Kun ylpeys ei salli pyytää anteeksi

Olen ollut muutaman vuoden epämääräisessä parisuhteessa pääosin aivan mukavan miehen kanssa. Meillä menee muuten kohtalaisen mukavasti, mutta konfliktitilanteissa hän ei osaa sanallistaa tekemisiään, tunteitaan, ajatuksiaan - ja se pahin, eli hän ei pyydä koskaan mitään anteeksi. Se ei vain kuulu perussivistykseen tai ei ole kotona opetettu, mutta ei pahoittele koskaan. Nuo ilmiöt kuuluvat varmaan jollain tasolla yhteen, että kun ei ole riittävästi sanoja asioiden käsittelemiseen, niin ei ole sanoja myöskään anteeksi pyytämiseen. Olen joskus muutaman päivän mykkäkoulun avulla yrittänyt, että jospa vaikka tajuaisi, mutta turhaan.

Onko se luonne, joka on liian ylpeä vai jokin moukkamaisuuden ilmentymä, että aina sen toisen osapuolen pitää madella ja pahoitella sitä, että on loukkaantunut jostain? Epäilisin kyllä lievää narsistista taipumusta. Hän voi kyllä alkaa hyvittelemään ja puhelemaan sovittelevasti, mutta minusta se ei ole anteeksipyyntö. Eikä sekään, että tiuskaistaan "no anteeksi nyt sitten vaan". Minulle on kotona opetettu, että kun pyytää anteeksi, pitää sen tulla sydämestä, että on oikeasti pahoillaan tekemisistään tai sanoistaan ja myöskin yrittää olla vastedes toimimatta samoin. Ehkä hän sitten ei ole pahoillaan, en tiedä. Olen kysellyt usein miksi ei puhuta asioita auki. Ei kuulemma kannata vastata.

Onko tämä tyyppi ainut lajissaan vai onko noin yleisesti enemmän liikkeellä miesten keskuudessa tuollaista kankeaniskaisuutta? Tämä yksilö kyllä taitaa vaihtaa maisemaa ja jättää herran hidalgon omilleen, niin saa ihan rauhassa olla sellainen kuin on.