Lue keskustelun säännöt.
Tietääkö neuroepätyypilliset yleensä olevansa neuroepätyypillisiä ennen diagnoosiaan
Kommentit (30)
Muistan, kuinka joskus 80-luvun alussa luin Valituista Paloista juttua asperger- ihmisestä (mies) ja totesin, että aika lailla natsaa. Siihen aikaan ei ollut nettiä käytössä, joten kaikki tieto oli itse etsittävä lehdistä, kirjoista... Kirjastonhan kuin ala-asteikäisenä luin läpi, niin olihan siellä psykologian ja neurologian kirjallisuuttakin jonkin verran.
Minulla on onneksi sukurasitetta, eli usealla sukulaisella on asperger/autismin piirteitä, nykyään jo dg:kin, eli en ollut mitenkään outo omieni joukossa. Koulu tuli käytyä vasemmalla kädellä, kun oli muitakin mielenkiinnon kohteita, ysin päästessä keskiarvo oli 9,7 ja lukiosta 9,4. Suoraan dippainssiksi ja koulutusta vastaaviin töihin jo ennen valmistumista, nyt kansainvälisellä tasolla erityisasiantuntijana kapealla sektorilla.
Lapsista 3/4 on joko add tai asperger-diagnoosilla (sen verran vanhoja jo, että silloin oli as diagnoosi vielä). Serkuista pari...
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä narsistit? Mistä sen voivat huomata itsessään?
No minä ainakin aloin epäilemään, kun tunnepuoleni menee aivan pikkulapsen tasolle enkä voi sietää jos joku itselleni läheiseksi tullut ei omistaudu täysin minulle ja pompi pillini mukaan. Kun minua arvostellaan, niin loukkaannun ja olen toivottelemassa hyvästit, kuitenkin toivoen että minua kaivataan. Kyllähän nää narsistijutut itsessä huomaa.
Tuommoinen käytös on tyypillistä epävakaassa persoonallisuushäiriössä.
No mikäs käytös sitten on tyypillistä narsistilla, jos se on ihan samaa? Vai elääkö edelleen se luulo ettei nsrsistit tajua itsestään mitään.
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän niin päin, että aikuinen hakeutuu yleensä tutkimuksiin itse. Välillä ihmetyttää klikkijournalismi, jossa ihmisellä on jokin yleisesti tunnettu sairaus, täysin klassinen oireisto ja diagnoosi tulee valtavana yllätyksenä. Jos jostain ongelmasta kärsii, luulisi ihmisen hakevan siitä tietoa.
Minä itse ja minut hyvin tuntevat epäilevät minun olevan autismin kirjolla. ADD:kin saattaisi sopia. En ole varma, onko diagnoosia ja leimaa järkevää ottaa. Menestyin hyvin koulussa, opiskelin maisteriksi ja olen koulutustani vastaavassa työssä. Työ väsyttää ja vapaa-aika on ollut pakko järjestää kokonaan omaa palautumista palvelemaan. Paljon lepoa, yksinoloa, rutiineja ja kiinnostuksenkohtesiin uppoutumista.
Itse asiassa aikuisen adhd-epäily herää hyvinkin usein ensin puolisossa, kun vastuut kasvavat vaikka asunnon ja perheen myötä, eikä toisella tunnu yrityksestäkään huolimatta oikein pysyvän langat käsissä. Ihminen itse on "sekoiluunsa" tottunut eikä välttämättä osaa pitää sitä ollenkaan erikoisena. Lapsesta saakka on voinut muodostua puolustusmekanismeja esim. muiden ihmisten tai kulloistenkin olosuhteiden syyttämisestä sen sijaan, että reflektoisi omaa toimintaa kriittisesti. Eikä tämä siis ole sen oireilevan syy, hän on siihen kasvanut. On myös ihan tavallista, että läheiset huomaavat, että lääke on jäänyt ottamatta, vaikka ihminen itse ei näkisi käytöksessään suurta eroa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä narsistit? Mistä sen voivat huomata itsessään?
Jos ihmiset ottavat etäisyyttä. Muut loukkaantuvat helposti seurassa.
Ja vaikkapa siitä, että mustamaalaa ja puhuu pskaa selän takana. Kyllähän tuollaisen luulis itsekin huomaavan jos sitä harrastaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä narsistit? Mistä sen voivat huomata itsessään?
No minä ainakin aloin epäilemään, kun tunnepuoleni menee aivan pikkulapsen tasolle enkä voi sietää jos joku itselleni läheiseksi tullut ei omistaudu täysin minulle ja pompi pillini mukaan. Kun minua arvostellaan, niin loukkaannun ja olen toivottelemassa hyvästit, kuitenkin toivoen että minua kaivataan. Kyllähän nää narsistijutut itsessä huomaa.
Tuommoinen käytös on tyypillistä epävakaassa persoonallisuushäiriössä.
No mikäs käytös sitten on tyypillistä narsistilla, jos se on ihan samaa? Vai elääkö edelleen se luulo ettei nsrsistit tajua itsestään mitään.
Kyllähän tuo esitetty sopii sekä narsistiin että epävakaaseen. Molemmat b-klusterin häiriöitä ja syntyvät lapsuustraumasta. Nökisin erona sen, että epävakaan tuska suuntautuu sisään päin (toki näkyy ulospäin) ja narsisti suuntaa sen oman tuskansa muihin.
Tuli mieleen tuo, että taantuu. Se voisi olla epävakaa. Narsisti taitaa olla se pikkulapsi koko ajan
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä narsistit? Mistä sen voivat huomata itsessään?
No minä ainakin aloin epäilemään, kun tunnepuoleni menee aivan pikkulapsen tasolle enkä voi sietää jos joku itselleni läheiseksi tullut ei omistaudu täysin minulle ja pompi pillini mukaan. Kun minua arvostellaan, niin loukkaannun ja olen toivottelemassa hyvästit, kuitenkin toivoen että minua kaivataan. Kyllähän nää narsistijutut itsessä huomaa.
Tuommoinen käytös on tyypillistä epävakaassa persoonallisuushäiriössä.
No mikäs käytös sitten on tyypillistä narsistilla, jos se on ihan samaa? Vai elääkö edelleen se luulo ettei nsrsistit tajua itsestään mitään.
Kyllähän tuo esitetty sopii sekä narsistiin että epävakaaseen. Molemmat b-klusterin häiriöitä ja syntyvät lapsuustraumasta. Nökisin erona sen, että epävakaan tuska suuntautuu sisään päin (toki näkyy ulospäin) ja narsisti suuntaa sen oman tuskansa muihin.
Tuli mieleen tuo, että taantuu. Se voisi olla epävakaa. Narsisti taitaa olla se pikkulapsi koko ajan
Tämä läheinen ystävä joka minua "taannuttaa" on vastasukupuolta ja erityisesti en voi sietää jos hän on tekemisissä muiden kuin oman sukupuolensa kanssa. En mielestäni näe häntä mitenkään romanttisessa mielessä joten ehkä vähän outoa. Ja tästä seuraa myös stalkkaamista netissä yms. epätervettä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä narsistit? Mistä sen voivat huomata itsessään?
No minä ainakin aloin epäilemään, kun tunnepuoleni menee aivan pikkulapsen tasolle enkä voi sietää jos joku itselleni läheiseksi tullut ei omistaudu täysin minulle ja pompi pillini mukaan. Kun minua arvostellaan, niin loukkaannun ja olen toivottelemassa hyvästit, kuitenkin toivoen että minua kaivataan. Kyllähän nää narsistijutut itsessä huomaa.
Tuommoinen käytös on tyypillistä epävakaassa persoonallisuushäiriössä.
No mikäs käytös sitten on tyypillistä narsistilla, jos se on ihan samaa? Vai elääkö edelleen se luulo ettei nsrsistit tajua itsestään mitään.
Kyllähän tuo esitetty sopii sekä narsistiin että epävakaaseen. Molemmat b-klusterin häiriöitä ja syntyvät lapsuustraumasta. Nökisin erona sen, että epävakaan tuska suuntautuu sisään päin (toki näkyy ulospäin) ja narsisti suuntaa sen oman tuskansa muihin.
Tuli mieleen tuo, että taantuu. Se voisi olla epävakaa. Narsisti taitaa olla se pikkulapsi koko ajan
Tämä läheinen ystävä joka minua "taannuttaa" on vastasukupuolta ja erityisesti en voi sietää jos hän on tekemisissä muiden kuin oman sukupuolensa kanssa. En mielestäni näe häntä mitenkään romanttisessa mielessä joten ehkä vähän outoa. Ja tästä seuraa myös stalkkaamista netissä yms. epätervettä.
Miten suhtaudut omaan taantumiseesi? Jatkat suhdetta siitä huolimatta ja toivot, että hän lakkaisi toiimasta niin tai sinuaei häiritse tuo olotilasi?
Itse taannun traumatriggeröityneenä ja olen tehnyt valtavan työn opetellakseni terveitä reaktioita ja kykyä poistua ihmissuhteista, jotka triggeröivät.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Entä narsistit? Mistä sen voivat huomata itsessään?
No minä ainakin aloin epäilemään, kun tunnepuoleni menee aivan pikkulapsen tasolle enkä voi sietää jos joku itselleni läheiseksi tullut ei omistaudu täysin minulle ja pompi pillini mukaan. Kun minua arvostellaan, niin loukkaannun ja olen toivottelemassa hyvästit, kuitenkin toivoen että minua kaivataan. Kyllähän nää narsistijutut itsessä huomaa.
Tuommoinen käytös on tyypillistä epävakaassa persoonallisuushäiriössä.
No mikäs käytös sitten on tyypillistä narsistilla, jos se on ihan samaa? Vai elääkö edelleen se luulo ettei nsrsistit tajua itsestään mitään.
Kyllähän tuo esitetty sopii sekä narsistiin että epävakaaseen. Molemmat b-klusterin häiriöitä ja syntyvät lapsuustraumasta. Nökisin erona sen, että epävakaan tuska suuntautuu sisään päin (toki näkyy ulospäin) ja narsisti suuntaa sen oman tuskansa muihin.
Tuli mieleen tuo, että taantuu. Se voisi olla epävakaa. Narsisti taitaa olla se pikkulapsi koko ajan
Epävakaa laantuu noin keski-iässä ja suurin osa ei saisi enää diagnoosia 5 vuotta diagnoosin saamisen jälkeen. Sen sijaan narsismi pahenee ikääntyessä. Se on näiden ero.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Eiköhän niin päin, että aikuinen hakeutuu yleensä tutkimuksiin itse. Välillä ihmetyttää klikkijournalismi, jossa ihmisellä on jokin yleisesti tunnettu sairaus, täysin klassinen oireisto ja diagnoosi tulee valtavana yllätyksenä. Jos jostain ongelmasta kärsii, luulisi ihmisen hakevan siitä tietoa.
Minä itse ja minut hyvin tuntevat epäilevät minun olevan autismin kirjolla. ADD:kin saattaisi sopia. En ole varma, onko diagnoosia ja leimaa järkevää ottaa. Menestyin hyvin koulussa, opiskelin maisteriksi ja olen koulutustani vastaavassa työssä. Työ väsyttää ja vapaa-aika on ollut pakko järjestää kokonaan omaa palautumista palvelemaan. Paljon lepoa, yksinoloa, rutiineja ja kiinnostuksenkohtesiin uppoutumista.
Itse asiassa aikuisen adhd-epäily herää hyvinkin usein ensin puolisossa, kun vastuut kasvavat vaikka asunnon ja perheen myötä, eikä toisella tunnu yrityksestäkään huolimatta oikein pysyvän langat käsissä. Ihminen itse on "sekoiluunsa" tottunut eikä välttämättä osaa pitää sitä ollenkaan erikoisena. Lapsesta saakka on voinut muodostua puolustusmekanismeja esim. muiden ihmisten tai kulloistenkin olosuhteiden syyttämisestä sen sijaan, että reflektoisi omaa toimintaa kriittisesti. Eikä tämä siis ole sen oireilevan syy, hän on siihen kasvanut. On myös ihan tavallista, että läheiset huomaavat, että lääke on jäänyt ottamatta, vaikka ihminen itse ei näkisi käytöksessään suurta eroa.
Minä olen tuo aiempi henkilö ja olen itsekin huomannut, että en kykene asumaan toisen ihmisen kanssa. Etäsuhde voi onnistua, jos saan aikaa ja tilaa. En tämän vuoksi ole hetkeäkään harkinnut lasten hankkimista. Siinä kohtaa todellisuus varmasti lävähtäisi oikein kunnolla kasvoihin. Olen 90-luvusta asti tiennyt, etten ole neurotyypillinen ja vanhempanikin esimerkiksi ovat tienneet sen aina. Silloin ei vain viety lapsia tutkimuksiin.
Tuommoinen käytös on tyypillistä epävakaassa persoonallisuushäiriössä.