Miksi olen niin hankala ihminen ja kaikki kaverisuhteeni kariutuvat?

Aika aikaa kutakin, myös kaverisuhteissa.

Hassu juttu että mietin tänään ihan samaa omasta elämästä. Suhteet hiipuu mutta en ole riidellyt kenenkään kanssa. Ehkäpä itse vähän väsyn ja vähennän/lopetan näkemästä sitä vaivaa mitä minulta tunnutaan odottava. Että olen aina käytettävissä silloin kun ystävälle sopii, minulla ei ole mitään ystävää tärkeämpää asiaa elämässäni (kuten vaikka oma terveys tai omat harrastukset), jaksan tsempata ja kuunnella kun sitä tarvitaan, olen itse sellainen vähän hajuton ja mauton tyyppi jolla ei ole mielipiteitä ja suostun pysymään aina sivussa ja antamaan huomiota muille ja että minua saa vähän naureskella kun olen niin "outo", "hassu" ja "erilainen". Nämä kun loppuu tai edes vähenee, kun otan itselleni tilaa ja laitan rajoja, ihmiset kaikkoaa. Äärimmillään ystävyys on pistetty poikki ensimmäisestä kerrasta kun olen sanonut ei.

Minulla on epävakaa persoonallisuus, en osaa sitoutua kunnolla kehenkään, mieheni on ehdoton poikkeus, hänellä on lehmän hermot ka yllättävän hyvin jaksanut minua. Olen aina ajatellut että olen jotenkin poikkeavaa kun en osaa rakastua tai edes kehittää ystävyyssuhteita kunnolla. Lapsuudenkotini oli hyvä, minulla on hyvät vanhemmat. Jotenkin se äidinrakkaus riittää minulle, en tarvitse mitään muilta ihmisiltä, olen äärimmäisen itsenäinen ihminen, yksinäinen susi. Pettymykset ihmissuhteissa saattoi olla vaikutukset myös miten suhtaudun muihin, olen äärimmäisen varautunut ja minun on vaikea luottaa. 

Vierailija kirjoitti:

Hassu juttu että mietin tänään ihan samaa omasta elämästä. Suhteet hiipuu mutta en ole riidellyt kenenkään kanssa. Ehkäpä itse vähän väsyn ja vähennän/lopetan näkemästä sitä vaivaa mitä minulta tunnutaan odottava. Että olen aina käytettävissä silloin kun ystävälle sopii, minulla ei ole mitään ystävää tärkeämpää asiaa elämässäni (kuten vaikka oma terveys tai omat harrastukset), jaksan tsempata ja kuunnella kun sitä tarvitaan, olen itse sellainen vähän hajuton ja mauton tyyppi jolla ei ole mielipiteitä ja suostun pysymään aina sivussa ja antamaan huomiota muille ja että minua saa vähän naureskella kun olen niin "outo", "hassu" ja "erilainen". Nämä kun loppuu tai edes vähenee, kun otan itselleni tilaa ja laitan rajoja, ihmiset kaikkoaa. Äärimmillään ystävyys on pistetty poikki ensimmäisestä kerrasta kun olen sanonut ei.

Kuulostaa niin tutulta! Myös tuo naureskelu.

Noista lapsuuden ja nuoruuden kaverisuhteista, joiden oletetaan kestävän aikuisenakin. Lapsena kaverisuhteen liimaksi riitti se, että molemmat asui samalla asuinalueella tai tykkäsi muumeista. Teininä yhteydeksi riitti sama musamaku tai harrastus. Aikuisena nuo asiat eivät enää kanna. Ja harva on samanlainen ihminen nuo nuorena. Suurin osa muuttuu ihmisenä, aika paljonkin aikuistuessaan. Elämäkin vie eri suuntiin. 

Mitään järkeä ole roikkua ihmissuhteessa jossa, yhdistävä tekijä on festarireissu vuodelta 2006 tai sama futisjoukkue vuodelta 1995. Muistot on muistoja ja aika aikaansa kutakin. Aikuisena voi löytää ystäviä, joiden kanssa yhteistä on eri tavalla. 

Minulla kaverisuhteiden lopahtamiseen ovat vaikuttaneet seuraavat asiat:

-Olen muuttanut useamman kerran eri puolille Etelä-Suomea. Juuri kukaan ei suostunut käymään luonani, minun täytyi matkustaa näkemään mutta. En jaksanut enää tuota yksipuolisuutta. Muutenkin nuo kaverisuhteet olivat yksipuolisia. 

-Sairastuin fyysisesti todella vaikeaan, pysyvään sairauteen. Suurimmasta osasta ei kuulunut enää mitään, kun kerroin sairaudestani. Monet ihmiset eivät kestä ikäviä ja vaikeita asioita tai jos kaveri ei enää pysty samaan kuin ennen. Eikä minulla sairauden vuoksi riitä enää jaksamista pintapuolisille kaverisuhteille. Muutama tasavertainen kaverisuhde ja harvakseltaan näkeminen riittää. 

-Itse olen lopettanut kaverisuhteen vaikeista mt-ongelmista kärsineeseen kaveriin. Vuosia yritin olla tukena, mutta ei auttanut. Hän käyttäytyi sairauteensa vedoten todella ilkeästi ja paha olonsa söi minuakin. Mt-ongelmissa ei ole mitään pahaa, mutta se ei oikeuta olemaan toisille ilkeä. 

Mä olen itse hiipunut tahallaan pois kaverisuhteista viime aikoina. Erosin narsistista ja aktiivisesti halusin parantua ihmisenä niin, etten enää "lankea" itsekkäisiin ku*ipäihin. Olin liian hyväsydäminen ja halusin nähdä ihmisten hyvät puolet. Mennessäni eteenpäin sivutuotteena aloin huomata kavereissa samoja piirteitä kuin exässä. Yhden kaveri taisin olla siksi, että hän sai tuntea ylemmyyttä minuun verrattuna. Raskas prosessi tämä on ollut, mutta kun silmäni avautuivat, en saa niitä enää kiinni.

Sinä ja tilanteesi kuulostaa hyvin samalta mitä itsellä. Olen myös tullut siihen tulokseen, että koska olen aika etäinen ja hitaasti syttyvä käytökseni tulkitaan ylimielisyytenä joten ei ihme ettei ystävyyssuhteet kestä. Ei tosin ole oikein tullut elämässä montaa ihmistä vastaankaan joiden kanssa ihan aidosti haluaisin olla ystävä. Moni kaipaa niin eri asioita siltä suhteelta kuin minä.

Vierailija kirjoitti:

Mä olen itse hiipunut tahallaan pois kaverisuhteista viime aikoina. Erosin narsistista ja aktiivisesti halusin parantua ihmisenä niin, etten enää "lankea" itsekkäisiin ku*ipäihin. Olin liian hyväsydäminen ja halusin nähdä ihmisten hyvät puolet. Mennessäni eteenpäin sivutuotteena aloin huomata kavereissa samoja piirteitä kuin exässä. Yhden kaveri taisin olla siksi, että hän sai tuntea ylemmyyttä minuun verrattuna. Raskas prosessi tämä on ollut, mutta kun silmäni avautuivat, en saa niitä enää kiinni.

Mulla silmät avautuivat niin, että tajusin erään sukulaisen syyllistäneen minua koko ikäni ja vielä aikuisenakin käytti syyllistämistä aseenaan saadakseen minut tekemään hänen mielensä mukaan. Huomasin saman kaavan ystävyyssuhteissani. Ihmiset osasivat vetää tuosta narusta. Aluksi syyllisyys painoi mutta kun lakkasin juoksemasta syyllisyyden lievittämisen perässä, huomasin olevani vapaa!

Olen myös kipuillut tämän asian kanssa koska tuntuu että kaikilla on kavereita ja mikä minussa vikana kun en saa kaverisuhteita kestämään.

Omaan traumalapsuuden joten ei yllättäne että expuoliso oli jatkumo sille. Erosta jo kauan. Kuitenkin eron aikaan huomasin ns ystävien kaikonneen ja olin todella yksin. Tässä vuosien vieressä olen hakenut ja saanut apua lapsuuteen ja liittoon.

Uusia kavereita on tullut muutamia matkan varrella ja eivät ole kestäneet. Olen myös suurisilmäinen ja myöntäilevä. Kannustan ihmisiä elämään omaa elämää rohkeasti. Toimin työssä vastullisessa asemassa ja lapseni ovat aikuisia joihin on hyvät ja turvalliset välit.

Sen olen huomannut kun en suostu kaikkeen tai ole koko ajan rajattomasti käytettävissä se on paha. Loukkaannutaan. Ja jos itse pyydän jotain niin siihen on helppo sanoa ei.

Vastavuoroisuus on se mitä kaverisuhteen ylläpitäminen vaatii. Sekä hyvää itseluottamusta ja kykyä sanoittaa asioita.

Minulla oli vuosikausia paljon kavereita ja ystäviä. Ihmiset halusivat tutustua, olin kuulemma hyvää ja hauskaa seuraa, hyvä ystävä, jaksoin tsempata ja kuunnella, pidin ihmisistä. Kunnes yhtäkkiä sairastuin pitkäaikaisesti ja elämä alkoi mennä muutenkin huonosti ja kaikki kaatui niskaan.

Tukea ei tullutkaan keltään, kaikki vaikenivat joille yritin tilanteesta kertoa. Yritin pitää yhteyksiä mutta minusta ei haluttu kuulla. Kun puhuin rakkaimmalle ystävälle asioistani kasvotusten, hän ei vastannut mitään, sanaakaan. Ei edes soittanut perään. Petyin täysin ihmisiin.

Vuosia mietin mikä meni vikaan, miksi kelpasin vain iloisena, kuuntelijana ja tukijana. Ihmiset eivät jaksa kuulla mitään huonoa muiden elämästä. Empatia puuttuu monelta. En jaksa minäkään enää heitä. 

Miksi pitäisi olla samat kaverit läpi elämän? 

Mä olen pohtinut samaa. Itsellä näin ollut myös, takana on pari monta vuotta kestänyttä suhdetta joissa toisessa olen edelleen. Kyse ei ole mun mielestäni siitä, ettenkö minä olisi kiinnostunut toisista ihmisistä, vaan kyseessä on se, että en halua olla seurassa, missä muut ihmiset eivät arvosta minua. Aika monet ihmiset ovat ilkeitä ja pinnallisia. On ihan tullut yksi entinen ystävä muutaman vuoden takaa tullutkin multa pyytämään anteeksi käytöstään. Sanoi, että olin hyvä tyyppi, semmoinen tosiystävä, mutta hänellä itsellään oli niin vaikeaa ja oli kateellinen mun elämästä. Kateus on minusta se, joka tulee monien ihmissuhteiden tielle. Ei osata olla iloisia toisen puolesta. 28N

Kiinnostavaa keskustelua. Minulla myös sama juttu. 

Parisuhde on pitkä mutta ystävät vaan häviää. 

Riitoja ei kaverien kanssa ole, Mutta jotenkin en jaksa pitää niitä yllä. Suurin syy on sairauteni, joka vie voimia. Mutta muutenkin olen sen verran introvertti, että hankalaa olis varmaan muutenkin. 

Silti kaipaan kavereita, haluaisin jaksaa olla yhteydessä. 

Oisko toi suomalaisuus vikana?

Mä olen introvertti ja äärimmäisen varautunut. En haasta riitaa ja muutenkin yritän olla erittäin neutraali. Oikeasti olen aivan toisenlainen mutta ihmissuhteissa pitää aina yrittää esittää jotain. Varmaan helpommalla pääsisi kun olisi vain yksin, tuntuu ettei minusta vain ole ihmissuhteisiin. Jo oma äiti sanoi aina hankalaksi.