Te, joilla ei ole koskaan miehen kanssa kahdenkeskistä aikaa!

Tiedämme, että tämä on vain ohimenevä ajanjakso. Emme ole siis miehen kanssa käyneet koskaan kaksin missään esikoisen syntymän jälkeen, ellei oteta lukuun kun kävimme ultrassa kaksin (odotan siis toista lasta). Siinäpä se meidän kahden keskinen aika:)



Toki joskus haaveilemme ravintolaillallisesta (vanha harrastuksemme ennen esikoista) tai viikonloppumatkasta Keski-Eurooppaan. Ensimmäinen onkin helpompi järjestää jos vain saisimme hoitoapua. Toka tulee kysymykseen vasta kun lapset ovat tarpeeksi isoja jotta hennomme heidät jättää yöksi hoitoon.



Ehtiihän sitä. Ja olemmehan ehtineet viettää kahden keskistä aikaa matkusteluineen ja ravintolaillalliseen jo aika paljon ennen esikoisen syntymääkin.

lapset 6v ja 3v.

Ollaan kaksi kertaa oltu yö pois kotoa ja kerran leffassa.



Kyllä kieltämättä välillä tuntuu, että olis kiva olla ihan kaksi jossain, mutta toisaalta taas, ollaan niin totuttu tekemään kaikkee koko perheellä, että tuntuis kovin epäreilulta lähtee esim. reissuun ilman lapsia!

ole ollut lapsen syntymän jälkeen miehen kanssa yhtään kahdenkeskistä aikaa. Vielä en osaa sanoa onko sillä mitä vaikutusta, lapsi vasta 4kk.

Työaikojemme takia meillä on erittäin vähän perheen yhteistä aikaa, ja sen mieheni haluaa käyttää ensisijassa lastensa kanssa (ei yhteisiä lapsia).

me emme ole miehen kanssa käyneet missään ainakaan kuuteen vuoteen ilman lapsia yhdessä. Kun ei lapsenvahtia löytynyt mistään, vaikka mitä yritimme, jotenkin emme enää ole aikoihin edes jaksaneet yrittää. ap

Mies sanoo ettei meillä ole tarpeeksi yhteistä aikaa. Meillä ei ole kuulemma yhteisiä kiinnostuksen kohteita, onko muilla? Minulle riittäisi tai olisi tärkeää olla vain yhdessä, katsella joskus joku kiva leffa, käydä ulkona lenkillä, käydä kylässä.... Mies ai halua,hän haluaisi olla kotona ja meillä ei siellä mitään tekemistä... minä kun en tykkää pelata samoja seurapelejä kuin hän...

Ei olla liiemmin oltu kaksin missään kohta kolmeen vuoteen. Kahdesti yritettiin poikaa yökylään niin huonolla menestyksellä, että ei olla enää haluttu lasta rääkätä. Eli ollaan nyt yhdessä motivoiduttu huolehtimaan lapsesta, joka ilmiselvästi tarvii meitä vielä. Joulun alla oltiin ulkona kaksin siten, että tultiin laittamaan lapset kuitenkin nukkumaan. Olihan se ihan mukavaa, ja siitä sai virkeyttä. Ja kun noi vielä vähän kasvaa, niin sitten on sen yökyläilynkin aika.



Me ollaan asiasta yksimielisiä, joten asiasta ei ole tullut meille rasitetta. Sellainen kylki kyljessä nyhjääminen on jäänyt aika vähälle, kun toinen lapsista on niin vähäuninen, ettei ole mitään ilta-aikaakan ' sitten kun lapset ovat nukkumassa' . Mutta tää on nyt tätä aikaa, eikä sitä kestä ikuisesti. Vuoden päästä voidaan varmaan lähteä jo pidemmälle illanvietolle, ja sitä tietysti innolla odotetaan. Sitä odotellessa keksitään muuta mukavaa perheen kesken.

Mun on ikävä miestäni. Se on tuolla alakerrassa, touhuaa omiaan. Jos meen sen viereen, ei se mua huomaa. Jos meen kainaloon, saan ehkä muutaman sekunnin. Jos haluan enemmän, niin mä kuulemma valitan. Haluisin vaan niin olla hetken hänen kanssa, mutta ei... 

Meillä ei oo ees vielä lapsia. Haluu kuulemma joskus...

Tämähän on tosi vanha ketju.

Mutta en oikein usko sitä ettei koskaan ole kahdenkeskistä aikaa...kai ne lapset joskus nukkuu?? Ei mekään olla kahden vuoden aikana oltu kuin kahdesti ihan kokonaan muualla kahdestaan. Joo ja tiedän että se on enemmän kuin monella muulla. Mutta meillä on kahdenkeskistä aikaa iltaisin kun lapset nukkuu. Me kiehnätään kainalokkain sohvalla ja katsotaan elokuvia. Tai sitten mennään yhtäaikaa ajoissa sänkyyn jossa jutellaan ja ollaan ihan kaksistaan.

Voihan niitä illallisia tehdä just silloin kun lapset nukkuu jne. Toki nämä on uniajasta pois. Mutta ei sitä jokailta tarvitse tehdä.

Ei sinänsä huolestuta. Kahden lapsen (9 ja 11) aikana yhden kerran olemme olleet Tallinnassa yhden yön kaksin. Ja satunnaisesti (kerran vuoteen) lapset ovat mummolassa yhden tai kaksi yötä, kun pk on kiinni ja itse vielä töissä. Näitäkään yökyläilyjä ei ole enää ollut kahteen vuoteen.

Omassa kaveripiirissä ne pariskunnat jotka viettävät paljon kaksistaan "laatuaikaa", ovat lähes kaikki eronneet jo tai ainakin eroamassa. Vastaavasti me, joilla ei ole tukiverkostoja ja olemme aina perheenä, niin "porskutamme" eteenpäin yhdessä. Koskaan tietysti ei tiedä mitä huominen vaikka tuo tullessaan, joten ei missään nimessä pidä tuudittautua siihen, että aina menee hyvin. Mutta silloin kun lapsia hankki, niin tiesi tämän, että tukiverkostoa ei ole, vaan olemme aina omillamme. Ehkä olemme siihen kasvaneet alusta asti.

Meillä on enää yksi pikkukoululainen kotona mutta tuntuu että oma/kahdenkeskinen aika on kortilla. Nyt kun tuo lähenee murrosikää ja valvoo iltoja myöhempään emme voi enää edes rakastella iltaisin vaan ainoastaan aamuisin hipihiljaa tai  silloin kun hän on kaverin luona (ehkä kerran pari viikossa, muuten aina ovat meillä). Pyrimme kuitenkin viettämään yhden viikonlopun ulkomailla kaksistaan, tälle vuodelle sitä ei ole vielä onnistuttu tekemään mutta ehtiihän tuota...

Kaipaan kyllä kahdenkeskistä aikaa ihan arjessa....

Minusta on hyvä, kun ei ole kahdenkeskistä aikaa. Kun on lapsia tehty, ei niitä anneta hoitoonkin vaan sen takia, että saadaan sitä kahdenkeskistä aikaa. En usko, että tämä meidän malli toimii kovinkaan monella, mutta itselle on tärkeä toimia näin.

[quote author="Vierailija" time="14.08.2013 klo 12:17"]

Tämähän on tosi vanha ketju.

Mutta en oikein usko sitä ettei koskaan ole kahdenkeskistä aikaa...kai ne lapset joskus nukkuu?? Ei mekään olla kahden vuoden aikana oltu kuin kahdesti ihan kokonaan muualla kahdestaan. Joo ja tiedän että se on enemmän kuin monella muulla. Mutta meillä on kahdenkeskistä aikaa iltaisin kun lapset nukkuu. Me kiehnätään kainalokkain sohvalla ja katsotaan elokuvia. Tai sitten mennään yhtäaikaa ajoissa sänkyyn jossa jutellaan ja ollaan ihan kaksistaan.

Voihan niitä illallisia tehdä just silloin kun lapset nukkuu jne. Toki nämä on uniajasta pois. Mutta ei sitä jokailta tarvitse tehdä.

[/quote]

Ei koeta suureksi ongelmaksi mekään sitä, ettei yhdessä ole juuri päästy kotoa pois kohta kuuteen vuoteen (lapset täyttävät pian 3 ja 6 v). Muutaman kerran olemme käyneet leffassa tai syömässä kahden, mutta yötä ei ole oltu kertaakaan kaksitaan poissa. Molemmat kyllä päässeet "aikuisten reissuille" kavereiden kanssa (+työmatkoille, jotka nekin - ainakin silloin, kun niillä pääsee ajoissa nukkumaan - tuntuvat eri tavalla "vapaalta" kuin ennen lapsia). Sen sijaan perheenä matkustamme useita kertoja vuodessa niin kotimaassa kuin ulkomaillakin.

Se, minkä olen kokenut raskaaksi, on se, ettei meillä arjessa oikein ole yhteistä aikaa. Meillä kun sitä ei ole silloin, kun lapset nukkuvat. Ovat molemmat hyvin vähäunisia (isältään peritty ominaisuus) ja nukahtavat myöhään. Molemmilla ollut 2 vuotta täytettyään lähes vuoden jakso, jolloin iltaisin ei uni tule ennen kuin klo 23 aikoihin; hyvinä iltoina ovat nukahtaneet klo 22 jälkeen, huonoina on keikuttu puoleen yöhön. Lukuisia ovat ne illat, kun olen mennyt sänkyyn heti kun lapset ovat viimein tuntien taistelun jälkeen nukahtaneet.

Isompi lapsi on nykyään toki "harmiton" valvoja. Hän lueskelee rauhallisesti sängyssään niin kauan, että uni tulee. Pienemmälläkin toivottavasti alkaa olla rauhattomin jakso takana päin, mutta edelleen hän tulee pois sängystä ja vaatii huomiota tai läsnäoloa ainakin tunnin verran siitä, kun on laitettu sänkyyn.

Ei olla oltu kuin yksi yö kotona kahdestaan sen jälkeen kun kaksoset syntyi reilu 4 vuotta sitten. Ja kyllä se mua ainakin häiritsee, silloinkin kun oltiin kotona kahdestaan, ei osattu tehdä mitään, ihmeteltiin vaan kun oli hiljaista. Me ollaan isi ja äiti, ei mies ja vaimo. Pelkään oikeasti että vieraannutaan toisistamme niin, että kun lapset on isoja, ei haluta/osata olla enää yhdessä ja ero on edessä. Jos saisi mieheltä edes 5 minuuttia päivässä läheisyyttä, se auttaisi paljon. Ennen lapsia (8 vuoden ajan) minä pakotin miehen läheisyyteen ja puhuin hänelle. Nykyään en enää pakota, enkä pysty enää puhumaan hänelle kuten ennen, jotenkin sen jälkeen kun tein hänelle lapset, odotan että hän ottaisi parisuhteessa vetovuoron.

yleensä sekin et lapset menee myöhään nukkumaan on päivällä nukutu unet!

[quote author="Vierailija" time="14.08.2013 klo 12:28"]

Minusta on hyvä, kun ei ole kahdenkeskistä aikaa. Kun on lapsia tehty, ei niitä anneta hoitoonkin vaan sen takia, että saadaan sitä kahdenkeskistä aikaa. En usko, että tämä meidän malli toimii kovinkaan monella, mutta itselle on tärkeä toimia näin.

[/quote]

Meillä toimi ihan hyvin. Lapsi 3 kpl ja "lapsivuosia" yhteensä noin 15 eli sen aikaa elettiin niin, että otettiin ensisijaisesti lapset huomioon. Suhde on nyt parempi kuin ennen lapsia, koska tässä vuosien aikana on opittu toisesta kaikenlaista ja nähty, millainen hän on. Tässä vaiheessa elämää ehtii vielä hyvin miehen kanssa teatteriin ja hotelliin eikä edes koiralle tarvitse hoitajaa hankkia, koska lapset osaa sen ulkoiluttaa. (ja esikoinen on nyt 18v eli täysi-ikäinen, muutama vuosi ollut jo tätä "lapsivapaata" aikaa, ensin pienemmästi ja vuosi vuodelta isommin).

Meinasin kirjoittaa, että viimeksi vuosi sitten lapsi oli serkullaan yökylässä ja meillä kahdenkeskeistä....

Mutta: eilen alkoi eskari ja meillä vanhemmilla on vielä lomaa, joten johan tässä ollaan jo 2 aamupäivää oltu ihan kaksin ja ihan huomaamatta :D

Me vietetään välillä, tarvittaessa, kahdenkeskistä aikaa lasten mentyä nukkumaan. Istutaan kauniisti katettuun pöytään kynttilänvaloon rauhassa jutustelemaan ja nauttimaan viiniä ja herkkuja. Keskitymme toisiimme eli netti, telkku, lehdet ym. ei kuulu niihin hetkiin. Ei tarvitse lähteä kotoa kahdenkeskisen ajan takia, eikä järjestellä massiivisesti. Kun hetkiä on tarpeeksi usein, et tarvita koko viikonloppua putkeen.

Miehet käy vieraissa.

Lippostelija kirjoitti:

Miehet käy vieraissa.

Tämän tulit kertomaan 9 vuotta myöhässä?