Lue keskustelun säännöt.
Ajopelko joka haittaa elämää
28.08.2023 |
Sain ajokortin v. 2014. Ajelin ensimmäisen vuoden ihan hyvin mielin. Sitten sain lapsen v. 2015 ja sen jälkeen vauva kyydissä ajaminen pelotti. Lopetin ajamisen, siitä tuli mörkö. Elämä rajoittui aika paljon ja huomasin, että olisi pakko saada rohkeutta taas ajaa. Kävin v. 2021 muutamalla ajotunnilla, jotta sain vähän varmuutta ajoon. Olen nyt pari vuotta ajellut omia reittejäni, pidemmät matkat tykkään edelleen mennä bussilla tai junalla.
Ajaminen ei ole enää niin iso mörkö, mutta huomaan yhden asian ahdistavan. En haluaisi kyyditä ketään vieraampia ihmisiä. Nytkin lapseni kaverin vanhemmat haluaisi , että kuskaamme lapsia vuorotellen harrastuksiin. Nyt se mörkö nostaa taas päätään. Tuntuu, etten pysty siihen ja pelkään ihan hirveästi.
Kommentit (31)
Minäkin koetan työstää ajomörköä ja olenkin vähän rohkaistumassa. En kuitenkaan usko, että ikinä opin varsinaisesti nauttimaan ajamisesta. Olen kyllä kuskannut jotain hoitolapsiakin joskus, pelottavaa oli mutta ihan samanlaista se auton käsittely oli kuin ilmankin heitä. Joten jos vaan otat ne vieraat lapset kyytiin niin uskon että selviät siitä ihan hyvin. Mutta jos et oikeasti HALUA tehdä sitä ja katsot, ettei tuollaisesta ajovuorottelusta ole sinulle muutenkaan niin isoa hyötyä, että se korvaisi tuon epämukavuuden, niin ei sinun tietenkään ole pakko suostua lapsesi kaverin vanhempien ehdotuksiin. Voit jopa kertoa ihan oikean syyn heille, ei se ole noloa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sama. Mutta ei ole edes ajokorttia. Luulen ettei reaktiokyky (poikkeustilanteissa) ja valppaus riittäisi, motoriikka osittain hankala jos vasemmalla puolella hämäävä aita tai seinusta. Ja lisäksi voi olla näköoireita, jos elimistön ravintotasapaino heittää yhtäkkiä tai häikäisy. Tai muu. Miten maaseudulla ajo pikkuteitä pitkin? Isossa kaupungissa varmaan pahempi.
Ymmärrän hyvin. Vieraat ajoreitit ahdistavat saati jos joutuisi kuskaamaan ihmisiä. Tunnen suurta turvattomuutta jos joudun ajamaan joskus sellaisessa paikassa, jossa en ole ennen ajanut.
Mieheni sai kortin kaksi vuotta sitten. Ensimmäisellä kerralla kun olin kyydissä, poistuin kyydistä kesken matkan, koska en voinut sietää sitä vähäistäkin epävarmuutta ajossa. Nykyään pystyn juuri ja juuri olemaan kyydissä, kunhan pidän silmät kiinni puhelimessa enkä seuraa liikennettä.
Nyt mies on alkanut puhua mulle kortin hommaamisesta. En aio hommata. Ei siitä tulisi yhtään mitään, kun en siedä edes toisten vähäistäkään haparointia auton ratissa. Lisäksi paikkakunnan liikennekulttuuri on aivan kamala.
Hankalinta tässä myös se, että oma puoliso ei ymmärrä pelkoani. Kerroin, että en voi suostua siihen, että kuskaan lastan kaveria, kun se ahdistaa niin paljon. Miehen reaktio oli vain kummeksuva, että hänkö joutuu sitten aina hoitamaan kuskaamiset.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Kamalaa. Olen aina rakastanut autoilua. Niin vaivatonta, niin helppoa.
Miksi pelkäätte autoilua? Enemmän siinä voi vaikuttaa kun kyydissä.
Mä ahdistun eniten siitä, että joudun menemään vieraaseen paikkaan. Ahdistun jo siitä, että onko meille parkkipaikkaa siellä. Mitä jos en saa autoa parkkiin. Mitä sitten teen...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Kamalaa. Olen aina rakastanut autoilua. Niin vaivatonta, niin helppoa.
Miksi pelkäätte autoilua? Enemmän siinä voi vaikuttaa kun kyydissä.
Ei meillä pysy kädet yhtä vakaana ratissa kuin sulla ja ratti kääntyy vahingossa ojaan. Tai saa paniikin, laittaa silmät kii. Ja vastapäiseltä kaistalta voi kääntyä auto eteen yhtäkkiä. Hirviä liikkuuu, rekkoja, isoja autoja. Turha kai ajaa korttia.
Vierailija kirjoitti:
Mieheni sai kortin kaksi vuotta sitten. Ensimmäisellä kerralla kun olin kyydissä, poistuin kyydistä kesken matkan, koska en voinut sietää sitä vähäistäkin epävarmuutta ajossa. Nykyään pystyn juuri ja juuri olemaan kyydissä, kunhan pidän silmät kiinni puhelimessa enkä seuraa liikennettä.
Nyt mies on alkanut puhua mulle kortin hommaamisesta. En aio hommata. Ei siitä tulisi yhtään mitään, kun en siedä edes toisten vähäistäkään haparointia auton ratissa. Lisäksi paikkakunnan liikennekulttuuri on aivan kamala.
Pitäiskö työstää omaa sietämistä?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulla on ollut ylivoimainen ajomörkö melkein 20 vuotta. Olen aina asunut kaupungin keskustan tuntumassa ilman autoa, joten se ei ole kauheasti haitannut, mutta koronan ja etätöiden myötä muutettiin pikkukaupungin laitamille, ja kieltämättä nyt alkaa käydä niin hankalaksi olla huonosti kulkevien julkisten varassa että joudun varmaan menemään uudestaan ajotunneille. En vaan kyllä oikeasti tiedä miten rohkaistun enää ikinä ajamaan ruuhkassa varsinkaan jossain motarilla, kylmä hiki nousee ajatuksestakin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Tämän on oltava sähköpotkulautailijoiden syytä.
Sellainen, joka ei koe samaa pelkoa, ei voi ymmärtää.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Mulle kaverit vaan nauraa, että siis miten et uskalla ajaa... Eihän se oo vaikeeta. Ajaa vaan.
Osta automaattivaihteinen auto, älä kuskaa ketään, et ole mikään taksi, aja rauhallisia teitä pitkin, vältä ruuhkia ja keskustassa ajamista.
Mä oon ajellut n.25 vuotta päivittäin, kunnes sain epilepsian. Mulla oli kortti pois pari vuotta, kun sopivaa lääkitystä etsittiin. Vihdoin toukokuussa sain korttini takaisin 🙌, mutten oo uskaltautunut ajamaan. Pelkään, etten enää osaakaan 🙄
Vierailija kirjoitti:
Osta automaattivaihteinen auto, älä kuskaa ketään, et ole mikään taksi, aja rauhallisia teitä pitkin, vältä ruuhkia ja keskustassa ajamista.
Automaattinen löytyy jo
Tämä todistaa, että naiset ei osaa ajaa
Liikemne ja varsinkin autoilu on miesten jutsku
Voit potkurilla viedä lapset reeneihin, pari pulkkaa lisäksi, kaikki mahtuu.