Haaveilen voivani olla joskus taas tosi onnellinen

Toi analyysi menee sinänsä ihan kohilleen kun miettii, lapsuus yleensä on sitä ihmetyksen aikaa, nuoruudessa koetaan uusia juttuja ja kaikki on hienoa, tuntee itsensä maailman valtiaaksi, sitte siinä 30+ alkaa elämä korruptoimaan huolella ja onnellisuus menee, ja vanhempana ihminen taas palaa tavallaan siihen lapsen tasolle ja yleensä ihminen alkaa olemaan suht sujut myös itsensä kanssa ja tajuaa mikä on oikeasti tärkeetä, eli olla just siinä missä nyt on ja nauttia. 

Olen itse siis 31 ja olen kyllästynyt kaikkeen

18-25 on varmaan ihmisen se "Prime" ikä millon on niinsanotusti kaikki pulkassa

Ikävä o!

Ainakin mulla nuoruus oli helvatin epävarmaa aikaa. Vanhemmiten olen oppinut myös nauramaan itselleni. Haaveet ja todellisuus kohtaa jos itse tekee jotain niiden eteen  - eikä varsinkaan kyynisty. Vaikka välillä tökkii tosi pahasti.

Samasta haaveilee täällä yksi neljäkymppinen sinkkunainen. Ollapa joskus vielä onnellinen. En ole saanut/saavuttanut elämässäni oikein mitään mitä olisin halunnut. Työpaikka ja asunto ei riitä pitämään elämänhaluisena. Pitkään, siis monen monta vuotta olin tilanteessa, että olin välillä aina alakuloinen, mutta sitten taas sain jostain pontta pyristellä elämää eteenpäin. Tänä vuonna en ole enää saanut kaivettua itseäni kuopasta. Olen aina odottanut innolla kaikkia sosiaalisia tapahtumia ja illanistujaisia ja nyt huomaan, että haluaisin vain jäädä pois. Samoin olen tykännyt pukeutua tyylikkäästi ja noh suoraan sanottuna shoppailla, ei kiinnosta juurikaan enää. Musiikkia en jaksa kuunnelle, kämppä on ihan rempallaan. En tiedä miten tästä jatkaisi. Masentunuthan minä olen. 

Vierailija kirjoitti:

Ainakin mulla nuoruus oli helvatin epävarmaa aikaa. Vanhemmiten olen oppinut myös nauramaan itselleni. Haaveet ja todellisuus kohtaa jos itse tekee jotain niiden eteen  - eikä varsinkaan kyynisty. Vaikka välillä tökkii tosi pahasti.

Mulla ehkä hiertää se että kolmekymppisenä alkaneet vastoinkäymiset ovat tehneet musta epävarman ja ahdistuneen + kun mielialakin on laskenut nuoruusvuosista, niin ei ole enää samanlaista taistelutahtoa kuin nuorena. Eli vaikka nuorenakin oli epävarmuuksia, niin jaksoi kuitenkin painaa läpi harmaan kiven koska oli elämäniloa. Tämä siis toki vain oma kokemukseni.

Ja haaveilenkin että vaihe on vain väliaikainen. 35-vuotiaana on silloinkin vielä aika nuori ja mahdollisesti suurin osa elämästä edessä: siksi tuntuukin niin turhauttavalta jos sitä elämäniloa ja kunnollista paloa ei saa enää takaisin.

Tota itselleen nauramista olen tosin onneksi oppinut rutkasti nuoruuteen verrattuna ja auttaahan se.

Olen myös huomannut että on tärkeää kokea tarpeeksi suurta hallintaa elämäänsä - siis niin ettei koe olevansa jatkuvasti pelkästään muiden ohjailtavissa. Ehkä se vaikuttaa omaan olooni juuri tämän ikäisenä: koen että ympäriltä sanellaan paljon, kun taas nuorena eli illuusiossa että lähes kaikki asiat on saatavissa omiin ohjaksiin.

ap

Olitko silloin nuorena j ännätyttö, ja oliko sutinaa vain kovis poikien kanssa? 😟

Kiitos ap että vastasit mulle. En ole tavoitellut onnellisuutta. Olen vain yrittänyt tehdä asioita jotka olen kokenut tärkeiksi - myös pakolla on menty toisinaan. Oma tekeminen ja hyvä taide on kantanut vaikeissakin hetkissä.

Itelläni on sama kuin aapeella, että keski-iän kynnyksellä itsetunto mureni ja ahdistuin. Tilannetta pahentaa se kun kaikki muut ovat sillä mentaliteetilla, että ihanaa kun nuoruuden epävarmuudet katoaa vanhemmiten. Itsellä päinvastoin. Nuorena olin tosi rohkea ja itseluottamus korkealla.

Jokainen päivä on yhtäkuin elämä. Aamulla heräät ja illalla sinua ei ehkä ole.

Onnellisuus on hetkessä elämistä.

Olet vielä verrattain nuori, älä haaskaa sitä keski-iän odottamiseen.

Olen odottanut kuolemaa jo 10 vuotta ( eli ikävuodet 30-40), siis ajatuksella, että mitään sen kummempaa ei ole enää tulossa, voisin ihan hyvin kuolla pois ja työnikin saisi joku, joka oikeasti elää tätä elämää. Ei tällainen yksinäinen elämä ole elämisen arvoista.

Mä tahdoin monesti kuolla 12-40 vuotiaana. Kaikki kokeilin. Lopulta löytyi helppo ratkaisu ja olen onnellinen vastoinkäymisistä huolimatta.

Alko pois, lisätty sokeri pois.

Syön kasviksia, lihaa, kanaa, kalaa, kananmunaa, marjoja, vitamiineja ja hivenaineita monipuolisesti.

Elämän sujuminen ulkoisesti miellyttävästi on riippuvainen ammatinvalinnasta, asuinpaikasta ja perheen perustamisesta tai siitä pidättäytymisestä.

Ratkaisevan tärkeää on myös että ei tule riippuvaiseksi päihteistä tai ruuasta sillä tavalla, että tuhoaa niillä terveytensä.

Oman mielenrauhan ja -terveyden kannalta on ratkaisevaa oppia päästämään irti menneistä loukkauksista ja kohdalleen osuneista vääryyksistä. Ne voi jättää menneisyyteen. Jos tämä ei onnistu, voi psykoterapiasta tai vertaistuesta olla iso apu.

Olen itse 41-vuotias ja alkanut nyt nuoruuden malliin avaamaan mieltäni ja stressaamaan vähemmän sellaisesta mistä ikäiseni yleensä stressaavat. Olin jo unohtanut miten huoleton olin monista asioista nuorena. Esim. vaikka rahaa ei ollut niin se ei ollut mikään este. Nyt rahaa on ja silti stressaan siitä paljon enemmän.

Luulen että kaikki (turhat) huolet painavat jotenkin nykyään enemmän, vaikkei niiden tarvitsisi. Esim. työasiat. Nuorena töissä kävi vain suorittamassa sen verran että sai rahaa kivoihin juttuihin. Nyt on jokin ihmeen pakko muka tehdä töitä paljon vakavammalla naamalla. Mutta olen alkanut tietoisesti tekemään itsestäni huolettomampaa. Olisin ennen tuominnut sellaisen, mutta päämäärä on nauttia elämästäni, joten perustelu on hyvä.

Itselläni on nyt reilu 30-vuotiaana alkanut mennä huonommin kuin nuorena. Päihteiden käyttö on lisääntynyt ja ongelman salailu vie tolkuttomasti voimia. Mulla on ns. freeze anxiety eli pelkään kaikkea tekemistä ja herkästi piiloudun kaikelta ja kaikilta. Vuorokausi saattaa pyörähtää niin että makaan koko ajan.

Harmittaa vietävästi koska mullakin nuoruus oli onnellista. Nyt pitäisi löytää jokin sykäys jolla asiat lähtisivät takaisin hyvään suuntaan.

Minun elämän paras aika alkoi nelikymppisenä. Viisikymppisenä alkoi terveyden kanssa olla ongelmia, mutta silti tykkään tästä ajanjaksosta enemmän mitä parikymppisenä olin.

Vierailija kirjoitti:

Samasta haaveilee täällä yksi neljäkymppinen sinkkunainen. Ollapa joskus vielä onnellinen. En ole saanut/saavuttanut elämässäni oikein mitään mitä olisin halunnut. Työpaikka ja asunto ei riitä pitämään elämänhaluisena. Pitkään, siis monen monta vuotta olin tilanteessa, että olin välillä aina alakuloinen, mutta sitten taas sain jostain pontta pyristellä elämää eteenpäin. Tänä vuonna en ole enää saanut kaivettua itseäni kuopasta. Olen aina odottanut innolla kaikkia sosiaalisia tapahtumia ja illanistujaisia ja nyt huomaan, että haluaisin vain jäädä pois. Samoin olen tykännyt pukeutua tyylikkäästi ja noh suoraan sanottuna shoppailla, ei kiinnosta juurikaan enää. Musiikkia en jaksa kuunnelle, kämppä on ihan rempallaan. En tiedä miten tästä jatkaisi. Masentunuthan minä olen. 

Teit kaiken sen mitä modernit feministit halusivat sinun tekevän.

Ura eikä lapsia, vapaus eikä sitoutumista, sinkkuilu eikä parisuhdetta.

Lopputuloksena tunne siitä ettei elämällä ole mitään merkitystä, koska se tärkein eli rakastava perhe, jäi saamatta.

Minulla on ollut useita masennuskausia ja muutenkin paljon hyvin erilaisia jaksoja omassa mielialassa.

Sillä tarkoitan sitä, että olen myös ollut erittäin onnellinen välillä pitkiäkin jaksoja elämässäni. Niin onnellinen, että kuljin hymy kasvoilla suurimman osan ajasta parhaimpina aikoina. Muistan että niihin aikoihin en esim. pelännyt yhtään omaa mokailua. Itse asiassa välillä mokailin tarkoituksella, koska se nauratti minua ja muita ympärilläni. Kun taas masennuskausina pelkkä ajatuskin omasta mokailusta pelotti ja välttelin sitä viimeiseen asti, ettei tarvitsisi hävetä.

Vierailija kirjoitti:

Itselläni on nyt reilu 30-vuotiaana alkanut mennä huonommin kuin nuorena. Päihteiden käyttö on lisääntynyt ja ongelman salailu vie tolkuttomasti voimia. Mulla on ns. freeze anxiety eli pelkään kaikkea tekemistä ja herkästi piiloudun kaikelta ja kaikilta. Vuorokausi saattaa pyörähtää niin että makaan koko ajan.

Harmittaa vietävästi koska mullakin nuoruus oli onnellista. Nyt pitäisi löytää jokin sykäys jolla asiat lähtisivät takaisin hyvään suuntaan.

Moi. Ymmärrän, että häpeilet ongelmiasi. Pelkäät mitä muut ajattelevat sinusta ja sitä miten kamalalta tuntuu ne omat reaktiot kaikkeen.

Mulla on auttanut tuohon se, että olen alkanut uskomaan siihen että se pelko on turhaa. Tietysti osa ihmisistä tuomitsee sitä sun tätä. Mutta suurin osa ihmisistä on kirjaimellisesti tyhmiä, eikä heidän mielipiteistään tarvitse oikeasti välittää yhtään. Lähes kaikille kelpaat aivan mainiosti ystäväksi tai kumppaniksi, vaikka sulla on tai on ollut päihdeongelmia. Et usko sitä nyt, koska pelkäät niin paljon sen tunnustamista. Omat ajatukset ovat usein väärin ja valheita, ja on tyypillistä että uskoo omia pelkoja ja ajatuksia, vaikka ne ovat päin mäntyä.

Ala uskomaan, ettei siinä ole mitään vikaa että olet ollut päihteiden väärinkäyttäjä. Sen voi sanoa ääneen jopa niin että on tavallaan ylpeä siitä että on niin inhimillisiä puutteita ja uskaltaa myöntää sen. On oikeasti kamalaa, kun joutuu siihen loukkuun missä yrittää esittää olevansa jotenkin muita parempi ja virheetön. Siitä ei todellakaan löydy onnellisuutta, koska pitää olla jatkuvasti peloissaan sen suhteen tekeekö jossain kohtaa virheen, joka paljastaa epätäydellisyyttä. Sen sijaan jos on sinut vaikka minkälaisten puutteiden suhteen, ei tarvitse pelätä juuri mitään ja voi nauttia elämästä rennosti. Se että on sinut puutteiden kanssa ei tarkoita etteikö löydä motivaatiota itsensä kehittämiseen. Se vain tarkoittaa sitä että se motivaatio löytyy positiivisista asioista eikä enää peloista.

3kympin kriisi on joillekin armoton, varsinkin jos samaan syssyyn osuu monenlaista ongelmaa kuten työttömyyttä, sairauksia, yksinäisyyttä yms. Siinä kohtaa elämä paljastaa monesti todelliset kasvonsa ilman filttereitä. Mutta se on kuitenkin sen verran nuori ikä, että siinä vaiheessa armottomasti vertailee itseään muihin. Kun tuosta vaiheesta selviää ja pääsee jotenkin jaloilleen, niin mun kokemuksen mukaan helpottaa. Tärkeintä on lopettaa oman elämän vertailu muihin ja elää omaa elämää.