Häpeättekö koskaan lapsenne temperamenttia?

Meillä myös erittäin itsepäinen ja aktiivinen tyttölapsi. Kotona saan hänet kohtuullisen hyvin toimimaan mutta päivähoidon suuntaan saa koko ajan olla anteeksi pyytelemässä. Tosin vika on ehkä siinäkin, että eräs vanhakantainen hoitaja suvaitsee pojilta erilaista käytöstä kuin tytöiltä, joten minun rasavilli lapseni tuomitaan sellaisesta mistä pojille vain hymähdetään.

Meillä 2v tyttö joka on todella kovapäinen, suuttuu verisesti jos jotain kielletään, itkee ja polkee jalkaa. Onneksi leppyy nopeasti ja nauraa höröttää heti kohta kun unohtaa kiukun aiheen

Itsellänikin villi ja ulospäinsuuntautunut tyttö, ja sen temperamentista olen suorastaan ylpeä. Mutta on vissi ero olla temperamentiltaan raisu ja käyttäytyä huonosti - silloin kyllä hävettää kun se ei osaa ottaa muita huomioon vaan esim. huutaa ihmisten puheen päälle ja dominoi yksin tilannetta.



Tällaisen lapsen kasvattamisessa on omat haasteensa. Siitä ei saisi tulla tosi ärsyttävää, mutta silti pitäisi osata tukea sitä reipasta ja aktiivista luonnetta...

Ei saisi hävetä tiedän. Se vaan tulee jostain.



Kun oma 5-vuotias menee piiloon jalkani taakse ja purskahtaa itkuun kun pitäisi nimensä sanoa niin tulee sellainen säälin ja häpeän välimaastolta oleva tunne, siinä lohdutellessa...

Tyttäreni on ujo nelivuotias. Usein ei ala puhua vieraille heti, vaan vasta tutustuttuaan paremmin, esim. puolen tunnin päästä. Hän ei aluksi vastaa kysymyksiin, katsoo vain eteensä. Minusta tämä ei ole tuomittavaa käytöstä, ja olen tavannut paljon samanlaisia lapsia, ei ole vika olla hitaasti lämpiävä. Useimmista ihmisistä tämä kuitenkin näyttää olevan ärsyttävää.



Todella moni kysyy lapselta monta kertaa, vaikka huomaa, että tämä on ujo vastaamaan. Lopulta ääni kohoaa ärsyyntyneenä. Yritän tukea lasta vastaamaan, ja jos aikuinen vaatii ja lapsi ei uskalla, vastaan itse. Sen jälkeen aikuinen toteaa, että no onpas ujo / no ei se uskalla sanoa mitään / harmi että on noin ujo. Esim. viime viikon aikana olen kuullut tämän lapseni kanssa neljä kertaa. Muutaman kerran on käynyt niin, että aikuinen nauraa: "Tuossa se vaan istuu eikä uskalla mitään!" (tämä oli srk-kerho-ohjaaja), tai "onpas se ujo, ei tartte ujostella minua" (painaa naamansa lähes kiinni lapsen naamaan).

Tietenkin myös monet lapset muuttuvat hyökkääviksi, kun he huomaavat, että toinen ei lähde heti leikkiin mukaan. "Saa mulle puhuakin. Etkö osaa puhua? Etkö?" Selitän, että hän lähtee mukaan kyllä myöhemmin, jättäisitkö hänet nyt rauhaan. Annan lapselle tilaa yrittää, mutta puolustan häntä kyllä, kun jankkaaminen muuttuu piinaavaksi, tai vastaan heti, jos huomaan, että lapsi ei nyt uskalla.



Lapsella siis on hyviä kavereita ja tuttuja, tietenkin, joiden kanssa juttelee ja leikkii heti, mutta puhun nyt tutustumistilanteista. On luonteeltaan iloinen ja toiset huomioon ottava, mutta tutustumisen alussa on arka ja hiljainen.



Ujouteen ei ainakaan auta se, että vastapuoli jankkaa ujoudesta ja tuomitsee sen lapsen kuullen. Minusta tämä on masentavaa ja käsittämätöntä. Itselleni ei ole koskaan tullut mieleenkään tuomita lasta ääneen hänen luonteensa perusteella.