En vain jaksa sitä että meidän perheellä ongelmat vain jatkuu ja tulee lisää

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joutunut hautaamaan unelmani, ja katsomaan sitten vierestä kun joku lähellä toteuttaa ne itselleen. Se on musertavaa, eikä sitä oikein osaa edes kuvailla tulematta leimatuksi ties miksikä.

Kyse ei ole sellaisesta, että olisin halunnut olla kuuluisa taiteilija tai muuta melko saavuttamatonta, vaan arkisia asioita: yhteisöllisyyttä, välittämistä, pieniä onnistumisia elämän tavallisilla poluilla.

Tiedän tunteen, kun vastoinkäyminen toisensa jälkeen tekee apaattiseksi. Silloin ei kerta kaikkiaan tunne iloa muiden puolesta, ja ajatus siitä, että olisi pakko tuntea ollakseen hyvä ihminen, tekee katkeraksi.

Jos esimerkiksi oma lapsi valvottaa vauvana niin, että itse tuntee menettävänsä otteen todellisuuteen univajeen vuoksi, ei silloin ole kiva katsella iloista ja ei-väsyttävää vauvavuotta elävää sukulaista. Jos oma lapsi alkaa luisia pimeän puolelle jatkuvan, raa'an koulukiusaamisen vuoksi, ei silloin sukulaisen lapsen menestys koulussa herätä muuta tunteita kuin katkeruuden. Miksi minun lapseeni sattuu? Mitä minä olen tehnyt väärin?

Ja jokainen elämän polkuaan rämpivä tietää, että huolia on muillakin. On menetyksiä, taloudellista katastrofia, pettäviä terveyksiä. Mutta joskus vaatimus verrata omaa tilannettaan muihin tuo vain olon, että minua ei nähdä. Minun huomioni halutaan kiinnittää johonkin toiseen, vaikka minä kaipaisin empatiaa ja ymmärrystä itsekin.

Pettymys on luonnollinen tunne. Jos ikäänkuin joku toinen on varastanut unelman, joka oli sinun. Univaje vie puhdin keneltä tahansa. Mene sinne pojan koululle ja vaadi kiusaamisen lopettamista. Voit mielestäni vaikka räjähtää. Saanko rukoilla puolestasi.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joutunut hautaamaan unelmani, ja katsomaan sitten vierestä kun joku lähellä toteuttaa ne itselleen. Se on musertavaa, eikä sitä oikein osaa edes kuvailla tulematta leimatuksi ties miksikä.

Kyse ei ole sellaisesta, että olisin halunnut olla kuuluisa taiteilija tai muuta melko saavuttamatonta, vaan arkisia asioita: yhteisöllisyyttä, välittämistä, pieniä onnistumisia elämän tavallisilla poluilla.

Tiedän tunteen, kun vastoinkäyminen toisensa jälkeen tekee apaattiseksi. Silloin ei kerta kaikkiaan tunne iloa muiden puolesta, ja ajatus siitä, että olisi pakko tuntea ollakseen hyvä ihminen, tekee katkeraksi.

Jos esimerkiksi oma lapsi valvottaa vauvana niin, että itse tuntee menettävänsä otteen todellisuuteen univajeen vuoksi, ei silloin ole kiva katsella iloista ja ei-väsyttävää vauvavuotta elävää sukulaista. Jos oma lapsi alkaa luisia pimeän puolelle jatkuvan, raa'an koulukiusaamisen vuoksi, ei silloin sukulaisen lapsen menestys koulussa herätä muuta tunteita kuin katkeruuden. Miksi minun lapseeni sattuu? Mitä minä olen tehnyt väärin?

Ja jokainen elämän polkuaan rämpivä tietää, että huolia on muillakin. On menetyksiä, taloudellista katastrofia, pettäviä terveyksiä. Mutta joskus vaatimus verrata omaa tilannettaan muihin tuo vain olon, että minua ei nähdä. Minun huomioni halutaan kiinnittää johonkin toiseen, vaikka minä kaipaisin empatiaa ja ymmärrystä itsekin.

Samoja kokemuksia. Tästä kateudesta ja vertaamisesta vielä haluaisin lisätä että vaikka itse ei vertasi niin ainakin oma lähipiirini tekee sitä. Lapsia ja lastenlapsia vertaillaan. Kerrotaan toisten onnistumiset ja seuraavassa lauseessa surkutellaan tilannettamme ja annetaan tyhjiä lupauksia ja sanoja jotka ei lohduta. Miten tälläisen suhtautua kun ei voi välejäkään katkaista?

Ap

Valitse sellaiset ihmissuhteet, jotka eivät kuormita. Välejä voi etäännyttää tai sanoa suoraan, että nyt ei jaksa mitään sisarusten hehkutusta kuunnella.

-ohis

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sukulaisellako ei ole ikinä mitään ongelmia. Eiköhän jokaisella ole omat ongelmansa kaikki ei niistä vain kokoajan valita.

En ole kenellekään valittanut ongemistamme. Tänne laitoin anonyymisti. Mutta pitihän se arvata että lynkataan. Suomessa potkitaan maassa makaavaa ja nauretaan vielä päälle. Ei mitään empatiaa. En viitsi tarkemmin kertoa täällä

Ap

Tällaista täällä usein on, että lyötyä lyödään. Enkä väitä etteikö kaikilla olisi joitain vaikeuksia, mutta on niitä joilla niitä on aivan liikaa ja toinen toisensa jälkeen. Siihen väsyy, jos tilanne vain jatkuu ja jatkuu. Jos täällä toteaa faktan anonyymisti, niin ei se ole valittamista. Ja tosi on, että joka ei ole itse jotain asiaa kokenut, niin sitä ei voi sillon täysin ymmärtää.

Käyttäjä42056 kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sukulaisellako ei ole ikinä mitään ongelmia. Eiköhän jokaisella ole omat ongelmansa kaikki ei niistä vain kokoajan valita.

En ole kenellekään valittanut ongemistamme. Tänne laitoin anonyymisti. Mutta pitihän se arvata että lynkataan. Suomessa potkitaan maassa makaavaa ja nauretaan vielä päälle. Ei mitään empatiaa. En viitsi tarkemmin kertoa täällä

Ap

Tällaista täällä usein on, että lyötyä lyödään. Enkä väitä etteikö kaikilla olisi joitain vaikeuksia, mutta on niitä joilla niitä on aivan liikaa ja toinen toisensa jälkeen. Siihen väsyy, jos tilanne vain jatkuu ja jatkuu. Jos täällä toteaa faktan anonyymisti, niin ei se ole valittamista. Ja tosi on, että joka ei ole itse jotain asiaa kokenut, niin sitä ei voi sillon täysin ymmärtää.

Tämä on ihan totta, ja joillain on niitä vaikeuksia enemmän kuin toisilla. "Tasan ei käy onnenlahjat" ei myöskään ole tullut ihan tyhjästä. Jotkut ovat aikamoisia kovan onnen kundeja, joiden eteen maailma tiputtelee jatkuvasti erilaisia vastoinkäymisiä ja toisten elämä sujuu aika rattoisasti ilman sen suurempia episodeja. Itse kuulun tuohon ensimmäiseen joukkoon ja suomenruotsalainen ystäväni jälkimmäiseen..

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No kai sinä nyt osaat erottaa, johtuuko ongelma omasta toiminnasta tai sen puutteesta, vai sattumasta? Jos et todellakaan osaa, niin aika iso todennäköisyys on sille, että ongelma on oma vikasi.

Tälleen anonyymisti huutelijan pitäisi vähän paremmin tietää asioista. Jollain voi todella katketa kamelin selkä traagisen seurauksin tuollaisesta syyllistämisestä. Jos muutenkin vielä ongelmat kasaantuneet. Kukaan ei varmaan hakemalla hae itselleen ongelmia.

Ap

Kyllä niitä on vaikka kuinka paljon.

Mun kokemus on, että kun menee huonosti niin riittää voivottelijoita ja jaxuhaleja. Kun menee hyvin, kukaan ei osaa olla iloinen onnestani ja asia mitätöidään tavalla tai toisella.

Eli ei kannata puhua onnestaan tai epäonnestaan. Onneksi säitä riittää ja hallistusta voi haukkua niin riittää jotain puhuttavaa.

Suhteellisuuden tajua tulee vaikeuksien myötä. Itse olen nyt sairastunut niin, etten pysty edes pesutupaan menemään ja postia hakemaan. Pesen illalla itselleni seuraavan päivän vaatteet lavuaarissa. Suihkussa pystyn vaivoin käymään pari krt viikossa. Perunut kaikki sosiaaliset tilanteet ym. Siivoamaan en ole pystynyt enkä tiskaamaan.

Toivoa en ole menettänyt, luulen että elämä on opettanut kärsivälliseksi. Ja nauttimaan hetkenkin iloista.

Jos ao on masentunut, kannattaa hakea apua. Itse aikoinaan erotessa pienten lasten kanssa olin melko masentunut ja psykologilla kävin ja hän sai minut pikku hiljaa ajattelemaan toiveekkammin, kun oma toivo alkoi kadota.

Paha juttu, että kadehtii läheistä ihmistä, jolla ei ole osaa eikä arpaa vaikeuksiin. Kai ymmärrät, ettei se ole ihan tervettä?

Olen katkaissut kokonaan välit tällaiseen ihmiseen, kun en jaksanut olla aiheettoman ilkeilyn kohteena. Hän näki minun jonain onnettaren suosikkina ja itsensä väärinkohdeltuna aivan kaikessa, lapsuudesta alkaen. Tosiasiassa lähes kaikki hänen ongelmansa aiheutti päihdeongelma alun perin. Toinen rasittava piirre hänessä oli, että mikään hänen ongelmansa ei johdu hänestä itsestään tai hänen tekemisistään, vaan se on muiden syytä tai huonoa onnea. 

Toivottavasti haet itsellesi apua asioihisi ja etenkin päihdeongelmaan, jos sinulla on sellainen. Ikävä kyllä edes lasten elämän ja tulevaisuuden pilaaminen ei aina pysäytä päihdeongelmaista ja saa häntä menemään hoitoon. Sitten itketään, kun lapsilla menee aikuisena huonosti. Silloinkaan vika ei ole itsessä, vaan muualla. Asiat ovat aina monimutkaisia eikä kaikki syy ole omaa, mutta jos ei ole minkäänlaista kykyä tarkastella omaa toimintaa kriittisesti, niin kyseessä on tosi paha tapaus.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Minä olen joutunut hautaamaan unelmani, ja katsomaan sitten vierestä kun joku lähellä toteuttaa ne itselleen. Se on musertavaa, eikä sitä oikein osaa edes kuvailla tulematta leimatuksi ties miksikä.

Kyse ei ole sellaisesta, että olisin halunnut olla kuuluisa taiteilija tai muuta melko saavuttamatonta, vaan arkisia asioita: yhteisöllisyyttä, välittämistä, pieniä onnistumisia elämän tavallisilla poluilla.

Tiedän tunteen, kun vastoinkäyminen toisensa jälkeen tekee apaattiseksi. Silloin ei kerta kaikkiaan tunne iloa muiden puolesta, ja ajatus siitä, että olisi pakko tuntea ollakseen hyvä ihminen, tekee katkeraksi.

Jos esimerkiksi oma lapsi valvottaa vauvana niin, että itse tuntee menettävänsä otteen todellisuuteen univajeen vuoksi, ei silloin ole kiva katsella iloista ja ei-väsyttävää vauvavuotta elävää sukulaista. Jos oma lapsi alkaa luisia pimeän puolelle jatkuvan, raa'an koulukiusaamisen vuoksi, ei silloin sukulaisen lapsen menestys koulussa herätä muuta tunteita kuin katkeruuden. Miksi minun lapseeni sattuu? Mitä minä olen tehnyt väärin?

Ja jokainen elämän polkuaan rämpivä tietää, että huolia on muillakin. On menetyksiä, taloudellista katastrofia, pettäviä terveyksiä. Mutta joskus vaatimus verrata omaa tilannettaan muihin tuo vain olon, että minua ei nähdä. Minun huomioni halutaan kiinnittää johonkin toiseen, vaikka minä kaipaisin empatiaa ja ymmärrystä itsekin.

Pettymys on luonnollinen tunne. Jos ikäänkuin joku toinen on varastanut unelman, joka oli sinun. Univaje vie puhdin keneltä tahansa. Mene sinne pojan koululle ja vaadi kiusaamisen lopettamista. Voit mielestäni vaikka räjähtää. Saanko rukoilla puolestasi.

Todella sairas ajatus.

Ymmärrän tunteen et elämä vaan potkii , on talousongelmia, ihmissuhde, vakavia terveysongelmia, kuolemaa yms. Silti en ole ollut koskaan masentunut. Mun paras neuvo on vaan ottaa elämä vastaan sellasena kuin se tulee eikä antaa valtaa kateudelle tai itsesäälille. Jopa siinä pimeydessä on kauneutta. Kuulostaa vaikealta mutta on helppoa kun sen oikein oivaltaa

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Ja sukulaisellako ei ole ikinä mitään ongelmia. Eiköhän jokaisella ole omat ongelmansa kaikki ei niistä vain kokoajan valita.

Suurimmalla osalla ihmisistä ei ole isoja ongelmia.

Se, että on töissä jonkin verran stressiä tai lapset on hankalia tai jotan kränää suvun kanssa ei ole iso ongelma. Niitä on kaikilla.

Se että sairastuu niin pahasti että siitä tulee taloudellisia vaikeuksia on iso ongelma. Tätä ei satu kaikille. Isot ongelmat yleensä näkyy ulkopuolisille ihan huutelemattakin.

APn sukulaisilla on luultavasti noita pieniä ongelmia, jos niitäkään.

Vastasitko ap itsellesi tässä 😉?

En, kun se olin minä. Minä olen tuollainen ensimmäisen ongelmaluokan ihminen. Kun pääsin pois lapsuudenkodistani (joka oli väkivaltainen ja muutenkin traumatisoiva paikka) on mun elämässä ollut enää pieniä vastoinkäymisiä. Tunnen ikäisiäni ihmisiä, joilla on ollut syöpä tai pahoja mt-ongelmia ja vaikka mulla nyt taustani vuoksi on välillä ikävä olla, niin heihin verrattuna ongelmani on pieniä.

Vierailija kirjoitti:

No kai sinä nyt osaat erottaa, johtuuko ongelma omasta toiminnasta tai sen puutteesta, vai sattumasta? Jos et todellakaan osaa, niin aika iso todennäköisyys on sille, että ongelma on oma vikasi.

Samaa mieltä tästä. Esimerkiksi kaikki eivät osaa rahaa käyttää. Oli sitä kuinka paljon hyvänsä, niin aina ollaan p-a. Silloin pitää opetella seuraamaan mihin rahat menevät ja säästämään turhasta tai pienentämään asumiskustannuksia. Ei se ole huonoa onnea, että rahat ovat loppu. Siihen on olemassa ihan selkeät syyt.