Miten uskallatte mennä leikkauksiin?

Mua on leikattu monesti 3v iästä alkaen. Sektiota en voinut valita, en älynnyt pelätäkään ja hyvin onneksi meni. Ainoa leikkaus jota oikeasti pelkäsin oli tammikuussa iso vatsanalueen leikkaus melkein 3kg kasvaimen takia. Vaikka tiesin millaista on mennä leikkaukseen ja asiana tuttu, pelkäsin. Sitä suurempi ilo oli herätä ja todeta että täällä ollaan ja homma tehty. Asiaan vaikutti kasvaimen luonne ja kuolemanpelko perheen takia. Onneksi oli aivan leikkaamalla hoituva mörkö.

Kyllähän se jännitti, kun sairaalasta soitettiin, että Helsingissä olisi minulle nyt siirtoelin. Ei muuta kuin sairaalakassi mukaan, suoraan päivystykseen ja sitten lentokoneella Helsinkiin. Pulssi oli puhelun jälkeen varmaan 150 ja hetkeen en osannut tehdä mitään. Sairaalassa ei sitten jännittänyt enää paljonkaan. Nukutus mietitytti vähän, mutta tiesin olevani hyvissä käsissä.

Eilen kävin hiustenleikkuussa, jännitti kyllä aluksi mutta ihan hyvin meni.

Sitä tekee joskus mitä ihmeellisimpiä asioita terveytensä eteen, menee leikkauksiin tai vaikka niin kuin minä, ECT-hoitoihin.

Minut on leikattu nukutuksessa kymmenisen kertaa. Viimeisillä kerroilla ei tuntunut enää missään, kun oli niin tottunut jo koko hommaan.

Selkäleikattu kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

No johonkin selkäleikkaukseen ei minua kyllä hevillä saisi. Rautaa rankaan ja luuduttamaan johan sen sanoo järkikin että ei kannata, ellei pidätyskyky mene. Kivut ovat leikkauksen jälkeen mitä todennäköisemmät, ja kovemmat kuin koskaan eikä selkä enää ikinä taivu normaalisti. Hirveät riskit.

Vaikka tuonkaltaisesta leikkauksesta ainaiset kivut jääneet, niin parempi sekin kun etten kävelisi. Nim. Kokemusta on

Et ole tainnut kokea pitkäaikaisia kovia kipuja, jotka lamauttavat niin, ettei pysty kävellä, vaikka jalat on tallella. Et tainnut tulla ajatelleeksi tuollaista vaihtoehtoa. 

Minä valitsisin kivuttomuuden sekunnissa. Maailmassa voi tehdä paljonkin pyörätuolista käsin. Sen sijaan kovien kipujen kanssa ei pysty mihinkään. 

En kyllä huvikseni menisi. Olen aikuisiällä ollut menossa kahteen erilaiseen leikkaukseen erikoissairaanhoidon pitkällisten tutkimusten jälkeen ja jo henkisesti valmistautunut.

Kuitenkin molemmilla kerroilla kirurgi on lopulta tavatessa sanonut, että hänestä riskit ovat suuremmat kuin todennäköiset hyödyt, ja että hän ei mielellään lähde leikkaamaan.

Tavallaan on tuntunut kammottavalta, että lopullinen päätös on jätetty minulle. Mutta nämä kokemukset ovat myös lisänneet luottamustani terveydenhuoltoon, että huvikseen ja huonolla ennusteella ne eivät lähde leikkaamaan.

Miten uskoltaa ajaa autoa tai mennä ulos? Tai lentokoneeseen?

Vierailija kirjoitti:

Miten uskoltaa ajaa autoa tai mennä ulos? Tai lentokoneeseen?

Leikkauksessa suoritus ei ole kerralla ohi, vaan varsinaisen leikkauksen onnistuttuakin on vielä monta vaaranpaikkaa.

On ollut pakko uskaltaa, kun joka kerta on ollut kyse joko omasta tai vauvan hengestä. Multa on leikattu sydän, kaksi syöpää, kiertynyt ja kuolioon mennyt, hajoamispisteessä ollut 2,5-kiloinen munasarjakysta, jolloin myös umppari ja kohtu poistettiin, ja kaksi sektiota on myös tehty. 

Pitäisi kai mennä sappileikkaukseen joku päivä, jos joku suostuu leikkaamaan, ei tiedä koska tai voiko. Oireita on liikaa jo. Se ahdistaa vaikka voi olla nopeaa, ettei ehdi miettimään. Mutta miten kivunhoito. Kaikki tuntuu vaikealta ja kylmältä, yksinäiseltä hoitaa nämä asiat, ellei joku mene yksityiselle. Haluaisin olla vaan kotona rauhassa ja mennä lämpimään, suojaan. Mutta ehkä myöhemmin tilanne on parempi jos käy tuuri.