Varhaiskasvatuksesta

Tuli mieleen tuosta varhaiskasvatuksen uupumisketjusta. En sitä nyt edes lukenut.

Mutta, parhaimmillaan varhaiskasvatus on aivan mahtava työpaikka. Hyvä työyhteisö, hyvä pomo, ihania lapsia. Sopivasti haastavat aikuista, mahtavia keskusteluja lasten kanssa. Iloa ja naurua joka päivä, hulluja sattumuksia mitä ei varmasti muussa työssä kohtaa. Toki myös surua, itkua, ikävää. Lohdutusta. Ja halauksia, paljon halauksia. Missä työssä saa aamun aloittaa iloisilla tervehdyksillä ja halauksilla? Aidoilla semmoisilla.

Se väsymys ja paine tulee ylhäältä päin. Kaikesta tehdään hienoa ja mahtavaa, kirjatkaa sitä ja tätä ja vielä kerrotaan millä tavalla lauseet pitäisi muodostaa.

Aikaa ja välineitä, toimivia koneita ja yhteyksiä tähän ei ole.

Kaikista tärkein varhaiskasvattajan tehtävä, myös sen kirjaamiseen ja konehommiin ylhäältä pakotetun opettajan, on olla läsnä, lasten kanssa, kohdata lapset aidosti. Luoda lämmin, hyväksyvä, turvallinen ilmapiiri. Se, että tähän ei ole aikaa, se että et ehdi tehdä sitä tärkeintä uuvuttaa ihmiset.

Kun nukkaria valvoo milloin kukakin henkilöstön istuessa milloin missäkin palaverissa, luo se pahimmillaan itkua ja turvattomuutta lapsille

Mutta silti, epäkohdista huolimatta, ja siitä palkasta puhumattakaan! Sillähän ei perheellinen ihminen tule toimeen. Vaan itsensä on uuvutettava lisätyön tekemisellä. Työ on parhaimmillaan aivan mahtavaa. Lapset antaa niin paljon.
Ihmiset jotka tätä työtä tekevät laittavat itsestään likoon todella paljon joka päivä. Työväline olet sinä itse. Ne on sun omat vaatteet jotka on räässä ja kuolassa. Sä syöt aivastuspärskeistä ruokaa ja vielä maksat siitä. Ei voi olla vähän vaan niinku vasemmalla kädellä eikä töitä voi siirtää huomiselle kun tänään ei vaan jaksa. Tilanteisiin on reagoitava heti ja mieluiten niin että osaat tapahtuman ennakoida ja estää.

Ottaa ja antaa siis, onneksi vielä kuitenkin enemmän antaa. Työyhteisön merkitys on valtavan suuri jaksamisen kannalta.