Masennustausta ja neuvola
Hei!
Meillä on mieheni kanssa suunnitteilla alkaa yrittää tulla raskaaksi vuoden sisällä. Tämä on aivan ihanaa ja ollaan molemmat onnellisia ja samoilla linjoilla asioista. Minua kuitenkin nyt jo vähän mietityttää yksi asia: miten neuvolassa suhtaudutaan jo parantuneeseen masennukseen? Masennus oli vaikea, mutta olen ollut täysin oireeton reilusti yli vuoden jo tässä vaiheessa. Eli riippuen siitä, miten nopeasti saadaan raskaus alulle, olen siinä vaiheessa voinut hyvin ihan minimissään kaksi vuotta. Viimeinen käyntini psykiatrian polilla oli 8kk sitten ja lopetin masennuslääkkeen ongelmitta puoli vuotta sitten (pitkään jatkuneen masennuksen jälkeen on hyvä syödä lääkettä vielä jonkin aikaa, kunnes nähdään ettei masennus uusiudu). Kaikki hoito on siis lopetettu hyvässä yhteisymmärryksessä,
vointiani on seurattu vielä parantumisen jälkeen eli hyvin varmistettu sieltä, että kaikki todella on hyvin. Psykiatrian polilta uloskirjatessa tosin sinne edelleen jäi diagnoosi toistuvan masennuksen elpymävaihe mikä siis tarkoittaa että olen oireeton. Toistuva masennus oli diagnoosini siksi, että masennus kesti monta vuotta. Herättääköhän tämä jotain erityistoimenpiteitä neuvola-aikana ja näkeekö hoitaja tai lääkäri tuon diagnoosin? Entä näkevätkö he tiedoistani menneet diagnoosit, jotka on jo kumottu/tarkennettu (eli siis tuo toistuvan masennuksen elpymävaihe oli ennen toistuvan masennuksen vaikea masennusjakso), vai näkyykö vain tuo elpymävaihe-diagnoosi? Tai terveydenhuollon käyntien kirjauksia tuolta ajalta?
Lastensuojelu tai tarkempi seuranta ei ole minulle mörköjä, tiedän että siinä on hyvä tarkoitus ja oikeassa paikassa se on usein pelastava asia. Minulla on kuitenkin mennyt pitkään kaikilla elämän osa-alueilla hyvin, olen elämäniloinen ja vahva ihminen ja sen on läheiseni ja kuten mainitsin, ammattilaisetkin todenneet. Sairastin masennusta aikanani sen verran pitkään, että koen tuntevani itseni hyvin ja osaan tarkkailla mielialaani (tiedän, että se on raskausaikana kelle tahansa tärkeä, vaikkei olisi koskaan ollut masentunut). Tämän kysymyksen tarkoitus onkin siis valmistautua ja saada kokemuksia/tietoa aiheesta, minkälaisiin kysymyksiin voin mahdollisesti varautua ja mitkä ovat mahdolliset toimenpiteet tällaisessa tilanteessa, vai onko niitä edes? Tiedän olevani todella, todella aikaisessa pohdintojeni kanssa, mutta huomaan välillä miettiväni asiaa.. En ole kokenut terveydenhuollossa mitään ikävää taustani vuoksi, mutta olen kuullut, että jotkut ovat (muissa kuin raskauteen liittyvissä asioissa siis), ja siitä nämä mietinnöt. Eli siis, kokemuksia samassa tilanteessa olleilta tai mahdollisesti työnsä puolesta asiasta tietäviä? :)
Kommentit (16)
Et sä sitä lasta neuvolalle tee, turha niiden suhtautumista on miettiä. Ennemminkin olisin huolissani synnytyksen jälkeisestä masennuksesta. Siinä on (ex)masentunut oikeasti kovilla, en minä ainakaan siltä välttynyt vaikka luulin olevani vahva ja kunnossa.
Joitakin samanlaisia kokemuksia olen lukenut muualta kuin sinulla, oliko sulla masennusdiagnoosi vielä silloin ns. voimassa? Eniten ehkä mietin sitä, että voisi kuvitella tiedoissa näkyvän voimassaolevat diagnoosit ja mulla tuo tavallaan on voimassa, vaikka kirjaimellisesti tarkoittaakin sitä että olen oireeton.
Näinhän se on. En usko olevani mitenkään immuuni synnytyksen jälkeiselle masennukselle, mutta uskon vahvuutenani olevan taustan vuoksi mielialaoireiden herkkä tunnistaminen, ja osaan myös niihin reagoida asianmukaisesti ja hakea tarvittaessa apua, kuten silloinkin kun masennus oli akuutissa vaiheessa.
Älä mieti tuollaisia, nyt vain sitä lasta suunnittelemaan. Me emme elä terveydenhoitohenkilöstöä varten, että mitähän ne nyt ajattelee että masennustaustainen saa lapsen. Se ei todellakaan ole mikään este lapsen saamiselle. Ja jos tulee masennusta jossain vaiheessa raskautta tai sen jälkeen, sinua pitää tukea.
Masennus voi tulla myös aiemmin terveelle naiselle raskaana ollessa tai tulla synnytyksen jälkeinen masennus ilman aikaisempaa masennustaustaa. Elämää ei voi ennakoida. Mutta silloin pitää tukea jos tulee.
Itse sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen ensimmäisen lapsen kohdalla, mutta ei tullut toisen tai kolmannen jälkeen. Se ei estänyt minua saamasta lisää lapsia.
Neuvolan henkilöstön suhtautuminen mielenterveysongelmaiseen vaihtelee, mutta he eivät saa olla esteenä sinun lapsihaaveelle. Muuten puolet naisista jäisi ilman lapsia. Niin monella on masennustaustaa.
Vierailija kirjoitti:
Älä mieti tuollaisia, nyt vain sitä lasta suunnittelemaan. Me emme elä terveydenhoitohenkilöstöä varten, että mitähän ne nyt ajattelee että masennustaustainen saa lapsen. Se ei todellakaan ole mikään este lapsen saamiselle. Ja jos tulee masennusta jossain vaiheessa raskautta tai sen jälkeen, sinua pitää tukea.
Masennus voi tulla myös aiemmin terveelle naiselle raskaana ollessa tai tulla synnytyksen jälkeinen masennus ilman aikaisempaa masennustaustaa. Elämää ei voi ennakoida. Mutta silloin pitää tukea jos tulee.
Itse sairastin synnytyksen jälkeisen masennuksen ensimmäisen lapsen kohdalla, mutta ei tullut toisen tai kolmannen jälkeen. Se ei estänyt minua saamasta lisää lapsia.
Neuvolan henkilöstön suhtautuminen mielenterveysongelmaiseen vaihtelee, mutta he eivät saa olla esteenä sinun lapsihaaveelle. Muuten puolet naisista jäisi ilman lapsia. Niin monella on masennustaustaa.
Kiitos viestistäsi, siitä oli oikeasti apua. Ei mua sillä tavalla kiinnosta mitä ne ajattelee, vaan lähinnä se, tuleeko siitä erityistoimenpiteitä
Olen aina, myös ollessani masentunut, ottanut tarjotun avun vastaan ja minulla on lähes pelkästään hyviä kokemuksia hoidosta, yhtä yksittäistä työntekijää lukuunottamatta. Se ei siis ole ongelma, mietin vaan sitä, olenko automaattisesti yhtäkkiä jossain psykologilla kun tämä asia tulee aikanaan siellä ilmi.
Osasin vasta kolmannessa kommentissa lainata viestiä oikein, toivottavasti tässä tajuttiin kelle vastailin aiemmin :D
Olisipa minullakin mennyt tolla tavalla polku mielenterveyspalveluissa. Minulla se meni sillä tavalla, että jos harkitsisin perheenlisäystä, muuttaisin ulkomaille.
Minut pakotettiin mt-palveluiden pariin 20-vuotiaana. Olin kuumeessa ja sairastunut somaattisesti. Ja tämä oli somatisaatiohäiriö ja psykoosiepäily.
Ensimmäiset osastohoidot olivat aivan järkyttäviä, jouduin sinne valvottuani yhden yön. Heti ensimmäisenä törkeä hoitaja halusi, että menen wc:seen huumetestiin. En tiedä onko tämä yleinen käytäntö, mutta tuli olo, että pidetään narkomaanina.
Kokoajan he hakivat minulle psykoosidiagnoosia, en edes muista tuosta paljon, paitsi sen, etten todellakaan ollut psykoottinen. Olin vain niin väsynyt. Sain lukea papereista, että olen syrjäytynyt. Minulla oli tuohon asti koulupaikka ja työpaikka.
Sitten oli pahoja riitoja kotona, koska minulle oli määrätty risperdal ja valitin kotona, että olen kipeä, ja halusin vain nukkua. Ja vanhempani uskoivat lääkäreitä, vaikka olin edelleen kuumeessa ja hel ve tin väsynyt ja kipeä.
Sitten jouduin toiselle psyk. Osastolle. Ja he vain kävelyttivät minua johonkin. Ja muistan että istuin hississä kun en jaksanut kävellä kun heikotti niin paljon. Ja valitin hengenahdistusta kanslian oven takana, ja hoitajat vain sulkivat oven. Ja olin tuolla psykoosiepäilyn takia?
Ja osallistuin kaiken maailman palikkatesteihin, ja en jaksanut, mutta yritin ja pelkäsin niin paljon.
Ja minut kirjattiin ulos. Ei psykoosidiagnoosille vahvistusta.
Keuhkoni kyllä rahisivat tuon jälkeen.
Ja sitten toiselle osastolle kun olin maannut sängyssä n.3kk. Ja edelleen olin ahdistunut somaattisista oireistani. Mutta luotin ehkä näihin lääkäreihin.
Ja sitten monta mutkaa myöhemmin olen avohoidossa. Olen mm. Lukenut, että sain jotain vahvistavaa keskusteluapua somatisaatiohäiriöön ja että minulla on vaikeuksia ilmaista omia tarpeita ja tunteita.
No, miten ilmaista jos ilmaiset, ilmaiset, ilmaiset ja sinua ei ikinä kuunnella.
Uskon vieläkin, että se hengenahdistus oli oikeasti hengenahdistusta eikä jotain psyykkistä pahaa oloa.
Nyt olen avopalveluissa diagnoosina skitsoaffektiivinen häiriö. Ja tämän diagnoosin kanssa ainakin minulla Suomessa on samat oikeudet kuin jollain vangilla. Joten odotan vielä, mutta muutan ulkomaille.
Ja minulla on nyt mukava sairaanhoitaja, häntä edeltäväkin oli hyvä. Mutta en jaksa puhua näistä, koska olen ihan traumatisoitunut oikeasti. Haluan puhua "kivoista" asioista ja en puhu oikeista asioista, koska en jaksa kaivella. Mutta oikeasti rääkkään itseäni kun mietin noita vanhoja juttuja, kun alkaa mennä huonosti, mietin noita, ja mietin noita ja sitten ei ainakaan mene paremmin.
Ja kukaan ei usko minua. Eikä uskonut silloinkaan.
Ennakollinen lasu ja huostaus suoraan synnytyssalista. Et ehdi edes nähdä lastasi.
No ei tule toimenpiteitä, paitsi tietysti jos on tarvis. Eli itse pyydät tukea esimerkiksi uupumisen tai synnytyksen jälkeisen masennuksen takia.
Ja kaikki rajani vain ylitettiin. Ei mitään yksityisyyttä. Tuli olo, että etsitään vikoja. Nykyään kohdellaan emt olisiko oikea sana "kunnioittavammin". Kohtelu tuolloin oli kuin joku lauma olisi kimpussasi ja joudut vain puolustautua.
Vierailija kirjoitti:
Ennakollinen lasu ja huostaus suoraan synnytyssalista. Et ehdi edes nähdä lastasi.
Kiitos vaan trollauksesta/sarkasmista, tosi aikuismaista. Tajuan kyllä, että joidenkin mielestä mietin turhaan. Kertoo kyllä sinusta ihmisenä aika paljon, että koet tällaisen kommentoinnin tarpeelliseksi.
Vierailija kirjoitti:
No ei tule toimenpiteitä, paitsi tietysti jos on tarvis. Eli itse pyydät tukea esimerkiksi uupumisen tai synnytyksen jälkeisen masennuksen takia.
Ex-masentunut kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
No ei tule toimenpiteitä, paitsi tietysti jos on tarvis. Eli itse pyydät tukea esimerkiksi uupumisen tai synnytyksen jälkeisen masennuksen takia.
Kiva kuulla, ettei tule ns. automaattisesti toimenpiteitä vanhoista asioista. :) Avoin pystyn olemaan jos kysytään, mutta mielelläni en puhu asioista, jotka eivät ole ajankohtaisia olleet aikoihin.
Ei multa mitään kyselty masennustaustasta, kun en itse ottanut puheeksi.