Pikkuhiljaa ennen niin isot jutut kutistuu ja kutistuu

Ja unohtuu. 

Elämä oli setti liskoaivojen virityksiä, ja nyt he ovat kuin lauma torakoita, joiden päälle joku mib tyyppi tallaa. 

Torakat jää taistelemaan olemassaolostaan loppuun saakka.

Muistoakaan ei jää, näistä elämäntuhoojista.

Pieraisen tuuleen, ja voitte katsoa loittonevaa selkääni. 

Ehkä joku miettii vielä miksen vain kaatunut ja jäänyt siihen.

Tein töitä asioitten eteen, sain suojelua ja onneakin oli matkassa.

Nyt... Lumi peittää jäljet.

Menenpä paistelemaan lettuja, tästä.

Sen jälkeen kahlaamaan oikeesti hyvää romaania. Isä Mitron kirjaa, tai Nabokovia.

Vielä monta kirjaa lukematta. Ja kirjoittamatta.

T. Tuokiokuvaotus ajatuksettomuuden virrassa