Kun nyt uusperheistä puhutaan niin....

Mutta en alkuun pitänyt äitipuolestani. Ilmaisin suuttumukseni sanallisesti. Sitten katkaisin välit isääni liian moneksi vuodeksi. Monta monituista vuotta meni vihaten naista, johon en edes välittänyt tutustua. Hävettää ja kaduttaa nykyään. Onneksi älysin ajoissa lopettaa moiset idioottimaisuudet! Asun nykyään vajaan 2km:n päästä heidän kotoaan ja välit ovat parantuneet huomattavasti! Ovat sentään olleet naimisissa jo yli puolet elämästäni.

Ensinnäkin, lapsi oppii helposti tyrannisoimaan, kun hän huomaa millainen valta hänelle on annettu. Toiseksi, jos lapsi on eri sukupuolta kuin vanhempi, hänet ikään kuin korotetaan uuden kumppanin asemaan, mikä ei varmasti helpota elämää jatkossa. Kolmanneksi, minusta lapsen kuuluu olla lapsi, hänen ei kuulu ottaa vastuuta (ei edes veto-oikeuden muodossa) vanhempiensa parisuhdeasioista.



Tällä en tarkoita sitä että vanhemman pitäisi olla tyranni; kai lapsen voi ottaa huomioon muutenkin, esimerkiksi valmistamalla lasta uuteen ihmissuhteeseen mahdollisimman hyvin, kuitenkin tehden samalla selväksi, että asia on päätetty (oletan siis että kyseessä on vakava parisuhde, yhteenmuutto tms).

sodan aikana. Siis tokan maailmansodan. Hänellä oli kaksi pientä lasta. Viiskytäluvun alussa alkoi odottaa isääni. Oli kysynyt tuolloin teini-ikää lähestyviltä lapsiltaan mennäkö naimisiin isäni isän kanssa vai ei. Lapset kielsivät ja mummo ei mennyt.



Kantoi hemmetin hyvin kuitenkin yksinhuoltajuuden ja lehtolapsen vanhemmuuden ja kaiken muun, joka oli paljon vaikeampaa silloin kuin nykyään. Hienot lapset kasvatti.



Ehkä päätös oli oikea, isoisäni oli kuulemma sellanen renttu.