Meneekö muilla hermo *aina* kun puhuu äidin kanssa puhelimessa?

Täällähän kuvaillaan normaalia avmammaa.

Äiti 75 v. ei kuuntele yhtään mitä minulla olisi kerrottavaa, vaan puhuu aina päälle omiaan. Jos yritän vaikka ottaa suunvuoron, kun "keskustelussa" eli äidin yksinpuhelussa tulee tauko, hän vaan jatkaa edellistä asiaansa niinkuin ei mitään. Ihan herttainen ihminen sinänsä, mutta ei ole oikeasti kiinnostunut kuin omista asioistaan ja mitä lapsenlapset ovat tehneet hänen luonaan ollessaan ja mitä naapureille kuuluu ja miten paljon hän on siivonnut/laittanut ruokaa/joku kotityö. Ei ole kiinnostunut täällä olevien lapsenlasten kuulumisista tai jos kysyykin tavan vuoksi jotain, ei kuuntele vastausta, vaan jatkaa omaa juttuaan. 

Sanomattakin lienee selvää, ettei kovin usein tee mieli soitella.

En muista, että koskaan olisi mennyt.

Oletteko koskaan miettineet että tuntuuko miehistänne samalta? Kannattaa uhrata ajatus sellaiselle vaihtoehdolle.

Samat jutut aina menneiltä vuosikymmeniltä. Nykyään en vastaa enää.

Äitini on onneksi usein ns. normaali mutta välillä, onneksi harvoin, häneltä tulee ihan käsittämätöntä juttua. Ne puhelut häiritsevät minua pitkään. Sellainen hän on ollut aina. Valitettavasti.

Mulla on päinvastoin en saa suunvuoroa kun lapsi 36v pälättää omia juttujaan.

Jos pääsen hetkeksi väliin niin jatkaa sujuvasti siitä mihin jäi.

Ei haittaa , kiva että soittelee.

Äiti 70v

Ei jaksais sitä asioitten pyörittelyä ja toistoa kuunnella. Meinas alkaa menee puhelut siihen, että äiti kertoili omia juttujaan ja sit olikin jo valmis lopettaa puhelua. Sitten kun aloin sanomaan, että ois mullakin tässä asiaa, niin alkoi kuuntelemaan. Nyt parin vuoden jälkeen jopa oppinut vastavuoroisesti kysymään, että oliko mulla asiaa.

Aika ristiriitainen on olotila. Äiti on jo iäkäs, mutta hän osaa edelleen ärsyttää ja olla ikävä tai jotenkin puolueellinen vääryydelle. Kauhea se on tunnustaa, mutta en ole koskaan äitini kanssa ollut sellaisissa väleissä joissa olisin toivonut, nyt olen yrittänyt lopettaa kaunan kantamisen, mutta ei se onnistu, ei ja olen siitä jotenkin kahleissa oman itseni kanssa, itken kun lähden hänen luotaan, haluaisin  halata ja olla hyvä ihminen, mutta koen, että äitini on noita-akka, no, jokainen on oma itsensä, mutta hän olisi voinut olla paljon parempi äiti kuin on, en ole vielä sisäistänyt sitä, miksi minun nyt pitää olla jotenkin aina läsnä, saatavilla ja olla kuulolla, kun ei hän nuorena ollut vastaavasti oikeanlaisesti minun käytettävissä. Ristiriitainen on mieli ja se ei ole hyvä tunne ei. Olisin halunnut olla äidille hyvä ystävä ja hyvä läheinen viimeiseen päivään saakka, se ei ikävä kyllä ole mahdollista ilman näkymättömiä rajoja.

Vierailija kirjoitti:

Olen päättänyt olla todella tarkkana sitten kun itse vanhenen etten ikävystyttäisi ketään kuoliaaksi. Kysyttäessä vastaan.

Niin minäkin luulin mutta ei se mene niin.

En enää jaksa menettää hermojani hänen takiaan. Hyväksyn, millainen hän on ja millainen suhde hänen kanssaan on mahdollinen.

Vierailija kirjoitti:

Olen päättänyt olla todella tarkkana sitten kun itse vanhenen etten ikävystyttäisi ketään kuoliaaksi. Kysyttäessä vastaan.

Voi kun nuoremmatkin tuon oppisivat. Miniäni puhuu ja puhuu, keskeyttää jos jotain sanon, tylsää seuraa on hän. Ja vaativa, aina pitäisi hypätä kun hän saa päähänsä pyytää. Poikani jyrähtää aina vaimolleen, että lätty umpeen nyt just. Hetken se muistaa.