Yksi lapsisista perheistä!

tai oikeastaan sisarukseni on kuollut vauvana, mutta minulla siis ei ole koskaan ollut sisarusta. Samoin lapseni on ollut tähän 6 vuoden ikään asti ainokainen.



Ihmiset tapaavat ajatella niin, että heidän oma valintansa on parempi kuin toisten. Suomalaiseen idylliin kuuluu omakotitalo, kaksi lasta ja koira ja farmari-Volvo ja niitä, jotka eivät tätä edes tavoittele, pidetään erikoisina.



Jokainen taplatkoon omalla tavallaan. On aivan mieletöntä lähteä tekemään jonkun toisten ajatuksien takia jotain mistä itse ei pidä.



Meillä ainokaiseni on kylläkin uusperheen myötä saamassa sisaruksen eli ajat voi ajan mittaan muuttuakin.

Minä olen perheen ainokainen lapsi ja olen sitä aina inhonnut (samoin mieheni), joten meille oli luontevaa tehdä enemmän lapsia.



Silti olen sitä mieltä, että teidän päätöksenne on aivan yhtä oikea ja kellään ei ole siihen sanomista.

Monet eivät uskalla " tehdä" vaan yhtä lasta, koska ympäristön mielestä oikeassa perheessä on enemmän lapsia. Sitten ollaan uupuneita ja ties mitä, kun niitä lapsia on pakko vääntää yli omien jaksamisresurssien.



Oma äitini on nyt jälkeen päin myöntänyt, että hänelle olisi sopinut olla yhden lapsen äiti, mutta " tyhmyyksissään" teki 3. Kun lapsilla kuuluu olla sisaruksia ja ties mitä. No, mutsi oli meidän lapsuuden aivan raivoava hermoraunio, koska ei kestä sotkua eikä meteliä jne.



Nyt on ok mummo, mutta ei halua koskaan enempää kun yhtä lapsenlasta kerrallaan hoitoon. Eikä hirveän kauan jaksa useampaa lastenlasta sillainkaan, että vanhemmat on mukana. Ei vaan ole sellaista tyyppiä, että kestäis lapsilaumaa. Varmasti tälläisiä ihmisiä on paljonkin, mutta ei vaan voi olla itselleen rehellinen ja pakko tuupata useampi lapsi maailmaan. Sit nää kullannuput notkuu kaiket päivät hoidossa, kun vanhemmilla on niiiiin rankkaa.



Sisarukset on kivoja, jos vanhemmat tosissaan jaksaa useamman lapsen kanssa. Mutta ei ne sisarukset mikään autuaaksi tekevä asia ole eikä onnentae.

Itsellä on nyt kolme lasta ja heistä on kyllä uskomattoman paljon seuraa toisilleen. Oppivat jakamaan ilot ja surut keskenään ja aina on kaveri.

Itse olin todella onneton, kun minulla ei ollut sisaruksia. Suurin toiveeni olikin aina saada sisko tai veli. En saanut.



Oma valintanne, mutta itse suosittelisin lisääntymään=)

useamman lapsen kanssa itse pääsee leikkimisen suhteen vähemmällä. Eipä ole äiskää paljoa huudeltu leikkimään ja jos olen sinne mennytkin, ovat ajaneet pois, etten osaa.



Ja sisarusrakkaus on mitä ihaninta katsella!!!



Aina se jakamattoman huomion saaminen ei ole hyvästä...

kamalan läheistä leikkimis suhdetta, koska ikäero olisi väh. sen 8-10 vuotta. Oikeasti tuntuu ahdistavalta, kun melkein kaikki ystävämme painostavat ja kokoajan kyselevät sisaruksista.



Sitten, kun selitän, että me niin tykkäämme matkustella ja muutenkin olemme aika mukavuudenhaluisia niin en minä enää jaksaisi todellakaan vaippoja vaihdella ja öisin valvoa. Sitten katsotaan nenänvartta pitkin ja tuhistaan..



Meidän perhe on tälläinen ja on se kumma miten se saa ystävämme kiehumaan.

Me haluttiin lapselle sisarus, sillä aikuisena on aika orpoa olla ainokainen. Tiedän kokemuksesta.

Perustelusi kuulostavat itsekkäiltä. Meillä ei ainakaan lasten lukumäärä ole estänyt matkustelua ja se vaippavaihe/valvominen on niin lyhyt kausi, ettei siihenkään varmasti kuole.



Toisaalta valintahan on teidän.

Hän toivoi, että hänen lapsillaan olisi. Saattaa tulla vielä lisääkin lapsia meille. Yksi mielenkiintoinen kommentti saatiin yksilapsiselta jo lapsensa aikuiseksi kasvattaneelta sukulaiselta. Hän hoki koko raskauteni ajan, " kyllä esikoisen maailma romahtaa, kun toinen lapsi syntyy" . Meistä taas on mukavaa, kun kaikki on kevyempää kahden lapsen kanssa, sillä leikkivät niin hyvin yhdessä. Ikäeroa 2 vuotta. Ei esikoisen maailma mihinkään romahtanut. Sisarukset ovat rikkautena toisilleen.

Alussa ehkä rankkaa, mutta oikeasti vähän ajan päästä helpompaa kuin yhden lapsen kanssa. Lapset leikkivät keskenään ja vanhemmilla välillä kotona omaakin aikaa.



:-)

olen minäkin kuullut useammalta kuin yhdeltä ainoalta lapselta, että ei soisi sitä samaa omille lapsilleen. Minulla on useita ystäviä jotka on ainoita ja heistä jokainen olisi aina halunnut sisaruksen ja harmittelee sitä edelleen kun ei sellaista ole. Ainoat lapset usein myös tunnistaa käytöksestä..ainakin minä tunnistan. muiden huomioon ottaminen on usein hyvin vaikeaa.

Itse haluan lapselleni paljon sisaruksia. olen siosta perheestä ja se on äärettömän ihanaa vielä aikuisikäisenäkin, että minulla on 5 älyttömän hyvää ystävää jotka ovat sisaruksiani. Meillä on aivan loistavaa yhdessä.

meillä esikoinen oli ainoa 7v. ikään asti ja sitten SAATIIN hänelle sisko. Mutta ärsytti tuo ihmettely ja kysely, että koskas sitten niiitä lapsia tulee lisää. Aluksi ajattelimmekin, että meille riittää yksi lapsi, mutta myöhemmin sitten haluttiinkin vielä toinen, mutta se ei ollutkaan niin yksinkertainen prosessi. Ja täytyy sanoa, että ei tämä lähes 8v. ikäero hullumpi ole. Isoveli palvoo siskoaan ja uskokaa tai älkää, osaavat jopa tapella keskenään.... Nyt olen onnellinen päätöksestäni toisesta lapsesta. Mielessä siintää jopa se kolmas, mutta taidan olla jo liian " vanha" enkä jaksaisi enää vaippoja ja yövalvomisia...

Kaikki ihmiset ovat lopulta itsekkäitä. Ne, jotka haluavat enemmän lapsia, kokevat sen sopivan itselleen ja se on ihan yhtä itsekästä kuin hankkia vain yksi lapsi.



Kun ajattelee, että yhdelle voi antaa kaiken, se on oikeastaan aika altruistista eikä itsekästä ollenkaan.

Olen itse isommasta perheestä, ja hartain toiveeni oli aina, että olisin ollut ainut lapsi.



Inhosin sitä hälinää ja sählinkiä kotona, ja etenkin kun lähdetiin jonnekin, jos nyt ylipäätään lähdetiin jonnekin. Mitään kivaa ei koskaan saanut, kun ei ollut varaa kun meitä oli niin monta.

Olisin halunut leikkiä välillä ihan yksin, ilman että on aina joku häiritsemässä ja änkemässä mukaan leikkiin.



Nyt aikuisena minulla on sisaruksia, mutta eipä olla paljon yhteyksissä, eli eivät ole varsinaisesti ystäviä. Ystäväni olen valinnut itse, sisaruksiani en voinut valita.



Eli ei se että on sisaruksia ole mikään autuaaksi tekevä juttu.



Ja oma ainut lapseni osaa erittäin hyvin leikkiä itsekseen, eikä minun tarvitse leikkiä hänen kanssaan. Itse asiassa leikkii rauhallisesti yksikseen, ilman että minun tarvitsee tulla väliin ja olla erotuomarina, niin kun sisarusten kanssa joutuu aina olemaan vähän välilä.

yksilapsisuudessa valkeni meille ikävästi tänä syksynä, kun mieheni molemmat vanhemmat kuolivat. Mieheni on ainoa lapsi. Hän sai koko surun ja järjestelyjen taakan kantaa yksin (toki minä tuin, mutta olisi varmaan aivan eri asia jos olisi ollut sisarus tukena). Ja nyt hän on tavallaan yksin. Ihan yksin.

Kukaan ei vaivautunut silloin paikan päälle ihmettelemään kun hoidimme pitkäaikaissairasta lasta vuoroissa ensimmäiset vuodet, valvoimme, valvoimme ja valvoimme, opettelimme hoitotoimenpiteitä, jännitimme leikkauksia, taistelimme etuuksista, itkimme ja tiuskimme.



Ihan sama, haluaako lapsi sisarusta myöhemmin vai ei. Lapsi ei meillä lisääntymisestä päätä eikä hänen mielipiteensä valitettavasti muuttaisikaan sitä tosiasiaa, ettei tämän perheen kantokyky kestä enää toista lasta.



Olen hyvin onnellinen yhdestäkin ja elämämme on nykyään ihanaa, vaikka toisten mielestä meiltä puuttuu siitä jotain olennaista. (Volvoa, mökkiä ja omakotitaloakaan ei ole, kestämätön tilanne!) Ihmettely kertoo enemmän muista kuin meistä. Valintoihinsa tyytyväinen, tasapainoinen ihminen ei koe tarvetta arvostella muiden vastaavia valintoja.

Varmasti moni ainokainen kaipaa sisaruksia, mutta eivät sisaruksetkaan aina ole keskenään läheisiä. Minusta ainoa syy hankkia monta lasta ei pitäisi olla se että tehdään leikkikaveri esikoiselle.

aikuisina tai ole toistensa tukena esim. vanhempien kuollessa. Kukaan ei edes tiedä, lähteekö täältä ensimmäisenä oma isä, äiti, sisarus, oma puoliso, lapset vai itse.



Päätös lapsettomuudesta tai lapsesta on AINA itsekäs. Se on huono veto tähän aiheeseen. Nimenomaan päätöksen pitääkin olla itsekäs, sillä tie hyvään vanhemmuuteen alkaa juuri itsekkyydestä, halusta tulla isäksi tai äidiksi. Jos sitä tunnetta ei ole, ei kannata lapsia alkaa edes tehtailemaan. Se on lapsenkin etu.



Itsekkyys ei suinkaan ole vain negatiivinen asia, päinvastoin.

parhaassa tapauksessa juuri sitä kaikkein parasta itsekkyyttä maailmassa. Sellaista, jolla rakennetaan mahdollisimman toimiva perheyhteisö lapselle tai lapsille, oli niitä sitten yksi tai kymmenen.



Tuttavani, joka on tuorre adoptio-lapsen äiti juuri kertoi minulle vähän aikaa sitten, että hänelle on koko prosessin ajan painotettu, että adoption saa ja sen tuleekin olla ITSEKÄS päätös. Lasta ei tule havitella " auttamisen halusta" vaan nimenomaan halusta saada ja kasvattaa lapsi, perustaa perhe ja olla perheellinen...Minusta biologisten lasten kohdalla asia on aivan samoin, MINKÄÄN muun syyn ei tulisi olla riittävä tehdä lasta, uutta itsestä riippuvaista ihmistä maailmaan, kuin että todella haluaa sellaisen. Muita ihmisiä ei mielestäni voi ajatella tässä asiassa.



Minä kunnioitan jokaisen perheen/pariskunnan päätöstä, oli se sitten lapsettomuus tai suurperheellisyys. Uskon, että syyt kuhunkin päätökseen ovat henkilökohtaisia ja subjektiivisia, eikä niistä ulkopuoleinen voi edes olla pohjimmiltaan perillä, saati sitten että ulkopuoleisilla olisi oikeutta niitä kritisoida.



Itse olen yksilapsisesta perheestä, enkä koskaan koe kärsineeni siitä. Samoin mieheni, joka ei myöskään koe kärsineensä tästä mitenkään. Meilläkin on toistaiseksi vain yksi lapsi (6v), enkä tiedä haluammeko enempää. Ymmärrän kyllä sisaruuden hyvät puolet, sen että on " seuraa" ja tukea elämän isoissa ja pienemmissäkin aallokoissa, ja joku jakamassa asiat aina hautaan asti, mutta toisaalta näen nykymaailmassa paljon muunkinlaisia " perheitä" kuin ne alkuperäiset ja biologiaan perustuvat. Itselläni on ensinnäkin hyvin läheinen serkku, jonka kanssa olen kasvanut ja jakanut sukuni tapahtumat. Kerran hän sanoikin minulle, että olen hänelle itse asiassa paljon läheisempi kuin hänen oma biologinen siskonsa. Ja esimerkiksi oma isäni on aikuisiällä tavannut biologisia sisaruksiaan ehkä maksimissa kerran vuodessa tai parissa, äitini sukulaisia paljon useammin ja läheisemmin.

Eivät kaikki sisarussuhteet ole toimivia tai pysy yllä aikuisuudessa, toisaalta ihmiset voivat luoda " sisarussuhteita" ihan itse. Serkkuni lisäksi minulla on kaksi ystävää, jotka taatusti ovat minulle ihan yhtä läheisiä kuin biologise siskot voisivat olla. Olen tuntenut toisen heistä 5-vuotiaasta lähtien, toisen 7-vuotiaasta lähtien (olemme kaikki yksilapsisesta perheestä ja nyt kolmekymppisiä). Yhdessä on siis kasvettu, jaettu kaikki aina. Kun esikoiseni syntyi oli synnytyksessä miehen lisäksi mukana toinen näistä ystävistäni, molemmat ovat lapseni kummeja. Kun ystäväni äiti kuoli, olin hänen rinnallaan aina sairaalasta hautajaistoimistoon, hautajaisten järjestämisestä ja läpiviemisestä jokaisine yksityiskohtineen pitkän suruprosessin jakamiseen...Ihan niin kuin sisko olisi.



Ei ihminen automaattisesti ole sosiaalisesti " turvattu" jos hänellä on sisaruksia, eikä ihminen TODELLAKAAN ole välttämättä yksin, jos hänellä niitä ei ole. Myös ystävyyssuhteet ja muut sukulaissuhteet voivat olla yhtä läheisiä ja kestää eliniän.

Eivätköhän esim. adoptio ja toimivat uusperheet ole jo osoittaneet, ettei " perhe" ole pelkkää biologiaa, vaan etupäässä sitoutumista, rakkautta ja jatkuvuutta.

kun vertaa, kuinka paljon Suomessa on jo perheitä, joissa on vain yksi vanhempi.



Edellinen kirjoitus kiteytti kaiken olennaisen.

Miten niin " kaikki eivät vaan pärjää/jaksa suurperheen äitinä" ...Kaikki eivät HALUA suurperheelliseksi (kuten minä, yhden äiti). Voisin ihan hyvin jaksaakin useamman lapsen kanssa, mutta kun en halua useampaa lasta.



Ja jos itsekkyydestä puhutaan, täytyy ottaa huomioon suhteellisuus. Miten on itsekästä olla lapseton tai vain yhden äiti? Ehkä suomalaisena, kansan vanhetessa ja tulevien veronmaksajien puuttuessa onkin, mutta globaalisti ei todellakaan ole! Väestönräjähdys on tosiasia, samoin energiavarojen hupeneminen ja maapallon tuhoutuminen. Se, että tekee tähän ylikansoitettuun maailmaan lisää lapsia, toisten lasten kuollessa nälkään, on itsekästä. Samoin suomalaisen kulutuksen puitteissa nimenomaan uusien suomalaisten tuottaminen maailman varoja kuluttamaan on itsekästä. Teit niin tai näin, olet itsekäs. Kyse on vain näkökannasta.



Olisikohan aika ruveta puhumaan yksilön HALUSTA tehdä tai olla tekemättä lapsia ja yksilön OIKEUDESTA valita. Ei kenestäkään tee mitään yleisten mittapuiden supersankaria se, kuinka monta lasta hän on siittänyt tai synnyttänyt.