Läheisen kuolema ja oma olo

Ihan normaalia, varsinkin jos olet kokenut paljon menetyksiä elämäsi aikana. Ja voi myös olla itsesuojeluvaisto, ettet esim romahda tai masennu.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

No jos yrittäisin oikein kuvailla oloani niin oloni on jatkuvasti sellainen jaahas ja mitäs nyt. Tuntuisi tosi oudolta vaan istua paikoillaan ja olla tekemättä mitään. Ai niin, se tuntuu huvittavalta kun ihmiset sanoo juuri sitä että ei sun nyt tarvi tehdä mitään. No mitä sitten pitäisi tehdä? Istua ja olla ja itkeä? Ei tunnu siltä. Aamulla selasin siskon instaa ja sitä selatessa kävi mielessä haikeus ja tajusin että sisko ei enää koskaan päivitä sinne mitään.

Ap

Jotenkin noin mä myös olen reagoinut. Pohtinut lähinnä sitä, miten lopullisesti toinen on poissa. Kesken kaiken. Ihmetellyt, miten totaalista kuolema on. 

Siis ihan juuri tuolta minustakin tuntuu, pohdin ja ihmettelen. Mietin etten näe siskoa enää ikinä ja se tuntuu haikealta. Samoin se, että siskon perheen elämä on nyt muuttunut yhtäkkiä ihan toisenlaiseksi. He suunnittelivat vaikka ja mitä ja nyt mikään niistä ei toteudukaan sellaisenaan. Tuntuu että heiltä jäi kaikki kesken. Siskon lapset on niin pieniä ettei he todennäköisesti muista äitiään. Ihmettelen, miten nopeasti kaikki voi muuttua.

Ap

Me kakiki kuollaan joku päivä.

Monella tuntuu olevan se käsitys että läheisen kuoleman jälkeen välittömästi ollaan ihan romuna, itketään ja ollaan vaan kotona suremassa. Mutta ei se niin mene, ainakaan kaikilla.

Vierailija wrote:

Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa mitä voi tehdä ja mitä ei. Kun olin lapsi, äitipuoleni joka oli sisarusteni äiti löytyi kuolleena siskoni syntymäpäivän aamuna. Siskolle oli järjestetty synttärit samalle päivälle ja varmaan ensimmäinen asia mitä sisko sanoi oli että synttärit pidetään ainakin. Se oli silloin oikea ratkaisu. Kaikki sai muuta ajateltavaa.

Miten ihmeessä kukaan antaa lapsen pitää syntymäpäiväjuhlia kun vanhempi on kuollut? Kyllä ne juhlat olisi voineet odottaa.

Vierailija wrote:

Pohdi suhtautumistasi sen kautta, minkälaiset välit teillä oli, olitteko miten läheiset? Esimerkin omaisesti: jos mun ensimmäinen sisko olisi kuollut, jos siitä mulle edes kukaan kertoisi sanoisin varmaan että ai jaa. Ei liikuttaisi yhtään enempää. Jos toinen, miettisin hetken, mutta päättelisin, että hänen perikunta pärjää varmasti ilman muakin. Ihan kuin tähänkin mennessä. Miksi pitäisi tuntua joltain tietyltä? 

Tämä. Jos oma siskoni kuolisi, voisin kuvitella etten piittaisi vanhempieni kanssa edes keskustella aiheesta. Enkä välittäisi mennä hautajaisiin. Jatkaisin elämää normaalisti.

Jos taas siskon tytär (aikuinen jo) kuolisi, maailmani romahtaisi.

Aloittajalle osanottoni. Jossain vaiheessa se suru voi iskeä ja pahasti. Voimia siihen.

Vierailija wrote:

Sokkivaihe. Tai sitten jokin häiriö persoonassa (narsismi tmv). Jos et koe surua ollenkaan vuoden sisään niin sitten jälkimmäinen. Itselleni suru iski viiveellä, pahin oire oli painon tunne rinnan päällä ja hengitysvaikeus. Kroppa kantaa sen mitä mieli ei kestä.

Otan osaa menetyksesi johdosta. 

Minulla menetyksestä johtuva suru kasautuu myös aina möykyksi rintaan. Pirullinen tunne. Mieltään voi yrittää harhauttaa tekemällä muita asioita, mutta möykky ei lähde minnekään. Tekisi mieli repiä itsensä kappaleiksi, mutta ei sekään auttaisi. Möykky on ja pysyy. Millä sen saa murrettua?

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa mitä voi tehdä ja mitä ei. Kun olin lapsi, äitipuoleni joka oli sisarusteni äiti löytyi kuolleena siskoni syntymäpäivän aamuna. Siskolle oli järjestetty synttärit samalle päivälle ja varmaan ensimmäinen asia mitä sisko sanoi oli että synttärit pidetään ainakin. Se oli silloin oikea ratkaisu. Kaikki sai muuta ajateltavaa.

Miten ihmeessä kukaan antaa lapsen pitää syntymäpäiväjuhlia kun vanhempi on kuollut? Kyllä ne juhlat olisi voineet odottaa.

Ei lapsen syntymäpäivä odota. Suru kyllä pysyy matkassa, ei se ole yhdessä hetkessä ohi, niinkuin syntymäpäivä. Surulle löytyy aikaa kyllä. Kuoleman edessä ei soisi kenenkään ulkopuolisen tulevan päsmäröimään ja tuomitsemaan. 

Asia voi tuntua vielä epätodentuntuiselta, mieli ei ymmärrä sitä. Mulla meni pitkään, kun ajattelin mielessäni, että siellä se läheinen jatkaa elämistään ja nähdään taas joskus ja elin ihan tavallisesti. Jossain vaiheessa tajusin, etten voikaan ottaa yhteyttä, että ei enää nähdä. Silloin tuli suru. Sitten sitä taas jatkoi ajatellen, että nähdään joku päivä ja jatkoin normaalia elämää. Sit taas jaksanut ajatella, että eipä enää nähdä ja taas itkeä. Jotenkin näin se itselläni menee. Aaltoliikettä.

Isäni sai sairaskohtauksen huhtikuun puolivälissä ja kuoli vappuna. Kovimmat itkut itkin jo tuolloin sairaalassaoloaikana, kun tiesimme ettei hän tule toipumaan entiselleen vaikka selviäisi. Sitten kun hän kuoli, menin ihan lukkoon ja itkin seuraavan kerran vasta hautajaisten jälkeisenä päivänä.

Edelleenkin minulla on välillä olo, että onko tämä totta ettei isää ole enää. Tämä isän sairastuminen ja poismeno sattui vielä omalle kohdalleni erittäin hankalaan elämäntilanteeseen, olin jäänyt vähän aiemmin työttömäksi ja eronnut miesystävästäni.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa mitä voi tehdä ja mitä ei. Kun olin lapsi, äitipuoleni joka oli sisarusteni äiti löytyi kuolleena siskoni syntymäpäivän aamuna. Siskolle oli järjestetty synttärit samalle päivälle ja varmaan ensimmäinen asia mitä sisko sanoi oli että synttärit pidetään ainakin. Se oli silloin oikea ratkaisu. Kaikki sai muuta ajateltavaa.

Miten ihmeessä kukaan antaa lapsen pitää syntymäpäiväjuhlia kun vanhempi on kuollut? Kyllä ne juhlat olisi voineet odottaa.

Mitä sitten olisi pitänyt tehdä? Aamulla ehdittiin jo aloittaa juhlia kotona perheen kesken, kaikki koristeet ja tarjottavat oli valmiina. Synttärien piti alkaa muutaman tunnin päästä siitä kun saatiin tieto että siskon äiti oli löytynyt kuolleena kotoaan. Suurempi show ja sähläys siitä olisi syntynyt jos olisi alkanut soitella kaikki vieraat läpi ja perua synttärit. Niille muutamille aikuisvieraille isä soitti muutenkin ja ilmoitti tapahtuneesta.

Läheisen menetys alkaa konkretisoimaan usein myös tilanteiden kautta esim. jos on vietetetty juhlapäivät yhdessä tai kun ei voikaan kertoa tärkeää uutista läheiselle. Sisko ei ole ollut osa sinun arkista elämää, joten on luontevaa että jatkat entiseen tapaan. Uskon, että alkuhämmennyksen jälkeen suru tulee ja se kannattaa ottaa silloin vastaan.

Tuo on mielesi suojautumiskeino. Mieli ei vielä suostu sisäistämään asiaa, se ei usko sitä todeksi vielä. Senkin aika tulee.

Vierailija wrote:

Tuo on mielesi suojautumiskeino. Mieli ei vielä suostu sisäistämään asiaa, se ei usko sitä todeksi vielä. Senkin aika tulee.

Sehän tässä niin hassua onkin että tiedän kyllä siskon olevan kuollut, olen nähnyt hänet kuolleena ja tiedän ja ymmärrän etten näe häntä enää ikinä.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Tuo on mielesi suojautumiskeino. Mieli ei vielä suostu sisäistämään asiaa, se ei usko sitä todeksi vielä. Senkin aika tulee.

Sehän tässä niin hassua onkin että tiedän kyllä siskon olevan kuollut, olen nähnyt hänet kuolleena ja tiedän ja ymmärrän etten näe häntä enää ikinä.

Edellinen on oikeassa. Nyt ymmärrät toki asian teknisen tietämisen tasolla, mutta et kykene vielä tuntemaan. Olet shokissa. Se on eri asia tässä kuin fyysinen shokkitila.

Tämä tunteettomuus on normaali reaktio. Voit toimia, se suojaa sinua ja usko pois, tilanteesi muuttuu vielä. Tunteet tulevat vielä. Et jää robotiksi.

Älä turhaan tunne syyllisyyttä tai kummastusta meissä olevasta mielen suojamekanismista, joka on täysin luonnollinen. Ei tarvitsekaan tuntua miltään. Olet ok, kaikki sinussa on ok. Suru on matka jossa on monia erilaisia vaiheita.

Olen pahoillani suuresta menetyksestäsi. Jos se olisi pieni, kokisit tunteesi samantien. Toivon voimia ja ystävien läsnäoloa.

Ei kukaan voi sanoa miltä pitäisi tuntea, koska jokainen ihminen ja tilanne on täysin yksilöllisiä. Tunteisiin vaikuttaa myös oma kokemus kuolemasta ja suhtautuminen siihen.

Vierailija wrote:

Vierailija wrote:

Ei kukaan ulkopuolinen voi sanoa mitä voi tehdä ja mitä ei. Kun olin lapsi, äitipuoleni joka oli sisarusteni äiti löytyi kuolleena siskoni syntymäpäivän aamuna. Siskolle oli järjestetty synttärit samalle päivälle ja varmaan ensimmäinen asia mitä sisko sanoi oli että synttärit pidetään ainakin. Se oli silloin oikea ratkaisu. Kaikki sai muuta ajateltavaa.

Miten ihmeessä kukaan antaa lapsen pitää syntymäpäiväjuhlia kun vanhempi on kuollut? Kyllä ne juhlat olisi voineet odottaa.

Niin että lapselta olisi pitänyt vielä odotetut juhlatkin viedä?

Siis mitä haittaa niistä lapsen synttäreistä oli?

Voi olla että myöhemmin tulee muita tunteita ja olo muuttui toisenlaiseksi mutta voi olla myös että ei. Isäni kuoli kun olin lapsi ja muistan kyllä suureen ja ikävöineeni, mutta se ei oikeastaan näkynyt arjessani. Lapset elää niin hetkessä muutenkin.