Miksi lähtökohtaisesti eroamista pidetään huonona asiana?

Eroon päätyvät ihmiset ovat useimmin käyneet läpi pitkän prosessin. Kukaan tuntemani eronnut ei ole tehnyt sitä kevysti tai heppoisin perustein. Olen ihan varma, että mainitsemasi kuvitelma siitä, että eroa lähtökohtaisesti pidetään huonona, muuttuu kunhan kasvat. 

Se tulee vanhoista ajoista milloinka parisuhde ja esim avioliitto oli enemmän pyhä asia, eroaminen tarkoitti sitä että siinä oltiin epäonnistuttu, epäonnistuminen nähtiin heikkoutena. 

Nykyään se on ihan normaalia koska pipoja on löysätty päästä, ihmisen ei koskaan tulis olla kumppanin kanssa kuka ei ole oikea kumppani hänelle. 

Tuskinpa eroamisella mitään muuta vaikutusta onkaan, kuin juuri ne lapset ja lasten kokemukset. Sanoisin, että tosi monen eroperheen lapset kärsivät tavalla tai toisella, sille tosiasialle ei vain voi mitään. Joskus itse tein päätöksen, että vaikka kuinka välillä potuttaisi toisen naama, niin kauan en eroa, kun on lapsi kotona. Tämä on pitänyt, yhteisiä vuosia yli 30, vielä hetken alaikäinen kotona. Eikä kyllä ole ollut puheissakaan, välillä kinataan ja murjotetaan, välillä taas leppoisaa arkea. Uusperhehommeleihin en pystyisi edes, en usko.

Kyllähän se jonkinlainen epäonnistuminen on ja ihmiset haluavat, että läheiset onnistuvat elämässään. Eroaminen ei ole ihan pikkujuttu henkisestikään ja sillä on heijastusvaikutuksia myös henkilön lähipiiriin, joku henkilö poistuu heidänkin elämästään erossa vaikka se ei heille kuulukaan varsinaisesti.

Eroaminen, varsinkin suht lyhyestä suhteesta, osoittaa epävakautta ja harkintakyvyn puutetta. (Että on ylipäätään lähtenyt ikään kuin soitellen sotaan.)

Eroaminen pitkästä liitosta (ilman toistuvaa väkivaltaa, pettämIstä, päihdeongelmaa) on osoitus itsekkyydestä ja huonosta luonteesta. Yleensä eron syy on vanhan vaihto nuorempaan.