Ahdistus?
En tiedä onko tämä oikea paikka kirjoittaa, mutta jostain kai on aloitettava..
Meille syntyi lapsi maaliskuussa. Itse raskaus oli jo vaikea, synnytyksestä puhumattakaan, ja juuri kun ajattelin että pahin on ohi, tuli koliikki ja allergiat jne.. Valvottuja öitä, huutoa, itkua, epätoivoa.. Tilanne alkoi rauhoittua pikkuhiljaa kun lapsi oli 4kk. Ensimmäinen kokonainen yö tuli 6kk iässä ja pari kk:tta menikin loistavasti kunnes alkoi yö-melskaamiset taas ja taas on yöt pätkiä..
Olen huolissani itsestäni. Olen aina ollut melko " tuuliviiri" -ihminen, siis ihanista ihanin ja kamalista kamalin. Nyt viime ajat vain jälkimmäistä. Tykkään olla kotona, lapsen kanssa on ihanaa olla, välilä taas tosi kamalaa. Joskus tuntuu että voimat vaan loppuu, mikään ei huvita, kaikki v..taa!!! Ja välillä nää nega-fiilikset tuntuu tosi kaukaisilta. Mulla on ihana mies, ihana koti, ihana lapsi, kaikki siis hyvin. Miksi sitten välillä tuntuu että muistelen kaiholla " hullua nuoruutta" , bailasin ja menin kovasti, oli kamuja ja ystäviä, menoa ja meininkiä. Entä nyt? Hädin tuskin mitään. Monet kamut vaan " kaikonneet" . Mä olen oikeesti yrittäny pitää yhteyttä, mutta kun olet aina itse se, joka kysyy mitä kuuluu?tuutko käymään? alkaa se kypsyttää. Ja niin en viitsi enää kymmenettä kertaa kysyä. Se pistää mielen matalaksi.
Olen miettinyt jos neuvolassa puhuisin tästä, jos pääsisin vaikka psykologin juttusille, mutta tiedän että jos siellä ollessani ei satu olemaan tälläinen " paha päivä" , en varmaan osaa asioistani puhua. Vähättelen niitä.
Olen aina ollut se kaveripiirin " pelle" , iloinen, naurava ja hauska! Kukaan ystävistäni ei tiedä että välillä on tosi, tosi paha olla ja ahdistaa. Mieheni tietää sen, kestää sen ja on ihana, kannustaa, hoitaa lastamme että pääsen harrastamaan yksin 1-2 krt viikossa ja se on henkireikä!
Miksi valitan? Olenko kiittämätön? Tuntuu pahalta kirjoittaa edes tänne koska tulee " huono omatunto" koska valitan, vaikka KAIKKI ON HYVIN.
Vaan kun ahdistaa.
Olen välillä (tai usein) hyvin kiukkunen, ärsyttää kaikki. Ja tottakai, mieheni saa sen päällensä. Lapseemme en sitä pura, koitan olla hyvä, tai oikeastaan " ihan tavallinen" äiti.
Luulen olevani jossain " äitiyden-ja 30 kriisin" -myrskyssä. Suren jo kun olen näin vanha, harmittaa kun en tehnyt sitä ja tätä..
Ja ikää kuitenkin vasta 28!!!!
Onko muilla tälläisiä, tämän tyylisiä kokemuksia?? Olen maailman onnellisin ihanasta perheestä ym.. mutta välillä vaan tulee " musta päivä" ja voisi vaan itkeä.
Lisäksi en tiedä mikä minusta tulee isona. Olen ammatissa joka ihan " ok" , mutten ikinä haluaisi tehdä sitä lopun ikääni. Vakiduunia ei ole, mutta töitä kyllä pääsisin tekemään vaikka kuinka paljon. Mutta haluan nauttia nyt lapseni kanssa olosta, kun SAA olla kotona. Olen käynyt ammatinvalinta-psykologilla, sekin ok, muttei mitään suurempaa saanut aikaan.
Lisäksi muutimme pari vuotta sitten pienelle paikkakunnalle, lähellä ei ole kuin muutama tuttu ja harmittaa kun sukukin kaukana tai sellaisia jotka eivät voi lasta hoitaa että pääsisimme edes joskus yhdessä mieheni kanssa ulos.. Kadehdin ihmisiä joilla " mummola" lähellä ja saa lapset aina hoitoon kun haluaa..Tiedän että on esim. MLL:llä hoitaja-välitystä mutten uskalla luottaa heihin. Tai uskalla kokeilla, jos sieltä tuleekin joku pipipää..?? (nyt hymyilyttää jo itseänikin..)
Monet asiat tuntuu naurettavan " vaikeilta" , ja mieheni sanookin että teen asiat tosi vaikeiksi. Myönnän, tosi on. Olen yrittänyt tätä asiaa jo tsempata.
Lisäksi olen huono lähtemään minnekään, perhekerhot ym.. jäänyt väliin. Ja TIEDÄN senkin että siellä sitä tutustuisi paikallisiin äiteihin ja saisi varmaan kontakteja ja kamuja. Vaan kun ei " uskalla" . (kukaan joka minut tuntee ei uskoisi sitä ikinä! olen se puheliain höpöttäjä aina joukossa!) Ja silti jotenkin se sosiaalinen pelko jäytää..
Jos tekisin uuden vuoden lupauksen ja lähtisinkin johonkin toimintaan mukaan lapsen kanssa, olemme menossa jo muskariin ( jiihaa! iso askel) ja se on kyllä kivaakin! Vaikka se jännittää..
Mikä mussa vikana? Vaivaa? Nyt sohva-psykologit, viestejä ja vastauksia mulle.
:)
Toivotan kaikille oikein hyvää uutta vuotta!!!
-V-
Kommentit (3)
Tässä kuitenkin linkki Äidit irti synnytysmasennuksesta-keskustelusivuille http://groups.msn.com/AIMA/keskustelupalsta.msnw
(en osaa laittaa linkkiä niin että pääset tästä suoraan sivuille, mutta voithan kopioida osoitteen). Voi toki olla, että et kärsi varsinaisesti synn. jälkeisestä masennuksesta, vaan uupumuksesta (joka voi tosin pitkittyessään johtaa masennukseen). Lähde ihmeessä seurakunnan perhekerhoihin tai MLL:n perhekahviloihin tms. joista saat uusia tuttavia. Sosiaalinen tyhjiö on joskus pahin masennuksen aiheuttaja. Univelkoihin kannattaa myös puuttua ja vaikka pyytää sitä MLL:n hoitajaa siksi aikaa hoitamaan vauvaa. MLL:n hoitajat ovat käyneet lastenhoitokurssin ja pääsääntöisesti he ovat erittäin luotettavia (usein ns. tunnollisia lukiolaistyttöjä!!), tiedän tämän koska olen itse MLL:n toiminnassa vapaaehtoisena mukana.
Parempaa uutta vuotta kaikille uupunuille!
Menninkäinen (+3lasta)
Ahdistaa todella, kun kaverit ovat muuttaneet pk-seudulle työn perässä ja kavereilla ei ole lapsia esteenä. Minä en taas pääse mihinkään vaan pyöritän vain huushollia.. niin ja mihin menisin kun lähin kaveri 50 km päässä, en siis muuhun kuin vaikka jumppaan, mutta en saa siitä oiken mitään irti.
Suku asuu meilläkin kaukana, joten apua ei ole. Mies yhtä kireenä kuin minä ne pari tuntia päivässä kuin näämme. Ennen raskautta olin myös se pelle, sosiaalinen ja menevä tyttö.. nykyään olen kotona jumittava nörtti, jolla kulissit vain kunnossa. Rahalla voisin ostaa vapautta, mutta ei ole meillä mahdollista lainkaan. Vaikka olen se sosiaalinen pelle, niin perhekerhoihin menokaan ei tunnu hyvälle. Neuvolan ryhmissä kävin pari kertaa kun oli sellainen mahdollisuus, mutta siellä olivat aika tuppisuita kaikki ja hymyili vaan kauniisti. Lisäksi monet ovat niin paljon minia vanhempia, että juttelevat mieluiten lasten asioista. Mä en haluaisi kuulla lapsesta mitään varsinkaan kuka kehittynyt miten vaan haluan aikuista seuraa johonkin. Tottakai haluan lapsellekin kavereita, koska hänellä puheen kehityskin viivästynyt, kun ei ole ketään kenen kanssa on ja puhuu. Ollaan jotenkin koko perhe umpikujassa. Töihin voisin mennä ja toivon, etten enää raskaudu koska sitä en enää jaksaisi. Työtkin ovat vain tosin haaveena, koska hoitajan etsimiseen menee kauan, kunnalla niin surkea tilanne eivätkä pysty enää noudattamaan päivähoidon lakia, että paikka on järjestettävä. Täällä on paljon lapsia ilman hoitopaikkaa jo ennen meitäkin jonossa.
Itse olen myös erittäin sosiaalinen ja puhelias. Minulakin kuitenkin jäi perhekerhot yms. käymättä lapsen ensimmäisen vuoden ajan, koska en " uskaltanut" mennä kerhoon. Entä jos ei hyväksytäkään.... Sitten eräs päivä vain (pitkän mietinnän jälkeen) lähdin perhekerhoon ja siitä asti olemme käyneet siellä, nyt jo 3 vuotta. Sitä päivää en ole katunut hetkeäkään. Suosittelen siis sinua keräämään rohkeutesi ja menemään sen ensimmäisen kerran johonkin perhekerhoon tms.! Kummasti se piristää mieltä, kun saa jutella toisten aikuisten kanssa. Välillä meillä on ollut kausia, että itseä ei olisi huvittanut sinne mennä, mutta kun näkee kuinka lapsi nauttii, olen saanut raahauduttua sinne.
Muuten en osaa sinua auttaa tilanteessasi. Halusin vain kertoa, että on meitä muitakin tosi sosiaalisia ihmisiä, jotka pelkäävät/jännittävät uusiin sosiaalisiin porukoihin menoa.