Eskarilaisen vanhempi, miten menee?
Koetko tämän vaiheen mukavaksi, raskaaksi vai jotain siltä väliltä?
Itse koen aika raskaaksi. Korvat on lapsella todellakin vain koristeena tässä vaiheessa ja koko ajan on joku show päällä - jatkuvaa älämölöä toisin sanoen ja koko ajan mun pitää vastata hänen kysymyksiin milloin mistäkin.
Tunteet kuohahtelee ja yleisin vastaus kaikkeen on "ei".
Vastapainona toki mahtavia oivalluksia ja tosiaan näkee kuinka ajattelu ja persoonallisuus kehittyy. Lapsi on tosi herttainen, herkkä ja älykäskin, ja äärettömän rakas, kaikki on siis hyvin mut ai saakeli kun saisi viikon vaikka levähtää.
Kohtalotovereita?
Kommentit (11)
Päiväkodeissakin eskariopeja kadehditaan, koska heillä on omatoimiset ja isot lapset ryhmässä, niiden kanssa voi retkeillä ja tehdä mitä vaan kivaa. Muissa lapsiryhmissä työntekijät kituvat uupumuksen, stressin ja ikuisen riittämättömyyden keskellä. On aivan eri asia olla vastuussa 21 lapsesta, jotka ovat 1-4-vuotiaita, pukea, syöttää, pestä peppuja, vaihtaa vaippoja, kuunnella kirkumista ja juosta jokaisen perässä kuin kertoa 21 lapselle iältään 5-7 vuotta, missä ovat sakset ja liima tai muistuttaa lautapelin ohjeista.
Joo omatoimisuus on toki plussaa. Mutta just tuo vääntäminen on nyt se raskas juttu, kaikesta saa sanoa vähintään viisi kertaa ennen kuin mitään tapahtuu. Luojan kiitos ei tosiaan vielä ole mitään läksyjä tähän. Mutta,.this too shall pass, ja todennäköisesti aika nopeastikin...
On tässä vähän sitä luopumisen tuskaa itsellä jotenkin myös kun lapsi on auttamatta kasvanut siitä pikkulapsivaiheesta pois.
Meillä pojan kanssa oli helppoa ja leppoisaa, nyt tyttären kanssa aikamoista draamaa. Pienellä ihmisellä vaikea siirtymä pikkulapsesta isoksi. Helppoa kestää tämä kun tietää, että tästä ne ongelmat vain vaikeutuvat kun ikää tulee lisää.
Muistan, että esikoisella oli kamalaa eskariuhmaa. On ollut aina kova uhmailemaan ja tuntuu, että jokainen uhmaikä/haastavampi vaihe on ollut sitten todella haastava. Perusluonteeltaan on aika helppo ja kaikkeen valmis ollut aina eli ehkä sitten hänellä on suurempi tarve uhmailla, kun normaaliaikana on niin suopea kaikkea kohtaan. 3. luokalla nyt ja taas on jokin kauhea vaihe käynnissä (9-vuotistaite käsittääkseni), pahin koskaan tähän mennessä. Kauhulla odotan esiteiniyttä ja teini-ikää, vaikka toisaalta toivon, että hän ehtisi pokkuroida pahimmat pokkurointinsa ennen sitä. Näitä tämän ikäisiä kuitenkin on lohduttavan helppoa vielä hallita, toista se sitten on isompana.
Toinen lapsemme onkin sitten niin vahvatahtoinen ollut aina, että uhmaikiä ei juuri edes huomaa. Eskarissa nyt ja hyvin menee. On tosin jokin ns. taantumavaihe käynnissä eli ei muka osaa toimia itsenäisesti. Pukea ei "osaa", vettä lasiin ei osaa ottaa, hampaita ei osaa pestä jne. Selvästi ottaa kotona takaisin sen, minkä eskarissa pärjääväisenä itsenäisesti tekee. Ollaan toki sitten tehty yhdessä ja ihan puenkin hänelle vaatteita. Kyllä se ohi menee, kun antaa sen, minkä lapsi tarvitsee.
Suomalaisia lapsia kannattaisi alkaa valmistaa tähän muuttuneeseen ja nopeasti kurjistuvaan maailmaan. Täällä on perinteisesti tuudittauduttu käsitykseen hyvinvoinnista, tasa-arvosta ja oikeudenmukaisuudesta. Lapsia pidetään aivan liian kauan vauvoina, tehdään asioita heidän puolestaan eikä edes 6 vuotiaat osaa usein vaikkapa lukea tai laskea perus laskutoimituksia, tunne kelloa tai osaa edes käyttää tietokonetta tai puhelinta. Kun vertaa korealaisiin, amerikkalaisiin, britteihin, japanilaisiin tai kiinalaisiinkin lapsiin, niin täällä ollaan tosi jäljessä. Sitten Keski-Euroopan sivistysvaltioihin verrattuna käytöstavat ja ylipäätään yhteiskunnallinen toimijuus on jo 2-vuotiaasta lähtien eri luokkaa, kun suomalaiset lapset kiukuttelee kuin jotkut alkukantaiset peikot ruokapöydässä, kaupassa, julkisessa liikenteessä, kirjastoissa, teattereissa, ravintoloissa jne.
Roadman ja gangsta, pelit, päihteet ja somessa roikkuminen, itsensä kuvaaminen ja mä haluun mulle asenne on suomalaisen kaupunkilaisnuorison elämäntapa ja kiinnostuksen kohde, kun muualla hakeudutaan urheilu- ja kulttuuriharrastuksiin, tiedeleireille, ilmasto- ja ihmisoikeus toimintaan, kehitetään itseään ja otetaan kantaa tulevaisuuden puolesta.
Tämä ei ole tarkoitettu haukkumiseksi, vaan huolestuneeksi havainnoksi. Miten suomalaisia lapsia ja nuoria voisi valmistaa tulevaan maailmaan? Oletteko huomanneet, että esim. Suomeen muualta tulleet (mm. kotikulttuurinsa vuoksi alkoholia ja päihteitä käyttämättömät) nuoret hakeutuvat jatkuvasti suuremmassa määrin koulutukseen lääkäriksi, it-alalle, juristeiksi, finanssialalle ym. yhteiskunnan kovapalkkaisille ja päättäville tahoille, kun taas vuosi toisensa jälkeen kantasuomalaisten koulutustaso on laskenut? Eikö ketään kiinnosta?
Hyvin menee, eskari ottaa isosisaruksista mallia, viihtyy harrastuksissaan, läksyjen parissa ja omia kavereita on hyvä joukko. Viikkorahan käytön suunnittelee itse ja on näppärä etsimään tietoa muualtakin kuin omilta vanhemmilta. Meillä kaikki osallistuvat kotitöihin ja ruuanlaittoon, joten menee siinä mukana.
Kannattaa antaa riittävästi vastuuta, niin ei joudu turhaan väittely ja kiukuttelutilaan. Kuulostaa, että ap:n kodissa eskari turhautuu lähinnä siitä, kun ei saa tahtoaan läpi. Lapsi pitää opettaa näkemään itsensä osana suurempaa kokonaisuutta ja kantamaan vastuunsa yleisestä ilmapiiristä, omista asioistaan ja toimintansa seurauksista. Se homma alkaa jo syntymästä. Vauva osaa tarjota sillä saralla jo valtavasti, kuten imeä itse, hymyillä, katsoa silmiin, ilmaista vaarantunteen ja jakaa ilontunteet, ottaa apua vastaan, kehittää fysiologisia toimintojaan ja olla vastavuoroisessa kontaktissa. Siitä vaan oppimaan uutta, kasvamaan yksilöksi yhteisöön. Se pitää mahdollistaa, eikä estää!
Melko suruttomasti yleistetty. Olen itse toiminut useita kausia esikouluryhmissä opettajana ja kyllä niissäkin voi olla todella rankkaa, ihan uupumuksen partaalle asti. Joskus saattaa olla helppo ”unelmien ryhmä”, josta pyrimme nauttimaan koko kauden, mutta koska eskarit vaihtuvat joka kaudelle, ei ikinä voi tietää millainen ryhmä on seuraavana.
Toki lapset ovat jo isompia, osaavia ja omatoimisia, mutta erilaiset muut ongelmat voivat olla hyvinkin kuormittavia. Ryhmässä saattaa olla monta erityisen/tehostetun tuen lasta, heillä on ADHD, nepsy-diagnoosi tai autisminkirjon diagnoosi, käytöshäiriöitä, väkivaltaista käytöstä lapsia ja/tai aikuisia kohtaan. Ja eskarit ovat jo melko isokokoisia. Joskus ryhmässä on paljon lapsia, jotka puhuvat äidinkielenään muuta kuin suomea, joka tuo omat haasteensa.
Eli kyllä eskariryhmässäkin saa henkilökunta tehdä töitä ihan tosissaan.
Oma eskarilaiseni on tosi helppo, mutta niin hän on ollut aina. Kaikki on kivaa, käyttäytyy tosi nätisti, osaa paljon, juttelee kiinnostavia. Ainoana haasteena hänellä on, että on hyvin kiinni vanhemmissa - nukkuu edelleen meidän huoneessamme, ei ikinä mene pihalle yksin, mielellään ei edes yläkertaan jos olemme alakerrassa. Tämäkään ei muuten haittaa, mutta lapsen itsensä kannalta voisi olla hyvä, jos rohkenisi enemmän esim. leikkimään kavereiden kanssa vapaa-aikana.
Lapsen eskariryhmässä ei kyllä ole yhtään helppoa ohjaajilla. Ovat aivan lopussa parin haastavan ja väkivaltaisen lapsen kanssa, lisäresurssia tai tukitoimia ei ole tarjolla. Tämä vaikuttaa koko ryhmään, mutta oma lapseni pysyttelee syrjässä konfliktitilanteista eikä sinänsä ole suuremmin kärsinyt.
Eskariaika on yksi helpoimmista vaiheista lapsen kasvatuksessa.
Ei pepunpesua, eikä koulumaailman kiusaamista ja suorituspakkoa.
Eskariopet, jotka väittää, että eskarissa joutuu tekemään yhtä rankkaa työtä kuin nuorempien ryhmissä eivät ole itse olleet yhtään kokonaista kautta vastuullisena opettajana tai hoitajana pienten ryhmissä. Tosi moni eskariopettaja ei osaa edes vaippaa vaihtaa yhdeltä 11 kk ikäiseltä ja pestä sitä alapäätä oikein, pojilta ja tytöiltä eri tavalla, ettei ala liasta johtuen tulehtua. Jos eskariope jätetään päiväksi yksin 8 lapsen kanssa iältään 1-2v, niin seuraavana päivänä tyyppi on itse saikulla. Pienten ryhmissä on älyttömän vaativaa olla töissä nykyään, kun ryhmät on 12 lasta ja joukossa on 0-vuotiaita, 1-vuotiaita kävelemään opettelevia ja sitten kirkuvia ja väkivaltaisia 2-vuotiaita uhmaikäisiä. Tosta joukosta ei kukaan ole minkäänlaisessa ryhmäytymisiässä vaan jokainen tarvitsee 24/7 jakamattoman aikuisen huomion.
Sitä ne ei päiväkodissa saa, koska suurimman osan päivästä paikalla on max 2 aikuista koko joukon kanssa. Sijaisia noihin ryhmiin on todella vaikea saada, joten vähän päästä olet yksinäsi siellä. Ei naurata. Ketään.
Tosi iisi vaihe, samoin oli vanhemman lapsen kanssa eskari.. ei vielä vääntöä läksyistä tai kaveridraamaa, kuitenkin jo niin iso että ei enää tarvitse pukea yms, pärjää ja hoksaa monet asiat ihan itse.. mutta tsemppiä, teillä sitten jokin toinen vaihe helpompi kun meillä haastavampi :)