Meneekö lapset rikki siitä että heille sanoo vähän jyrkemmin asioita?

Ei toki pidä sanoa jos lapsi vaikka satuttaa itsensä noin, mutta jos oikeasti isolla lapsella itku on jatkuvaa, niin eihän se kovin normaaliakaan ole. Ehkä veisin psykologille? Joku hätä lapsella on. Saattaa olla myös rajojen puute. Sekin on lapselle hyvin stressaavaa, mitä nykykasvattajat eivät näe.

Hmm, jyrkemmin miten?

Eiköhän vähän riipu siitä, mistä syystä lapsi esim. itkee. Jos itkee hautajaisissa, niin kaipaa lohdutusta. Tuskin auttaa todeta, että "tekokyyneleet eivät ole edes pesuveden arvoisia."

Olet huomannut, että lapsen itku- ja kiukkukohtaukset ovat vaikeita aikuisille juuri siitä syystä, että yhteys omiin tunteisiin on kadonnut suorittamisen tai kovistelun kautta.

Tasapainoinen vanhempi ei tylytä lasta, ainakaan jatkuvasti. Rajojen asettaminen ei tarkoita tunteiden mitätöintiä. Pelkkä rajojen asettaminen ei riitä, vaan lapsi tarvitsee lisäksi lämpöä, välittämistä, ihailua.

Vierailija kirjoitti:

Monikohan aikuinen ottaisi vastaan hyvin sen, että toinen oman surun ja vihan hetkellä käskisi lopettamaan turhan kitinän? Muistatte sitten seuraavan avioriidan kohdalla niellä kiukkunne ja harminne, että puoliso pääsee kehumaan, miten hyvin on teidät kouluttanut.

Vaikka lapsensa itse maailmaan saattaa, on hän kuitenkin oma itsenäinen olentonsa. Suosittelisin ymmärtämään ja kunnioittamaan sitä, että hän kokee asiat omalla tavallaan, ja hänellä on siihen täysi oikeus.

Jotkut aikuisetkin käyttävät itkua tehokeinona kun haluavat jotain. Edelleen, kyse ei ole aina kiukkua ja harmitusta, vaan manipulointia. Pienikin lapsi oppii, että itkulla saa tahtonta läpi.

Kaikki on saamarin suhteelista eli traumoja tulee joskus helposti ja joskus lapsi on pomminvarma. Etkö ole luonut hyvä-ystävä suhdetta lapseen? Kyllä ne tajuu nuorenakin aika paljon. 

Rajat ja kuri ystävällisesti ja selittäen miksi. Myös herkille lapsille, rajat tuo turvallisuutta, joka nykylapsilta puuttuu usein.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle kannattaa opettaa, että ihan kaikesta ei kannata itkeä. Se on hyödyllinen opetus vauvaiän ohittaneelle lapselle. Elämässä ei menesty jos ottaa pienimmätkin asiat tavattoman raskaasti.

Ei tuo häpäisy opeta käsittelemään tunteita nopeasti ja hyvin. Tuo opettaa välttämään koko tunteiden käsittelyn niin että menee aikuisena solmuun, kun ei hyväksy tunteitaan.

Mistä tuon häpäisyn oikein vetäisit? Sitä paitsi tosielämässä ihmisten tunteiden käsittely menee ihan eri tavalla kuin tunnekasvattajien teorioissa.

Se häpäisy oli AP:n sanoissa lapselleen.

-eri-

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Monikohan aikuinen ottaisi vastaan hyvin sen, että toinen oman surun ja vihan hetkellä käskisi lopettamaan turhan kitinän? Muistatte sitten seuraavan avioriidan kohdalla niellä kiukkunne ja harminne, että puoliso pääsee kehumaan, miten hyvin on teidät kouluttanut.

Vaikka lapsensa itse maailmaan saattaa, on hän kuitenkin oma itsenäinen olentonsa. Suosittelisin ymmärtämään ja kunnioittamaan sitä, että hän kokee asiat omalla tavallaan, ja hänellä on siihen täysi oikeus.

Jotkut aikuisetkin käyttävät itkua tehokeinona kun haluavat jotain. Edelleen, kyse ei ole aina kiukkua ja harmitusta, vaan manipulointia. Pienikin lapsi oppii, että itkulla saa tahtonta läpi.

Edelleen, tylytys ei ole ratkaisu. Jos lapsi on oppinut, että manipuloimalla saa haluamansa, niin toki hän niin toimii. Todennäköisesti jatkuvasti tekoitkua vääntävällä lapsella taktiikka on tehonnut.

Ratkaisu ei ole kieltää itkemistä tai nolata siitä, vaan varmistaa johdonmukaisesti, että tekoitku ei tuota lapsen toivomia seurauksia. Kyllä se ylimääräinen itkukin loppuu, kun lapsi huomaa sen olevan turhaa.

Meillä oli lapsilla aika tiukat rajat. Koulussa on kaikilla mennyt hyvin ja tullut positiivista palautetta paljon.

Mutta en sanoisi tuollatavoin lapselle kuin ap. Koska minulla on ollut tavoitteena kohdalla niin lapsia kuin teinejä kunnioittavasti. Toki itselläkin on joskus väsyneenä palanut hermo ja on tullut tiuskaistua jotain mitä katuu jälkeenpäin.

Esimerkiksi kaupassa en muista että kukaan lapsista olisi saanut isompia itkupotkuraivareita. Selitin jo ennen kauppaan menoa kaupan pihalla että emme osta leluja, karkkia, jätskiä jne. Ostamme tälläkertaa vain tavallista ruokaa ja käydään vaatepuolelta katsomassa löytyykö sukkia. Lapset tiesivät että pidän tästä kiinni. Kun lapset riittävän isoja niin saivat mennä keskenään katselemaan ja ihailemaan leluosastolle mutta myynnissä olevilla leluilla ei saanut leikkiä eikä niitä saanut viedä mihinkään eli saivat vain katsella ja vähän isompana ottaa käteen ja tutkia. Tiesivät että hetken kuluttua piti tulla yhdessä pois ja etsiä minut ruokapuolelta. Usein selittivät kuinka kivoja uusia leluja oli tullut. Kuuntelin ja kyselin ja pyysin pitämään ne mielessä jos haluaisivat sitten toivoa synttäri/joululahjaksi.

Jos pieni lapsi kiukkusi turhaa totesin yleensä että lapsella nälkä, väsy ym. Hoidin sen ongelman aiheuttajan pois eli lapsi päikkäreille tai ruokaa mahaan jne. Jos isompi lapsi kitisi ja vinkui tekoitkua niin tokaisin että ai sinulla on tekemisen puute. Tuo pyykkikoneesta pyykit äidille ripustettavaksi kuivumaan. Sitten saat mennä jatkamaan leikkiäsi. Lapsi toi pyykit ja meni mielummin jatkamaan omaa leikkiä kuin jatkoi kitinää ja itkua vieressäni. Oikeat itkut ja murheet lohduteltiin aina. Huomasin myös että lapset tarvivat riittävästi haleja. Siksi pyysin usein lapsiani syliin jos istahdin vaikka hetkeksi sohvalle. Eli tankattiin haleja usein jo valmiiksi niin turha kitinä väheni huomattavasti kun halipula ei vaivannut.

Myös niin omille teineille kuin yläkoulun sijaisopettajana koetan puhua kunnioittavasti. Ja täytyy sanoa että minusta teinit ovat yllättävän mukavia Yläkoulussa missä olen sijaistanut. Kaikilla tunneilla kaikki oppilaat ovat tehneet ainakin osan pyydetystä tehtävistä. Kukaan ei ole kiroillut tai kieltäytynyt täysin yhteistyöstä. Tottakai välillä on joutunut hieman kiristää, suostutella, johdatella jne mutta ihan hyvällä mielellä puolin ja toisin. Eli kunnioittava asenne toista kohtaan on toiminut minusta taaperosta teiniin. Ja yhtälailla niin pienille kuin isoille voi sanoa joo minullakin on jo nälkä mutta koetetaan tehdä tämä juttu x ja päästään sitten syömään. Eli auttaa toista ymmärtämään miksi olo on kurja mutta tsempata jaksamaan se.

En minä ole mennyt rikki, vaikka lapsena mulle usein sanottiin tympeästi itkusta. Omien lasten kanssa pyrin olemaan kärsivällinen, mutta kyllä kieltämättä joskus tulee sanottua tyyliin että "nyt lopetat tuon kitinän"

Mietin usein, että sanoisinko esimerkiksi kollegalle tai naapurille samalla tavalla ja, jos sanoisin,  minkälaista reaktiota odottaisin siis aikuiselta kollegalta tai muulta vertaiselta aikuiselta sanoihini. 

Mietin myös mitä jos minulle sanottaisiin sillä tavalla esimerkiksi esihenkilön suusta tai muun auktoriteetin, jolla on mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi työpaikkaani tai sen pysyvyyteen ja sitä kautta taloudelliseen tilanteeseeni ja turvaan. 

Sitten olen miettinyt, että mitkä ovat tapoja joilla voin itse vaikuttaa esimerkiksi omien lasten tulevaisuudessa siihen, että he tunnistavat huonon kohtelun ja osaavat vaatia parempaa. 

Olen todennut usein, että siihen vaaditaan esimerkin näyttämistä - siis sen esimerkin, että mitä on asiallinen kohtelu. Kun lapsi kasvaa saaden asiallista kohtelua - myös haastavissa paikoissa - he uskoakseni oppivat erottamaan epäkunnioittavan kohtelun eivätkä aikuisenakaan sitten usko törkeisiin puheisiin. 

Nykyisissä aikuisissa on valitettavasti valtava määrä erittäin huonoilla tunnetaidoilla varustettuja ihmisiä ja silloin vaatii siltä aikuiselta huomattavasti enemmän opetella tunnetaidot itse ja myös pystyä opettamaan ne lapselle/tukemaan lasta kasvussaan. 

Ne vanhemmat, jotka siihen pystyvät, auttavat lapsensa kyllä etumatkalle elämässä :) 

Minusta monet lasten kitinät ja itkut johtuvat vanhemmista. Ei huolehdita rytmistä. Nukkumaan ajoissa, ruokaa säännöllisesti, haleja ja kehuja joka päivä jokaiselle lapselle. Säännöt joista pidetään kiinni niin lapsi tietää mitä häneltä odotetaan ja mitä tapahtuu seuraavaksi.

Lapsille pitää antaa oikeasti huomiota. Kuinka turhauttavalta lapsesta tuntuu kun on nähnyt mielettömän ihanan uuden lelun kaupassa ja kun siitä koettaa kertoa vanhemmalle niin tämä vaan tuijottaa puhelinta ja tiuskii olemaan hiljaa tai komentaa että me ei osteta mitään leluja lopeta kinuaminen. Tai ei vastaa mitään lapselle. Itse koetin aina jos mahdollista kumartua lapsen tasolle ja kuunnella asian. Kysyin myös siitä lelusta jonkin tarkentavan kysymyksen vaikka väristä, koosta, hinnasta jne osoittaakseni että olen oikeasti kuullut ja huomioin asian. Sitten muistutin ystävällisesti että nyt ei tosiaan osteta mutta voit toivoa tuota joululahjaksi jos se vielä sitten tuntuu kiinnostavalta. Lapsille tämä oli ok ja ostosreissu jatkui hyvillä mielin kaikilla. Sen sijaan jos lapsi ei saa hyvällä sitä huomiota niin sitten sitä haetaan huonolla käytöksellä.

Aloittajan kysymykseen ei lapsi mene herkästi rikki. Paitsi jotkut lapset ovat herkempiä kuin muut. Mutta tuollaisella tiuskimisella tuskin saa mitään hyvää aikaan. Enemmän auttaa pikahali ja kysymys mitä mielessä. Jos se lelu jota tekisi mieli niin kuunnellaan asia ja kerrotaan ystävällisesti miksi sitä ei nyt osteta mutta voidaan myös antaa mahdollisuus haaveilla siitä tulevaisuudessa esim joululahjana jos se on realistista (jos tietää että lelua ei varmasti osteta hinnan tai jonkun muun syyn takia koskaan niin silloin voi nätisti kertoa myös sen).

Ja ei meillä ei saanut aina kysellä ja roikkua vanhemmassa. Lapsille opetettiin että vanhemmilla on ruokarauha. Eli niin kauan kun syömme pöydässä niin ei tulla kyselemään turhia vaan piti odottaa että ruokailu on ohi. Samoin vessassa vanhemmat ovat rauhassa eikä häiritä millään ei kiireellisillä asioilla. Myöskään vanhemmat eivät häirinneet lapsia turhaan eli jos lapsella hyvä leikki kesken niin ei syöksytä ulos kelloa tuijottaen jos ei kiirettä minnekään vaan annettiin aikaa lopettaa leikki ja sitten siirtyminen hyvillä mielin seuraavan asiaan.

Ei, vain fyysinen väkivalta tuomittavaa, jos siis sanominen on asiallista eikä törkeyksiä esim. asiatonta uhkailua.

Vierailija kirjoitti:

Nykyisissä aikuisissa on valitettavasti valtava määrä erittäin huonoilla tunnetaidoilla varustettuja ihmisiä ja silloin vaatii siltä aikuiselta huomattavasti enemmän opetella tunnetaidot itse ja myös pystyä opettamaan ne lapselle/tukemaan lasta kasvussaan. 

Ne vanhemmat, jotka siihen pystyvät, auttavat lapsensa kyllä etumatkalle elämässä :) 

Ei ihmekään, kun lapsillekin tunnetaitoja alettiin opettaa vasta puolenkymmentä vuotta sitten. Jos olisit 10v sitten kysynyt ammattikasvattajilta, että mitä vaikkapa tunnemittarilla tehdään, niin se olisi tuijottanut huuli pyöreänä. Aikuiset ovat sitä ikäluokkaa jonka tunnetaitoja ja tunnekapasiteettiä ei ole huomioitu lainkaan, vaan sen sijaan on esim. rangaistu jos käytös ei ole ollut toivottua.

Vierailija kirjoitti:

Ei, vain fyysinen väkivalta tuomittavaa, jos siis sanominen on asiallista eikä törkeyksiä esim. asiatonta uhkailua.

Kaikki väkivalta on tuomittavaa. Väkivaltaa on fyysistä, psyykkistä, digitaalista ja taloudellista.

Vierailija kirjoitti:

Monikohan aikuinen ottaisi vastaan hyvin sen, että toinen oman surun ja vihan hetkellä käskisi lopettamaan turhan kitinän? Muistatte sitten seuraavan avioriidan kohdalla niellä kiukkunne ja harminne, että puoliso pääsee kehumaan, miten hyvin on teidät kouluttanut.

Vaikka lapsensa itse maailmaan saattaa, on hän kuitenkin oma itsenäinen olentonsa. Suosittelisin ymmärtämään ja kunnioittamaan sitä, että hän kokee asiat omalla tavallaan, ja hänellä on siihen täysi oikeus.

Ei puolison tehtävä ole kouluttaa sinua.

Lapsella on toki täysi oikeus kokea asian miten kokee, mutta on eri asia, miten sen purkaa ulospäin. Siihen tarvitaan monien lasten tapauksessa vanhempaa opettamaan, ettei omaa pahaa oloaan ole kohteliasta esim. rääkyä ulos muille.

Vierailija kirjoitti:

Mietin usein, että sanoisinko esimerkiksi kollegalle tai naapurille samalla tavalla ja, jos sanoisin,  minkälaista reaktiota odottaisin siis aikuiselta kollegalta tai muulta vertaiselta aikuiselta sanoihini. 

Mietin myös mitä jos minulle sanottaisiin sillä tavalla esimerkiksi esihenkilön suusta tai muun auktoriteetin, jolla on mahdollisuus vaikuttaa esimerkiksi työpaikkaani tai sen pysyvyyteen ja sitä kautta taloudelliseen tilanteeseeni ja turvaan. 

Sitten olen miettinyt, että mitkä ovat tapoja joilla voin itse vaikuttaa esimerkiksi omien lasten tulevaisuudessa siihen, että he tunnistavat huonon kohtelun ja osaavat vaatia parempaa. 

Olen todennut usein, että siihen vaaditaan esimerkin näyttämistä - siis sen esimerkin, että mitä on asiallinen kohtelu. Kun lapsi kasvaa saaden asiallista kohtelua - myös haastavissa paikoissa - he uskoakseni oppivat erottamaan epäkunnioittavan kohtelun eivätkä aikuisenakaan sitten usko törkeisiin puheisiin. 

Nykyisissä aikuisissa on valitettavasti valtava määrä erittäin huonoilla tunnetaidoilla varustettuja ihmisiä ja silloin vaatii siltä aikuiselta huomattavasti enemmän opetella tunnetaidot itse ja myös pystyä opettamaan ne lapselle/tukemaan lasta kasvussaan. 

Ne vanhemmat, jotka siihen pystyvät, auttavat lapsensa kyllä etumatkalle elämässä :) 

Käytät juuri sellaisia opeteltuja muotisanoja kuin esihenkilö, tunnetaidot, haastava. Onko sinulla mitään omaa ajatusta?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluat sellaisen lapsen, joka hädän tullen ei tule sinun luoksesi vaan vaikkapa vetäytyy omaan huoneeseen ja yrittää olla hiljaa, kun itkettää.

Itku on monille lapsille ennen kaikkea vallankäyttökeino.

Kyllä sen vallankäytön erottaa hädästä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Jos haluat sellaisen lapsen, joka hädän tullen ei tule sinun luoksesi vaan vaikkapa vetäytyy omaan huoneeseen ja yrittää olla hiljaa, kun itkettää.

Itku on monille lapsille ennen kaikkea vallankäyttökeino.

Totta, itku voi olla oikeaa itkua tai tekoitkua. Vanhempi huomannee eron.

Kokemukseni mukaan hyvin suuri osa vanhemmista ei huomaa itkun ja tekoitkun eroa.

No, mutta silloinhan lapsi on ottanut sen vallan. Ketä käy kiittäminen?

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Lapselle kannattaa opettaa, että ihan kaikesta ei kannata itkeä. Se on hyödyllinen opetus vauvaiän ohittaneelle lapselle. Elämässä ei menesty jos ottaa pienimmätkin asiat tavattoman raskaasti.

Ei tuo häpäisy opeta käsittelemään tunteita nopeasti ja hyvin. Tuo opettaa välttämään koko tunteiden käsittelyn niin että menee aikuisena solmuun, kun ei hyväksy tunteitaan.

Mistä tuon häpäisyn oikein vetäisit? Sitä paitsi tosielämässä ihmisten tunteiden käsittely menee ihan eri tavalla kuin tunnekasvattajien teorioissa.

No kyllä siinä lapsi häpäistään omista tunteista, kun itkeminen kielletään.