Taaperolle huutamisesta
Viikonlopun pikkujoulustressissä huomasin huutavani taaperolle (pian 1v 10 kk) tosi ikävästi. Mielestäni on ihan oikein komentaa ja vähän korottaa ääntä, mutta ei ole varmasti mitenkään rakentavaa huutaa pää punaisena " nyt oot *&%¤ kakara kunnolla" pukemista vastustelevalle taaperolle, joka alkoi sen jälkeen itkeä. Itse olin vielä niin kiukkuinen, että annoin lapsen mennä isän luo rauhoittumaan.
Oma äitini on ollut hyvin äkkipikainen kasvattaja, joka huusi ja satunnaisesti tukisti. Muistan kokeneeni hänen raivoamisensa pikemminkin epäoikeudenmukaisena kuin jotenkin kasvattavana. Itse en haluaisi toistaa samaa kaavaa. Taaperon alkavan uhmaiän pahin kärki kohdistuu juuri minuun, nimenomaan kaikki raapimiset ja vastaavat. Mieheni mukaan olen viime aikoina ollut selvästi aiempaa useammin kiukkuinen lapselle. Äitini oli sitä mieltä, että voisin keskustella äitisuhteestani ja käyttäytymismalleistani terapeutin kanssa, mikä mielestäni tuntuu kyllä ylireagoinnilta, koska noin pääsääntöisesti olen kuitenkin suhteellisen rauhallinen ja tasapainoinen.
Jaksatteko te muut olla hyviä ja systemaattisia kasvattajia? Vinkkejä pikku uhmiksen kanssa?
Kommentit (3)
sanoa tuosta raapimisesta, et tietenkin lasta täytyy kieltää raapimasta ja satuttamasta toisia, eikä lapsen saa antaa rikkoa tavaroita kiukuissaan.
Meillä oli monta kuukautta käytössä ns. jäähytuoli, mihin laitoin tytön hänen saadessaan raivarin. Muistaakseni siitä on ihan suosituskin, et 1-vuotiaalle riittää 1min, 2-vuotiaalle 2min jne. Alkuun tyttö yritti heti lähteä tuolista, mutta vähitellen oppi tietämään sen, et tuolista ei ollut lupa tulla pois ennenkuin rauhottui, sen jälkeen piti tulla pyytämään anteeksi. Nykyään meillä on aika harvoin enää tarvetta tuolle jäähypenkille, tyttö on alkanut hieman helpommin rauhottumaan nyt kun kohtauksia on kohta ollut vuoden.
Meillä oli vähän aikaa jäähynurkka käytössä: jos lapsi teki tuhmuuksia vielä kiellon jälkeen, hänen piti istua minuutti nurkassa vanhemman valvoessa. Tästä kuitenkin luovuttiin. Taapero sanoi ei ei, teki hymyssä suin kiellettyjä asioita ja sitten juoksi itse nurkkaan istumaan. Ja sitten taas sama uudestaan. Kuvitteli ilmeisesti sitä jonkinlaiseksi leikiksi. :)
myöntää, että sitä itsekin välillä syyllistyy lapselle huutamiseen, varsinkin kun on itse väsynyt ja nälkäinen. Ja sit on tosi huono omatunto. Olen kuitenkin pyrkinyt aina pyytämään anteeksi lapseltani ja olen selittänyt, että äiti teki väärin. Joskus kun oikein kiukuttaa ja lapsi on vaativa niin olen mennyt hetkeksi yksin vessaan rauhottumaan ja palannut sitten hieman rauhallisempana takaisin. Minun äitini on ollut hyvin vaativa ja raivostunut helposti. Vielä murrosikäisenäkin sain välillä äitini kiinni tukkaani, kun hän oikein raivostui minulle. Pelkään siksi alkavani toistaa äitini käyttäytymismallia joskus ja yritän kiinnittää siihen huomiota, etten alkaisi missään vaiheessa toimia niin.
Olen itsekin miettinyt tuota terapeutille puhumista, mutta jotenkin se pelottaa..
Mutta sen voin kertoa, et kun yrität olla ymmärtäväinen, kun lapsesi saa uhmakohtauksen se menee paljon nopeammin ohi. Silloin ei tosiaan auta oma huutaminen. Lapsi tarvitsee silloin enemmän kuin koskaan turvallista syliä ja jos hän ei syliin halua niin kuitenkin on hyvä, että olet siinä hänen lähellään. Jossain vaiheessa hän kuitenkin haluaa syliisi. Ja sen muistaminen myös auttaa, et uhma on TÄYSIN tervettä. Ajattele jos lapsesi olisi aina kaikkien vietävissä niin mitä siitä tulisi... Sitä omaa tahtoa siis pitää olla.
Paljon voimia sinulle! Tiedän tunteesi...:)