Ystävä ja vaikeat keskustelun aiheet

Suomessa on näitä. Olisi hyvä ettei kerro sille mitään, joka ei virka mitään tai ei osaa auttaa. Mitä lie mielessään hautoo. Tai jos he ei pysty ajattelemaan toisen kannalta. He itse tukeutuvat perheeseensä ilmeisesti. Ei ole avuksi heistä. On muita joilla on parempi kommunikaatio ja apu. Itsekin osaa auttaa itseään tai järkeillä. Osa soittaa kai sukulaiselle. 

Kun kysyit miksi. Arvailla vain voi. Osa on narsistisia eli itseensä kääntyneitä, osa sanoisi jotain katastrofaalista, osalla ei elämänkokemusta tai tietoa auttaa, joillakin autismi tai asperger. Joku ei halua pahentaa oloa toisella tai rikkoa välejä, muttei haluaisi kai kuulla? Muttei uskalla sanoa mitään. Jos osa on vain tyhjä kuori, eikä päässä liiku mitään? On silti tylyä sanoa vain "että en osaa auttaa, mutta kuuntelen". Koska toinenhan ei tiedä mitä se toinen ajattelee, hyvää, pahaa vai neutraalia - kun ei sano mitään. Se voi olla passiivisagrressiivista tavallaan. Vaikkei muilta voikaan vaatia että kuuntele.

Miten voitte olla hyviä ystäviä, jos nämä keskustelut itselle tärkeistä asioista jäävät käymättä?

Oletko huomaamattasi jo kyllästyttänyt hänet näillä aiheillasi?

Sinua kiinnostaisi yhä uudestaan ottaa esille ongelmiasi eikä ystäväsi jaksaisi eikä oikeastaan voi sanoa siitä mitään, ettet saisi lisää aihetta.

Ystävien kanssa voi jutella ihan kevyistäkin aiheista ja mukavinta on nauraa yhdessä.

Minä olin aiemmin tuollainen. Säikähdin vain kauheasti kun keskustelu meni sellaiseksi aivan haudanvakavaksi että käsiteltiin toiselle tapahtuneita tragedioita. En osannut toimia tilanteessa mitenkään ja kyyneleet uhkasivat koko ajan kohota silmiin. Kun multa kuoli vanhempi lapsena, kaikki kaverini olivat tuollaisia, siis eivät tienneet mitä sanoa niin eivät sitten sanoneet mitään. Jossain vaiheessa nuoruutta tuo taito käsitellä traagisia asioita kai olisi pitänyt oppia, mutta mun kaveriporukassa ei harjoiteltu. Kaikkea traagista meillekin tapahtui mutta jotenkin ne asiat käsiteltiin kuitenkin sellaisessa keveässä ilmapiirissä. Edelleenkään en tykkää puhua vakavista asioista silleen, että tunnelma yhtäkkiä romautetaan tonnien painoiseksi, vaan silleen luontevasti polveilla syvien asioiden äärelle. Mutta työssäni on ollut pakko oppia hallitsemaan myös suoraan syvään päätyyn menevä keskustelu, joten en siis enää ole tuollainen kuin kaverisi. Vinkkinä sinulle, kokeile lähestyä traagisempia aiheita hitaasti äläkä pohjusta keskustelua mitenkään että "nyt minun pitää kertoa sinulle jotain hirveää/nyt meidän pitää keskustella vakavasti" tms, koska tuollaiset yksityiselämässä itse asiassa säikäyttävät minut vieläkin ja ehkä kaverisi on samanlainen.