Miten olette jakselleet pitkissä parisuhteissa?

Kiitos kysymästä. Hyvin jaksetaan. Tällä hetkellä tämä on harmaata arkea. Välillä on ollut kiihkeämpiä ja romanttisempia kausia, mutta en minä niitä kauan jaksa. Niiden jälkeen on aina kiva palata harmaaseen arkeen. Viimeksi kesällä oli pari vähän kiihkeämpää iltaa, mutta yleensä ne rakastumiskaudet kestävät muutamasta viikosta pariin kuukauteen, maksimissaan puoli vuotta (paitsi eka kesti useamman vuoden).

Puolet elämästä olemme yhdessä olleet.

Vierailija kirjoitti:

Huonosti. Lasten takia ollaan. Ehkä joskus 10v päästä löydän paremman ja pääsen tuosta eroon.

Muista olla itsekkin parempi :)

Olemme molemmat onnellisia! Minä olisin ollut 18 avovuoden jälkeen mutta mies meni nyt kosimaan. Haluaa virallistaa. Tämä sopii minulle myös.

Kiitos kysymästä, meillä menee hyvin.

Erinomaisti menee, kivaa on yhdessä! Paras ystävä ja paras parhain!

Parasta kuulemma mitä hänelle on koskaan tapahtunut ja minulle myös.

Hyvin menee pitkän elon jälkeen ja jaksetaan olla kiitollisia ettei ole tarvinnut alkaa vaihtelemaan, hajottamaan ja taas alusta alkamaan. Taloudellinen tilannekkin on hyvällä mallilla. 

Olemme onnellisia yhä vieläkin 25 vuoden yhteiselon jälkeen. Joka ilta nukahdamme käsi kädessä ja yhdessä on helppoa, hauskaa ja juttua riittää aina.

Lapsista kaksi on muuttanut pois kotoa ja nuorin on vielä ilonamme.

Arki pyörii, sielun tasoilla ollaan parhaat ystävät ja luottamus toimii. Mutta intohimo..No kaikkea ei voi saada. Pitää olla tyytyväinen että suurin osa asioista on hyvin.

Ei oikein onnistu. En tiedä miksi mutta seksi ei kiinnosta yhtään. Suuseksissäkin meinaa oksennus tulla nykyjään. Muistelen pari vuotta sitten kun tavattiin niin oli kiihkeää.. Kummasti se himo vaan laimeni kuin kaakao tehtynä veteen eikä maitoon. Nyt meillä on oikeastaan omat elämät samassa asunnossa. Kummatkin menee vähän miten tahtoo ilmoittamatta toiselle. Kait sitä pitää kohta jakaa tavarat ja laitaa asunto myyntiin. Onneksi emme sentään olleet avioliitossa.

Ihan kaverisuhteessa ollaaan saman katon alla. Vähän kuin sisko ja veli. Mutta en niin kaipaakaan intohimioa, kun on muuten hauskaa ja lapsetkin jo tehty.

Hyvää kuuluu. Ei tietenkään ole enää sellaista intohimoa kuin rakastumisvaiheessa. Miksi pitäisikään olla? On paljon muuta parempaa kuin hetken ilotulitusta.

Tuo on just ristiriitaista, että muuten asiat ok mutta intohimo puuttuu. Ja minusta se veto tulee luontaisesti toista kohtaan. Sitä ei voi järjellä päättää. Mutta se vetovoima on kyllä tärkeä asia.

Vierailija kirjoitti:

Olemme onnellisia yhä vieläkin 25 vuoden yhteiselon jälkeen. Joka ilta nukahdamme käsi kädessä ja yhdessä on helppoa, hauskaa ja juttua riittää aina.

Lapsista kaksi on muuttanut pois kotoa ja nuorin on vielä ilonamme.

Miten pystytte nukahtamaan käsi kädessä. Itse ainakin joudun odottelemaan unta niin kauan, että vaihtelen asentoa.

Ehkä joskus kaksikymppisenä olisi onnistunut mullakin, mutta tekin olette vanhoja. Varmaan samanikäisiä kuin mää.

Vierailija kirjoitti:

Ihan kaverisuhteessa ollaaan saman katon alla. Vähän kuin sisko ja veli. Mutta en niin kaipaakaan intohimioa, kun on muuten hauskaa ja lapsetkin jo tehty.

Onko teilläkin niin, että on kuitenkin rakkaudellista halauksia tai silityksiä kädelle tai olkapäälle ohi kulkiessa ym?

Vierailija kirjoitti:

No kai ehkä joku yli 10 vuotta on jo pitkä suhde.

No siinä tapauksessa molemmissa pitkissä suhteissa menee mainiosti. Puolison kanssa 45 vuotta ja salasuhteen kanssa 13 vuotta.

Vierailija kirjoitti:

Huonosti. Lasten takia ollaan. Ehkä joskus 10v päästä löydän paremman ja pääsen tuosta eroon.

Ja se pääsee eroon sinusta. Ethän ihan napakymppi ole itsekkään.

Harkitsin jo eroa, kunnes rouva alkoi antamaan anaalia 15 v sitten. Se sinetöi ja sementoi liittomme ikuiseksi

Paranee päivä päivältä, suhde ja seksielämä.

Vierailija kirjoitti:

Ei oikein onnistu. En tiedä miksi mutta seksi ei kiinnosta yhtään. Suuseksissäkin meinaa oksennus tulla nykyjään. Muistelen pari vuotta sitten kun tavattiin niin oli kiihkeää.. Kummasti se himo vaan laimeni kuin kaakao tehtynä veteen eikä maitoon. Nyt meillä on oikeastaan omat elämät samassa asunnossa. Kummatkin menee vähän miten tahtoo ilmoittamatta toiselle. Kait sitä pitää kohta jakaa tavarat ja laitaa asunto myyntiin. Onneksi emme sentään olleet avioliitossa.

"Muistelen pari vuotta sitten KUN TAVATTIIN.." Pitkä suhde?

Kiitos kysymästä. Aloin oikein miettiä, mikä on muuttunut ja mitä olen oppinut näiden 23 yhteisen vuoden aikana.

Ensimmäinen itseäni helpottava asia oli sen tajuaminen, että meidän avioliitto rakennetaan meidän näköiseksi, ei minkään ulkoa tulevien mallien tai keskimääräisyyksien mukaan (seksiä 2 krt/vko, rakkautta tulee osoittaa tietyllä tavalla tms.). Jos esim. me joudumme nukkumaan eri huoneissa kuorsauksen ja herkkäunisuuden takia, sen ei tarvitse tarkoittaa aviokriisiä.

Toinen havainto tuli heti suhteen alussa: kumpikin tuo siihen koko menneen elämänsä traumoineen päivineen ja lapsuudenkotinsa käyttäytymismallit. Kukaan ei elä eikä ole elänyt tyhjiössä.

Kolmas asia on tuonut rauhaa ja levollisuutta. Nuorempana sitä - ainakin osittain - leikki muuttumisleikkiä, ja nimenomaan niin päin, että yritti muuttaa puolisoa mieleisekseen. Ihminen on kuitenkin oppivainen (ja mukavuudenhaluinen), joten kun kymmenen vuotta hakkaa päätään samaan seinään, sitä alkaa kovapäisempikin kaveri miettiä vaihtoehtoisia strategioita. On jossain määrin paradoksaalista, että kun ihmisen hyväksyy sellaisena kuin hän on, hän muuttuu sellaiseksi kuin hänen "pitäisi" olla.

Joku voisi ajatella, että pitää alun alkaen valita kumppaniksi henkilö, joka miellyttää itseä kaikin puolin. Tällöin ei oteta huomioon sitä tosiseikkaa, että pettymykset kuuluvat jokaiseen pitkään parisuhteeseen, kun rakkaudesta huurtuneet silmälasit riisutaan arjen kuormittavissa tilanteissa.

Vuorovaikutuksesta vielä. Muistan avioliittoleiriltä kymmenisen vuotta sitten, että "keskusteleva aviomies" oli naisen suhdetarpeissa tosi korkealla, ainoastaan hellyys ja turvallisuus taisi olla edellä (miehen suhdetarpeissa "seksuaalinen täyttymys" tuli ykkösenä :)

Olen miehenä huomannut edellä mainitun vuorovaikutuksen tärkeyden vaimolleni (toki itsellenikin, mutta ei samassa mittakaavassa) ja alkanut arvostamaan sitä tunteiden vivahteiden sanoittamista, työkuulumisten kysymistä jne. Tämä on tietysti itsestään selvää monelle naiselle, mutta monelle miehelle vähän vieraampi maailma.