Lue keskustelun säännöt.
Onko sinusta hyväksyttävää teeskennellä onnellista?
19.05.2023 |
En tarkoita sitä että joku teeskentelee että menee hyvin (on rahaa, ystäviä, onnellinen parisuhde, terveyttä ja vaikutusvaltaa), vaan että teeskentelee olevansa onnellinen. Onko se ok? Vai pitäisikö ruumiinkielen ja keskustelutilanteissa puheenaiheiden ja sanojen olla linjassa todellisen henkisen olotilan kanssa mitä tuntee ja ajattelee sisimmässään?
Ruumiinkielessä masennus voisi ilmetä surullisina ilmeinä, itkuna, syvinä huokauksina. Sanoissa siten että vastaa mitä kuuluu? kysymyksiin kertomalla ongelmistaan ja apeasta mielestä, pahoista ajatuksista eikä vaan sanoisi että ihan ok tms?
Kommentit (19)
Vierailija kirjoitti:
En tiedä ja voisin sanoa että kiinnostaa.
Yksi asia on absoluuttisen selvää että jos ja kun ihminen on juorunut onnellisuutta, niin se on vaan niin.
Voi ei. En tiedä mitä olet kokenut mutta voithan lopettaa teeskentelyn.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
En tiedä ja voisin sanoa että kiinnostaa.
Yksi asia on absoluuttisen selvää että jos ja kun ihminen on juorunut onnellisuutta, niin se on vaan niin.
Voi ei. En tiedä mitä olet kokenut mutta voithan lopettaa teeskentelyn.
Tarkistusnunerokseni tuli 321...
Mun mielestä jokaisen oma asia, mutta en ymmärrä sen tarkoitusta. Mun mielestä teeskentely kuluttaa turhaan voimavaroja, käytän ne mieluummin muuhun.
Riippuu ihan tilanteesta. Eli onko kyse ystävästä, joka ihan oikeasti haluaa tietää, mitä sulle kuuluu, vai onko kyse smalltalkista, jossa kysyjää ei asia kiinnosta vaan hän kysyy, koska niin kuuluu tehdä. Ekassa tapauksessa voi kertoa, mitä oikeasti kuuluu, ja jälkimmäisessä tapauksessa vastataan, että ihan ok. Ruumiinkielellä ei ole mitään merkitystä asiaan.
On tietysti ok, ja monessa tilanteessa välttämätöntäkin, esim. työelämässä ja työroolissa. Ei siellä voi esim. avoimesti surun murtamana, peloissaan, ahdistuneena, masentuneena monessakaan työpaikassa olla, vaan pitää pukea päälleen neutraali työrooli ja hoitaa hommat.
Eikä se muutenkaan aina ole hyväksi olla ääripään avoin siitä mitä tuntee, joka tilanteessa. Molemmat ääripäät on pahoja, se ettei koskaan puhu ongelmistaan kenellekään, ja se että on avoimen haavoilla kaikkien edessä kaikkialla.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Itseäni alkanut rasittamaan, kun kaveri valittaa etten naura ja ole tarpeeksi iloinen. Ei kai sitä nyt hemmetti aina voi naurattaa.
Siinä ne ahdistukset kasautuu kun pitää vaan sanoo et ihan hyvää kuuluu, kiitos. Se on se vastaus jota odotetaan, koska se on helppoa kysyjälle.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta "hyväksyttävä" kuulostaa vähän oudolta tässä yhteydessä. Sen sijaan mielestäni on ymmärrettävää, jos joku esittää olevansa onnellinen, vaikka ei ole. Ihmiset kiusaantuvat ja ärsyyntyvät helposti, jos joku tuo pahaa mieltään esiin seurassa, vaikka puheissa aina vakuutettaisiin, että rehellinen kannattaa olla ja puhua tunteistaan avoimesti. Usein vain on helpompi feikata onnellista kuin saada muiden hermostumiset niskaansa. Kovin moni ei osaa käsitellä tunteitaan ja ne on helpompi laittaa toisen syyksi.
Ymmärrystä ei kauheasti heru silloinkaan, jos jollakulla on päällepäin ns. täydellinen elämä - puoliso, lapsia, hyvä työpaikka, omistusasunto jne. - mutta ei siitä huolimatta ole onnellinen. Helposti muut rupeavat tässä tilanteessa vaatimaan, että hänen pitää olla kiitollinen kaikesta siitä, mitä on saanut ja kuinka kaikki eivät ikinä saa yhtäkään niistä asioista, joita hänellä on. Vieläkin elää se ajattelutapa, että normien mukainen elämä = onnellisuus. Tällöinkin on vain helpompi hymistellä mukana ja väittää olevansa onnellinen.
Jossain vaiheessa feikattu onnellisuus alkaa vaatia veronsa, vaikka sitä ei itse tiedostaisi. Lievimmillään puheissa rivien välistä kuultavana katkeruutena, pahimmillaan sen aiheuttama stressi saattaa osaltaan laukaista jonkin sairauden. Onnellisuutta ei voi ulkoistaa ja toisaalta onnellisuudesta on vieläkin hyvin yksiviivainen, yksinkertaistava näkemys. Aivan kuin kaikki tulisivat onnelliseksi samoista asioista. Jotkut olettavat myös, että onnellinen ihminen ei voisi koskaan kokea esimerkiksi turhautumisen hetkiä arjessa tai normaalia surua läheisen menettämisen jälkeen.
Vierailija kirjoitti:
Siinä ne ahdistukset kasautuu kun pitää vaan sanoo et ihan hyvää kuuluu, kiitos. Se on se vastaus jota odotetaan, koska se on helppoa kysyjälle.
Ei välttämättä. Ne ahdistukset voi kohdata ja käsitellä omassa mielessään silti, vaikka tietyissä tilanteissa ulospäin ei niitä näyttäisikään. Ongelmat tulee usein ennemminkin siitä, että yrittää torjua ja kieltää pahan olon ja työntää sen pois, kuin siitä näyttääkö sitä oloa ihmisille ulospäin vai ei. Terapiassa tämän opin, että esim. työrooli jossa ollaan reippaita ja miellyttäviä asiakaspalvelijoita, ei ole mitään patologista esittämistä, vaan ihan normaali ja ok asia. Ja että voin silti siinä roolissakin hyväksyä sisäisen tilani ja antaa kaikkien tunteiden tulla ja mennä, ilman torjuntaa ja kieltämistä. Samaahan täytyy myös joskus lasten kanssa tehdä, ei lapset ymmärrä kaikkia aikuisten asioita eikä niitä pidä lasten päälle kaataa, joten täytyy hoitaa vanhemman roolinsa lasta liikaa omilla ongelmillaan stressaamatta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Itseäni alkanut rasittamaan, kun kaveri valittaa etten naura ja ole tarpeeksi iloinen. Ei kai sitä nyt hemmetti aina voi naurattaa.
Tästä tuli mieleen kun asuin Yhdysvalloissa, se oli järkyttävää miten naisten odotettiin aina olevan iloisen sosiaalisia. Ihan vieraatkin alkoi kommentoida, jos oli mietteissään neutraalilla ilmeellä, ja yrittää jotenkin piristää. Miehet sai ihan rauhassa olla vakavalla ilmeellä ja mietteissään, naisia vaan piinattiin sillä pakkoiloisuuden ja pakkososiaalisuuden vaatimuksella. Hyh.
En ymmärrä kysymystä. Siis miksi ei olisi hyväksyttävää teeskennellä onnellista ja että kaikki on hyvin? Itse ainakin teeskentelen ihan koko ajan, esim töissä, vanhemmilleni, miehelleni, ystävillekin. Oikeasti olen aika onneton, yksinäinen ja parisuhde huonossa jamassa, pääasiassa koska mies saa hermoromahduksia minimaalisista asioista. Jos en teeskentelisi, niin tuskin olisi näin hyvää työpaikkaa, niitä vähiäkään ystäviä, ja tuskin miestäkään enää. Eli mitä minä hyötyisin siitä, että näyttäisin sen, että olen onneton? Mielestäni tuo vaatimus, että pitäisi näyttää rehelliset tuntemuksensa, on täysin absurdi, ja jotenkin liitän sen kouluttamattomaan työväenluokkaan, joka ei osaa muuttaa persoonaansa tilanteen vaatimalla tavalla, ei osaa peittää negatiivisia tunteita, eikä jäsennellä ajatuksiaan ilman ulkopuolista ohjausta.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minusta outoa jos pitäisi kaikille tutuillekin kertoa että nyt on tosi rankka vaihe elämässä ja menee huonommin kuin ikinä ennen. Rahat on loppu, vaimo lähti, ja kohta lähtee asuntokin, töissä YT:t edessä ja tulevaisuus entistä epävarmempi. Kiva selittää ex-naapurin uudelle vaimolle ostosreissulla, tm?
En siis oikein ymmärrä tuota alkuperäistä kysymystä, koska minusta kellään ei ole mitään velvollisuutta kertoa heikoimmista hetkistään kaikille jotka vain tulevat juttusille. Eri asia on sitten oikeasti läheiset ihmiset, heidän kanssaan välit toivottavasti ovat sen verran syvät että senkin voi sanoa ääneen jos elämässä ei mene hyvin.
Vierailija kirjoitti:
En ymmärrä kysymystä. Siis miksi ei olisi hyväksyttävää teeskennellä onnellista ja että kaikki on hyvin? Itse ainakin teeskentelen ihan koko ajan, esim töissä, vanhemmilleni, miehelleni, ystävillekin. Oikeasti olen aika onneton, yksinäinen ja parisuhde huonossa jamassa, pääasiassa koska mies saa hermoromahduksia minimaalisista asioista. Jos en teeskentelisi, niin tuskin olisi näin hyvää työpaikkaa, niitä vähiäkään ystäviä, ja tuskin miestäkään enää. Eli mitä minä hyötyisin siitä, että näyttäisin sen, että olen onneton? Mielestäni tuo vaatimus, että pitäisi näyttää rehelliset tuntemuksensa, on täysin absurdi, ja jotenkin liitän sen kouluttamattomaan työväenluokkaan, joka ei osaa muuttaa persoonaansa tilanteen vaatimalla tavalla, ei osaa peittää negatiivisia tunteita, eikä jäsennellä ajatuksiaan ilman ulkopuolista ohjausta.
Ymmärsithän sinä kysymyksen, ja osasit vastatakin. Vastauksesi on myöntävä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ehkä sosiaalisesti hyväksyttävää, on raskasta.
En ole yhtäkään nähnyt kaiken aikaa olevan onnellinen vaikka teeskentelisi mitä onnea kuten lähiomaiseni rehvastelee lapsen lapsillaan onnellisuuttaan mutta silti vetää viinaa joka päivä eikä todellisuudessaan välitä lapsistaan mitään eikä ole ikinä heitä elättänytkään muuta kuin veronmaksajien elätettäviksi ne on tehty ja kiskonut veronmaksajilta elatusmaksut. Elää eläkeläis vanhempieni siivellä nykyään.
Huostassa ihan kaikki lapset ja tuntemattomille rehvastelee lapsenlapsillaan kun ne eivät tiedä mikä on todellisuus ollut. Tekee pahaa jos jotkut ihmiset vielä uskovat tämmöisen ihmisen rehvastelemiseen. Hän ei ole koskaan mennyt hoitoon ja käyttänyt hyväkseen vanhempiani rosvoten niiltä ihan kaiken itselleen. Näyttelee muille ihmisille rikasta kun elää ihan yhteiskunnan veronmaksajien varoilla.
Minä kun joskus jotain apua tarvitsin niin alkoi ihan kamala uhkailu siltä juopolta. Kamalinta on kun on tämmöistä sukua niin ettei omat rahat riitä niihin aineisiin ja harrastuksiinsa vaan pitää vielä muitakin hyväksikäyttää.
Vierailija kirjoitti:
Minusta outoa jos pitäisi kaikille tutuillekin kertoa että nyt on tosi rankka vaihe elämässä ja menee huonommin kuin ikinä ennen. Rahat on loppu, vaimo lähti, ja kohta lähtee asuntokin, töissä YT:t edessä ja tulevaisuus entistä epävarmempi. Kiva selittää ex-naapurin uudelle vaimolle ostosreissulla, tm?
En siis oikein ymmärrä tuota alkuperäistä kysymystä, koska minusta kellään ei ole mitään velvollisuutta kertoa heikoimmista hetkistään kaikille jotka vain tulevat juttusille. Eri asia on sitten oikeasti läheiset ihmiset, heidän kanssaan välit toivottavasti ovat sen verran syvät että senkin voi sanoa ääneen jos elämässä ei mene hyvin.
Juurikin tämä. Jokaisella on oikeus päättää kenelle kertoo ja mitä kertoo. Lisäksi vielä se, että ei onnetonkaan ole joka hetki onneton ja miksi seurassakin pitäisi laahailla niissä ajatuksissa jotka tekevät surulliseksi. Välillä tekee huyvää jutella muustakin, kuin surkeista asioista.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Itseäni alkanut rasittamaan, kun kaveri valittaa etten naura ja ole tarpeeksi iloinen. Ei kai sitä nyt hemmetti aina voi naurattaa.
Tästä tuli mieleen kun asuin Yhdysvalloissa, se oli järkyttävää miten naisten odotettiin aina olevan iloisen sosiaalisia. Ihan vieraatkin alkoi kommentoida, jos oli mietteissään neutraalilla ilmeellä, ja yrittää jotenkin piristää. Miehet sai ihan rauhassa olla vakavalla ilmeellä ja mietteissään, naisia vaan piinattiin sillä pakkoiloisuuden ja pakkososiaalisuuden vaatimuksella. Hyh.
Minusta sellainen alituinen, päälleliimattu iloisuus on pelottavaa siksi, ettei se ole aitoa. Koko ajan on sellainen pieni varautuneisuus itsellä, että koska sen toisen kuori pettää ja alta paljastuu ihan jotain muuta kuin mitä pirtsakka ja sosiaalinen käytös antaa ymmärtää. En ihmettele, että klovnit ovat niin suosittu aihe kauhuviihteessä. Onhan se karmivaa, kun toinen on koko ajan naama virneessä riippumatta siitä, mitä ympärillä tapahtuu :D
Ja ihmisen esittäminen on naurettavaa kun tietää toduuden tästä ihmisestä.
En tiedä ja voisin sanoa että kiinnostaa.
Yksi asia on absoluuttisen selvää että jos ja kun ihminen on juorunut onnellisuutta, niin se on vaan niin.