riitely lapsen nähden?

Nimittäin kun aina sanotaan, että lasten nähden ei saa riidellä. Mutta kyllä meilläkin AINA ne riidat tulevat lasten läsnäollessa. Eikä silloin voi yhtäkkiä ottaa aikalisää " jatketaan muutaman tunnin kuluttua" , ei ainakaan meillä...

Meillä ei kyllä kiroilla eikä nimitellä, mutta huudetaan sitten senkin edestä :(



Joten kiinnostaisi minuakin kuulla, että miten/milloin muissa perheissä riidellään.

niin että monelaiset tunteet ja niiden ilmaisu ovat sallittuja, mutta turvallisesti.

Nk.kaksoisviestintä: se että tunnelma on oikeasti kireä ja vihamielinen mutta " teeskennellään" kilttiä on sairastuttavampi kasvuympäristö kuin reilu riita.



Mielestäni ihanne olisi, jos " pienet" tilannekohtaiset riidat riideltäisiin heti lapsen nähden MUTTA NIIN ETTÄ MYÖS SOVINTO TEHDÄÄN HETI JA LAPSEN NÄHDEN!

" pienen" ja suuren ero on tietysti veteen piirretty viiva, mutta vaikkapa isi tulee myöhässä kotiin ja äiti on kiukkuinen kun on yrittänyt pitää ruokia lämpimänä (päivällisaika sovittu vaikkapa tunti sitten). Turha mielestäni " näytellä" että kaikki on hienosti, vaan parempi sanoa suoraan että mua suututtaa kun et ilmoittanut että töissä menee pitempään. Isä ehkä vastaa että älä nyt pienistä suutu. Äiti: ei ole kiva yrittää pitää ruokaa lämpimänä... jne, mutta 5 minuutin päästä isi pyytää anteeksi ja halaa ja kaikki on taas kuin amerikkalaisessa elokuvassa :o) Tämä siis mielestäni on " tervettä" , lapsi oppii että negatiivisiakin tunteita saa olla ja jokin käytös voi pahoittaa toisen mieltä, mutta oppii myös että riita ei ole maailmanloppu vaan sovinto voittaa lopulta.



Sen sijaan " isot" ongelmat, jotka ovat parisuhteen sisäisiä esim kommunikaatio-ongelmia, luottamusongelmia, lastenkavatuksen peruslinjoja, politiikkaa jne , niistä pitää aikuisten sopia erillinen aika, jolloin niistä puhutaan, kahdenkesken. Vaikka lapsia ei edes olisi, jo pelkän parisuhteen kannalta isoista ongelmista kannattaa etukäteen yhdessä sopia työskentelyaika, jolloin kummankin alitajunta jo " odotusaikana" työstää pulmaa ja mahdollista ratkaisua siihen, eivätkä tilannekohtiaset tunteet sumenna avointa kommunikaatiota.



Olisi todella kiva kuulla muiden kommentteja tähän.



Lisään vielä, että jokaisella on omanlaisensa temperamentti, mutta se ei anna kellekään lupaa käyttäytyä edes suutuksissa törkeästi ja hallitsemattomasti, esim henkisesti tai tietenkään fyysisesti väkivaltaisesti.

Aikuisuuteen kuuluu myös tilannetajun ja oman käytöksen vastuun ymmärtäminen.



Itse olen sitä mieltä että ääntä maailmaan mahtuu, huutaa saa, mutta vain omia tunteitaan, omiin " nimiin" : toista ei saa solvata edes kuiskaten.

Esim saa itkeä ja huutaa: olen väsynyt näin suureen työmäärään, mutta ei saa sanoa: olet munaton mammanpoika joka vain odotat passaamista kuten surkea äitisi kynnysmattona teki (niin, mieli tekisi kyllä, mutta mitään rakentavaa siitä ei synny!)

Eli meillä myös riidellään lasten nähden, mutta SOVINTO tehdään myös lasten nähden, eli pyydetään anteeksi ja halitaan päälle.



Enemmän mua on ahdistanut oman lapsuusperheeni kireä tunnelma, kun ei riidellä. Haluan opettaa lapsille, että myös negatiiviset tunteet kuuluvat elämään ja huutaa ja itkeä saa vapaasti. (No, huutoa kyllä rajoitetusti...) Me ollaan myös temperamenttisia molemmat miehen kanssa ja riitoja kyllä syntyy, mutta on se sopiminenkin sitten ihanaa.



Terveempää tämä tunteiden näyttäminen on lapsille todella. Kiroilusta kun vielä pääsisin kokonaan eroon, siinä on mulla opettelua. On se vaan kauheaa kuulla kiroilua toisen suusta, mutta omalle kiroilulle on sokea valitettavasti. ;-(

riidellään lasten nähden ja sovitaan myös.Edellisessä liitossa me ei miehen kans riidelty ja huomaan nyt sen tytössäni(6v)ettei kerro omia tunteitaan.Varsinkaan niitä negatiivisia.Mukautuu kaikkeen mitä vastaan tulee.Eskarin vanhempain vartissa on myös ollut puhetta kun tyttö ei osaa riidellä ja opettaja kehotti harjottelemaan väittelyä kotona jotta tyttö oppisi riitelyn ja sopimisen taidon.Sillä tavoin saataisiin hänestä sosiaalisempi ja avoimempi ihminen.

Älkää sitten ihmetelkö, mistä lapsenne ne ovat oppineet.

Emilyn:

Älkää sitten ihmetelkö, mistä lapsenne ne ovat oppineet.

Ihmettelen lähinnä sitä, että lapset ei kiroile meillä, vaikka itse kiroankin välillä. Ne on niin ihania ja fiksuja lapsia, että tajuavat, että se ärräpäiden päästely ei kuulu heille. Mulle se on vihaisena tosi hyvä keino päästää höyryjä ulos. Ennemmin näin, kun että hajoittaisin paikkoja tai muuta vastaavaa. Mutta jos elämä on yhtä auvoa ja riitelettömyyttä, niin eihän sitä voi toisen kiroilua tajutakaan.

Kyllä minäkin tuon huutamisen ja kiroilun jalon taidon osaan, mutta se ei mielestäni kuulu onnelliseen parisuhteeseen ;) Tai.. ainakaan omassa elämässäni! Jos joku tosiaan on onnellisena toisen kanssa huutaen ja kiroillen, vieläpä lapset jaloissa, niin ei muuta kuin jippii heille :/



Kuten jo sanoinkin, tunteita voi tosiaan ilmaista erittäin hyvin ilman että hyppii seinille.

kyllä ne kiroilut opitaan jossain, jos ei kotona, niin viimeistään koulussa. Tiedoksesi vain, Emilyn :) Vaikka teidän kotona ei kiroillakaan, ei tarkoita, etteikö lapsesi tulevaisuudessa oppisi senkin jalon taidon.



Muistan, kun oma äitini oli kova kiroilemaan, kun olimme kouluikäsiä siskoni kanssa. Sovimme yhdessä äidin kanssa, että joka kerta, kun hän sanoo " ei helvetti" (ei hän muita kirosanoja käyttänytkään) saimme molemmat siskon kanssa markan. Loppui äidinkin kiroilu :) Me lapset aloimme kiroilla vasta teini-iässä, kun sehän " kuuluu asiaan" , ei siis vaikuttaneet äidin kiroilut.



Ja itse aiheeseen: minusta on tervettä, että lapsi saa kotoaan kaikenlaisten tunteiden näyttämisen mallin. Koti on turvallinen ympäristö, jossa voidaan harjoitella myös negatiivistenkin tunteiden näyttämistä. Lapsen on hyvä oppia, ettei negatiivisten tunteiden näyttämisessä ole mitään väärää, mutta on myös hyvä, että lapsi oppii millä tavoin näitä tunteita tuodaan julki. Kun lapsi näkee vanhempien riitelevän, hän voi huolestua, mutta kun hän näkee heidän myös sopivan ja olevan taas " kavereita" hän huomaa, ettei negatiivisissa tunteissa ole mitään pahaa tai väärää.



On tärkeää, että asiat tuodaan keskustelemalla julki; lapsi oppii, ettei esim. tarvita nyrkkiä osoittamaan pahaa mieltä. Kun näkee lapsen, joka purkaa oma kiukkuaan ikätovereihin esim. tönimällä, tulee ensimmäisenä mieleen, että mistähän sekin tapa on opittu. Lapsen on hyvä saada tuoda oma kiukku ja paha mieli julki eikä sitä pitäisi kieltää lapselta. Rakentavaa palautetta voi antaa ns. " turhasta" kiukuttelusta (tyypillisenä esimerkkinä kaupan karkkihylly), mutta on tärkeää, että lapsi saa kiukutellakin,. eikä häntä heti käsketä olemaan hiljaa tai lopettamaan. Lapsellakin on oikeus olla välillä pahalla tuulella :)

riidellään ja tuuletetaan tunteita lasten nähden. Ehkä ihan pienen vauvan aikana en ihan kauheesti huuda kun tuntuu et vauva vois pelästyä ihan tosissaan. Mutta isomman lapsen nähden kyllä riidellään ja huudetaankin joskus. Ja jos isompi on nähnyt riidan niin silloin myös sovitaan niin et lapsi varmasti tajuaa sovinnon tulleen. Ja anteeksi pyydetään myös! Lisäänpä vielä et lapsikin saa kotona huutaa ja päästellä höyryjä pihalle jos siltä tuntuu.

Emilyn:

Kyllä minäkin tuon huutamisen ja kiroilun jalon taidon osaan, mutta se ei mielestäni kuulu onnelliseen parisuhteeseen ;) Tai.. ainakaan omassa elämässäni! Jos joku tosiaan on onnellisena toisen kanssa huutaen ja kiroillen, vieläpä lapset jaloissa, niin ei muuta kuin jippii heille :/

Kuten jo sanoinkin, tunteita voi tosiaan ilmaista erittäin hyvin ilman että hyppii seinille.

...eihän me nyt joka päivä huudeta ja riidellä! Parisuhteeni on onnellinen, kiitos kysymästä, väitänpä että keskimääräistä avoimempi ja tunnerikkaampi. Ilmaisen sekä positiiviset että negatiiviset tunteet niin, että ne huomataan ja se on mun mielestä tervettä parisuhteen lisäksi myös lapsille.

Tiedän kyllä pariskunnan, jonka avioliitossa ei ääntä korotettu; he kirjoittivat eropaperit viime kesänä. Että jokainen tyylillään!

lapsuudenkodissani riideltiin hyvinkin railakkaasti. jos minua ärsyttää tai raivostuttaa jokin asia, se ei taatusti jää mieheltäkään huomaamatta... ;) mieheni kodissa taas ei riitelyä harrastettu, ja miehelleni on ollut suuri haaste oppia ilmaisemaan harmittavat asiat ja etenkin luottamaan siihen, että rakkaus ei riitaan lopu. mielestäni riidat kuuluvat normaaliin perhe-elämään, kuin myös niiden sopiminen!