Lue keskustelun säännöt.
Yksinäisyys ja ahdistavat viikonloput
20.07.2023 |
Olen todella yksinäinen ja alakuloinen. Pitkä parisuhde päättyi pari vuotta sitten. Aikuinen lapsi omillaan. Toinen vanhemmista elossa mutta hänellä ongelmia ja aiheuttaa enemmän murhetta kuin iloa. Pariin sisarukseen etäiset välit. Nyt olen alkanut oikeasti pelätä jopa lomia ja viikonloppuja. Töissä sentään saa hiukan ajatukset muualle. Ystävystyminen ollut aina vaikeaa, sillä olen introvertti enkä helposti avaudu. Huh. Onko kukaan muu yhtä onnettomassa jamassa?
Kommentit (14)
No, mulla on teini-ikäisiä lapsia, että ne on vielä kotona, mutta paljon kavereilla tai huoneissaan. Ja osittain isänsä luona.
Huono parisuhde päättynyt, jonka myötä ei omia kavereita. Monen asian summa ettei niitä suhteen aikana tullut hankittua.
Yksinäistä on. Vielä kun tiukka taloustilanne niin karsiutuu ne viimeisetkin mahdollisuudet nähdä ihmisiä.
No, kohta alkaa työt. Ja lasten harrastuskuskaukset. Tulee jotain sisältöä päiviin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Parempi yksin kuin huonon kaverin kanssa !
Täälläkin introvertti neito, joka muutti pk-seudulta Pohjois-Karjalaan pari vuotta sitten.
Ystävystyminen ei ole yhtä helppoa kuin teininä, sitä on tarkempi seurastaan nykyaikana. Se on vain hyvä asia, mutta toki ystävien löytyminen vie sitten kauemmin.
Minun neuvoni on se, että yksinäisyyden kanssa olisi hyvä tulla sinuiksi. Se kannattaa hyväksyä ja opetella tykkäämään omasta seurastaan, ja esimerkiksi lemmikkien seurasta.
Lopulta se on vahvuutta kyetä elämään elämäänsä yksinkin. Niin ettei kärsi yksinäisyydestä.
Harrastukset voi tuoda uusia kontakteja. Löytyykö sinulta laji, josta pidät todella paljon? :)
Mulle on alkanut hiipiä tämä. Toisen ihmisen/toisten ihmisten kaipuu. Siis lähes koko elämäni olen viihtynyt erinomaisesti yksin ja ollut ajoittain kovinkin onnellinen ihan, aivan itsekseni. Ja olen introvertti, eli sosiaaliset tapahtumat ja tekemiset aina kuormittaa jossain määrin. Mutta nyt, jokin omituinen semmoinen kaipuu. Heräsin kerran aamuyöllä ja päällimmäisenä oli ajatus, etten halua enää olla yksin. Se oli todella omituista.
Sama tilanne minulla, reilu pari vuotta yksin. Viikonloppuisin laitan repun pykälään eväitten ja termospullon kanssa ja ei kun retkelle, milloin mihinkin. Kauemmaksi kotoa julkisilla, saatan kävellä kotiin tai palaan julkisilla. Olen eläkeläinen, joten ei ole enää työkavereita, mutta vanhoja ystäviä on runsaasti. Samat jotka olivat elämässäni jo lapsesta tai nuoresta lähtien. Heitä tapailen usein.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Oletko kokeillut vapaaehtoistyötä? Se voisi olla mukavaa tekemistä viikonloppuna ja voisit tutustua toisiin ihmisiin. Esim. Seurakunnalla tai järjestöissä?
Ehdotan palkkatyötä ihmisten parissa, kotipalvelussa.
Yksinäisyys vaikuttaa olevan siis sinun suurin ongelmasi, ap? Sinun täytyy mennä oman mukavuusalueesi ulkopuolelle, voittamaan pelkosi. Ja et tule ole olemaan yksinäinen ikuisesti. Kyllä täältä miljardien ihmisten joukosta joku löytyy.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Luulin olevani kohtuutyytyväinen yksin. Parin viikon suhde jätti kuitenkin melkoisen kaipuun. Oma syy, kun en uskaltanut täysillä panostaa. Rapu.
Minäkin olen yksinäinen. Asun yksin pks:lla, ei perhettä. Introvertti, viihdyn aika hyvin yksikseni, mutta ideaali minulle olisi kumppani ja muutama läheinen ihminen. Kumppanista en enää edes haaveile oikeastaan. Monesti mietityttää, miten sitten, kun vanhuus koittaa, jos sinne asti elää. Itse pitäisi yrittää järjestellä asioita siten, ettei olisi vanhana aivan yksin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Usko tai älä, meitä yksinäisiä muuten ihan normaleja krski-ikäisiä on paljon. Paljon enemmän kuin uskotaankaan.
Yksinäisyys voi olla joko niin totaalista ettei ole juuri ketään jolle puhua muutakuin kaupan kassa. Onneksi sinulla ei ole tuo tilanne. Koita nähdä siinäkin positiivista.
Itsellä tilanne keski-ikäisenä että olen elänyt jo 7 v yksin ilman parisuhdetta, olen lapseton ja varmaan jonkinmoinen sosiaalinen introvertti koska tarvitsen hiljaisuutta ja rauhaa paljon, melu ja paikat jossa on paljon ihmisiä väsyttää minut ja vältän sellaisia paikkoja.
Arki sujuu hyvin koska käyn töissä, voisin tehdä 2pv viikosta etätyötä mutta käyn toimistolla koska haluan nähdä muita ihmisiä ja puhua muiden kanssa. Jos pidän etäpäivän, pidän 1 pv kerrallaan ja keskellä viikkoa jotta yksinoloa ei tule viikonlopun yhteyteen liikaa.
Pitkät juhlapyhäviikonloput ahdistaa aina jo etukäteen ei pelkästään sen yksinolon takia vaan myös siksi että näen ja kuulen ympärilläni miten kaikki muut puhuu siitä mitä tekevät, minne menevät perheen tai kumppanin kanssa. Minä olen yksin kotona, en kehtaa edes sanoa sitä ääneen vaan keksin jonkun pikaisen valkoisen valheen että "mennään ehkä mökille". Huom siis monikossa ihan kun mulla olisi joku jonka kanssa menen. Tai jollain muulla tavalla käännän keskustelun johonkin ettei minun tarvitse sanoa olevani yksin kotona.
Muutamia ystäviä on mutta heillä omat elämät eikähän sitä nyt joka viikonloppu voi olla ruikuttamassa samoja ihmisiä millon minnekin. Kuulostaisin vain säälittävältä.
Minun yksinäisyyteni on sydämen yksinäisyyttä, rakkaudettoman elämän runtelemaa, erään ihmisen loputonta kaipausta joka ei ota talttuakseen.
Vaikka minulla olisi 5 ihmistä seurassani, olen sielultani yksin koska minulla ei ole omaa elämänkumppania.
Isoissa väkijoukoissa, esim. tapahtumissa tai ihan vaan kauppakeskuksissa, torilla tai vaikka vaan sukujuhlissa yksinäisyyteni ja yksinolo vain korostuu. Joka paikassa on ihmisiä perheineen, ystävineen, kumppaninsa tai vaikka lastensa kanssa, näen vain heidät vaikka varmasti on monia muitakin yksinäisiä.
Minulle on moni sanonut, että mene vapaaehtoistyöhön tai järjesyötoimintaan tms, mutta mitä se hyödyttää jos juttelen jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa puoli tuntia ja kulutan aikaani jossain ajantappamiseksi hankitussa harrastuksessa.
Ei se tilannetta miksikään muuta.
Olen edelleen sielultani yksin.
Olen yksinäinen niin kauan kun saan oman rakkaan ihmisen elämääni, sen jonka tiedän ajattelevan ja kaipaavan minua ja minä tunnen samoin.
Vasta sitten yksinäisyyteni katoaa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minun yksinäisyyteni on sydämen yksinäisyyttä, rakkaudettoman elämän runtelemaa, erään ihmisen loputonta kaipausta joka ei ota talttuakseen.
Vaikka minulla olisi 5 ihmistä seurassani, olen sielultani yksin koska minulla ei ole omaa elämänkumppania.
Isoissa väkijoukoissa, esim. tapahtumissa tai ihan vaan kauppakeskuksissa, torilla tai vaikka vaan sukujuhlissa yksinäisyyteni ja yksinolo vain korostuu. Joka paikassa on ihmisiä perheineen, ystävineen, kumppaninsa tai vaikka lastensa kanssa, näen vain heidät vaikka varmasti on monia muitakin yksinäisiä.Minulle on moni sanonut, että mene vapaaehtoistyöhön tai järjesyötoimintaan tms, mutta mitä se hyödyttää jos juttelen jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa puoli tuntia ja kulutan aikaani jossain ajantappamiseksi hankitussa harrastuksessa.
Ei se tilannetta miksikään muuta.
Olen edelleen sielultani yksin.
Olen yksinäinen niin kauan kun saan oman rakkaan ihmisen elämääni, sen jonka tiedän ajattelevan ja kaipaavan minua ja minä tunnen samoin.
Vasta sitten yksinäisyyteni katoaa.
Oletko ajatellut, että harrastusten ja vapaaehtoistöiden kautta on mahdollista tavata myös mahdollinen kumppani? Myös kehittää itseään, tutustua itseensä ja löytää onnellisuuden tunteita itsestään käsin (jotta se onnen lähde ei välttämättä tarvitsisi olla kumppanista kiinni)?
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minun yksinäisyyteni on sydämen yksinäisyyttä, rakkaudettoman elämän runtelemaa, erään ihmisen loputonta kaipausta joka ei ota talttuakseen.
Vaikka minulla olisi 5 ihmistä seurassani, olen sielultani yksin koska minulla ei ole omaa elämänkumppania.
Isoissa väkijoukoissa, esim. tapahtumissa tai ihan vaan kauppakeskuksissa, torilla tai vaikka vaan sukujuhlissa yksinäisyyteni ja yksinolo vain korostuu. Joka paikassa on ihmisiä perheineen, ystävineen, kumppaninsa tai vaikka lastensa kanssa, näen vain heidät vaikka varmasti on monia muitakin yksinäisiä.Minulle on moni sanonut, että mene vapaaehtoistyöhön tai järjesyötoimintaan tms, mutta mitä se hyödyttää jos juttelen jonkun tuntemattoman ihmisen kanssa puoli tuntia ja kulutan aikaani jossain ajantappamiseksi hankitussa harrastuksessa.
Ei se tilannetta miksikään muuta.
Olen edelleen sielultani yksin.
Olen yksinäinen niin kauan kun saan oman rakkaan ihmisen elämääni, sen jonka tiedän ajattelevan ja kaipaavan minua ja minä tunnen samoin.
Vasta sitten yksinäisyyteni katoaa.Oletko ajatellut, että harrastusten ja vapaaehtoistöiden kautta on mahdollista tavata myös mahdollinen kumppani? Myös kehittää itseään, tutustua itseensä ja löytää onnellisuuden tunteita itsestään käsin (jotta se onnen lähde ei välttämättä tarvitsisi olla kumppanista kiinni)?
En mielestäni kirjoittanut etten olisi onnellinen. Kirjoitin että olen yksinäinen. Olen onnellinen muuten, muuta se oma kumppani puuttuu ja käyn kyllä töissä, erilaisissa harrastuksissa ja TOTTAKAI jokainen aikuinen sen tietää että mitä enemmän on tyrkyllä niin mahdollisuuksiakin on.
Oletko kokeillut vapaaehtoistyötä? Se voisi olla mukavaa tekemistä viikonloppuna ja voisit tutustua toisiin ihmisiin. Esim. Seurakunnalla tai järjestöissä?