Siskon mies saanut vakavan sairaskohtauksen ja on sairaalassa.

Teet kysymyksesi milloin vaan mutta EI Nyt!

Pidät pään kiinni jos suinkin osaat.

Kärsivällisyyttä.

Tajuat varmaan itsekin, että jos kysymyksesi ovat omasta mielestäsi tilanteeseen sopimattomia, niitä ei ole silloin syytä esittää. Niille on aikansa mutta se ei ole nyt.

Hyvä periaate on, että jos jokin asian sanominen tai tekeminen tuntuu väärältä, se on silloin väärin. Omatuntosi siellä varoittelee tekemästä kohtalokasta virhettä.

No ehkä kyselen vasta parin päivän päästä että mikä ennuste on. Kuinka paljon ymmärtää ympäröivästä elämästä jne.

Keskity tukemiseen ja anna siskosi kertoa tilanne, kun on valmis.

Jekku kirjoitti:

No ehkä kyselen vasta parin päivän päästä että mikä ennuste on. Kuinka paljon ymmärtää ympäröivästä elämästä jne.

Kyllähän tilanteesta voi kysyä. Monet haluavat puhuakin siitä, monet taas eivät. Kannattaa toki muotoilla kysymys niin, että voi jättää vastaamatta.

Itse sairastuin pari viikkoa sitten vakavasti ja jouduin sairaalaan.

Pahimmalta tuntui ihmiset jotka alkoivat udella kaikesta vaikka toiveemme oli että saamme parantua rauhassa ja käsitellä asiaa.

Osa jopa soitteli sairaalaan vaikka olin huonossa kunnossa ja tiesivät että en halua puhua, olin shokissa tapahtuneesta. Kunnioita ihmisiä ja heidän yksityisyyttä!

Vierailija kirjoitti:

Keskity tukemiseen ja anna siskosi kertoa tilanne, kun on valmis.

Ja siis siskoni tietää että voi kyllä meille aina soittaa jos siltä tuntuu

Mun kokemus on: olin sairaalassa töissä (pt:llä ja teknisellä puolella). isän avopuoliso oli just samaan aikaan syöpäosastolla, sai sen "kuolemantuomion". 

Kertoi siiä (parvekkeella oltiin röökillä, siis minä poltin, hän ei polttanut).

Parissa sekunnissa tai jotain tajusin, et ei se minun ulina auta nyt yhtään; sanoin/tunnustin, et en osaa nyt sanoa mitään lohduttavaa. Hän vastasi, ettei sinun tarvitsekaan, kunhan olet siinä.

Omalle äidille sitten itkin: miksi tollasta pitää sattua, just kun on oppinut tuntemaan toisen ihmisen? Äiti ei sanonut mitään, taisi olla vaikea paikka hänellekin?

(tietääkseni eivät koskaan nähneet toisiaan, mut veikkaisin, et olisivat tulleet juttuun keskenään)

Jos siitä kohtauksesta jää jotain pysyvää tai paljastuu taustalta vakava sairaus, niin neuvoisin siskoasi eroamaan. Olen itse nähnyt läheltä miten huonoksi omaishoitaja menee ja miten hänen sosiaalinen elämänsä kärsii. Kun sitten hoidettava menehtyy niin ei sitä hoitanut ihminen ole enää se sama hänkään.

Vierailija kirjoitti:

Jos siitä kohtauksesta jää jotain pysyvää tai paljastuu taustalta vakava sairaus, niin neuvoisin siskoasi eroamaan. Olen itse nähnyt läheltä miten huonoksi omaishoitaja menee ja miten hänen sosiaalinen elämänsä kärsii. Kun sitten hoidettava menehtyy niin ei sitä hoitanut ihminen ole enää se sama hänkään.

Tuolla periaatteella ei kannata sitoutua keneenkään.

Ei tietenkään kumpikaan ole entisensä jouduttuaan kohtaamaan kuoleman ja rakkaasta luopumisen mahdollisuuden. Monesti huononkin ennusteen jälkeen voi parantua. Omaishoitajuus on vapaaehtoista ja omasta tahdosta rakkaasta huolehtimista loppuun asti. Kyllä se jäljet jättää, mikä elämässä koettu vastoinkäyminen ei niin tekisi.

Vierailija kirjoitti:

Mun kokemus on: olin sairaalassa töissä (pt:llä ja teknisellä puolella). isän avopuoliso oli just samaan aikaan syöpäosastolla, sai sen "kuolemantuomion". 

Kertoi siiä (parvekkeella oltiin röökillä, siis minä poltin, hän ei polttanut).

Parissa sekunnissa tai jotain tajusin, et ei se minun ulina auta nyt yhtään; sanoin/tunnustin, et en osaa nyt sanoa mitään lohduttavaa. Hän vastasi, ettei sinun tarvitsekaan, kunhan olet siinä.

Omalle äidille sitten itkin: miksi tollasta pitää sattua, just kun on oppinut tuntemaan toisen ihmisen? Äiti ei sanonut mitään, taisi olla vaikea paikka hänellekin?

(tietääkseni eivät koskaan nähneet toisiaan, mut veikkaisin, et olisivat tulleet juttuun keskenään)

Äitisi tiesi, ettei lohduttavia sanoja ole tuossa tilanteessa. Sinulla on hyvä ja viisas äiti, olet onnekas ja rakastettu.