?



uuh, kasvaminen lapsena ja kasvaminen aikuisena on rankkaa, voi veljet, suossa ollaan, vaan suosta noustaan

Mutta se menee ohi, niinkuin kaikki muutkin vaiheet. Siinä ei muu auta kuin olla aivan kärppänä koko ajan vahtimassa. Meillä oli karkailu tuossa vähän vajaa 2-vuotiaana pahimmillaan, mutta nyt 3-vuotiaana on muisto vain.