Lue keskustelun säännöt.
Traumat ovat pilanneet elämässäni monia asioita. Kohtalotovereita?
17.05.2023 |
Ihmissuhteet ovat olleet traumojen takia todella vaikeita ja töissäkin traumoista on ollut paljon haittaa. Kuka samaistuu?
Kommentit (3141)
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon miettinyt käsitettä selviytyjä, jolla traumaattisia asioita kokeneita ihmisiä usein kuvataan. En osaa käyttää sitä itsestäni. Jossain määrin koen selvinneeni, osittain koen olevani aika pahasti jumissa.
Olo on tämän takia melko kahtia jakautunut. Osittain olen jatkanut eteenpäin (ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa ellei tee itselleen jotain lopullista), osittain jumitan yhä menneessä. Selviytyjä kuulostaa minusta sellaiselta ihmiseltä, joka on onnistunut jättämään vaikeat asiat taakseen.
Voisiko se myös olla ihminen, joka on selvinnyt tähän päivään? Joku arpi noista jää aina. Hoidettunakin.
Voitko pyyhkiä mennyttä elämää pois? Et. Oli sitten iloja tai suruja, niiden kanssa pitää opetella elämään. Hyväksyä nyt kävi näin ja tuulta päin.
Se hyväksyminen taitaa olla se vaikein osuus. En oikein edes pysty käsittämään miten esimerkiksi Natasha Kampusch on kaiken jälkeen jatkanut (ainakin ulkoisesti siltä vaikuttaa) elämässään niin hyvin eteenpäin.
On se suo koko elämän arvoinen upota ja jäädä siihen kiinni rämpimään, voimaan loppu elämä pahoin? Onko se oikein sinulle kaiken sun kokeman jälkeen, että omistat koko elämäsi huonoille tapahtumille? Voitko sallia itsellesi sen, että annat tapahtumien vaikuttaa sun koko elämään? Rakasta ja arvosta itseäsi🧡
Ilmeisesti näet että tuo on pelkästään tahdonvoimalla päätettävä asia miten reagoi johonkin tapahtuneeseen? Se ei ole. Jossain määrin suhtautumisensa voi valita, mutta ei täysin. Traumat näkyvät eri ihmisillä eri tavoin.
Jos kyse olisi vain oikean suhtautumisen löytämisestä, eivät ihmiset kipuilisi vuosikymmeniä yrittäessään löytää tapoja selvitä traumojen kanssa. He lukisivat kirjasta mitä joku muu on tehnyt ja soveltaisivat sitä omalle kohdalleen. Se vain ei onnistu niin. Ideoita voi ottaa muilta, mutta jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon miettinyt käsitettä selviytyjä, jolla traumaattisia asioita kokeneita ihmisiä usein kuvataan. En osaa käyttää sitä itsestäni. Jossain määrin koen selvinneeni, osittain koen olevani aika pahasti jumissa.
Olo on tämän takia melko kahtia jakautunut. Osittain olen jatkanut eteenpäin (ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa ellei tee itselleen jotain lopullista), osittain jumitan yhä menneessä. Selviytyjä kuulostaa minusta sellaiselta ihmiseltä, joka on onnistunut jättämään vaikeat asiat taakseen.
Voisiko se myös olla ihminen, joka on selvinnyt tähän päivään? Joku arpi noista jää aina. Hoidettunakin.
Voitko pyyhkiä mennyttä elämää pois? Et. Oli sitten iloja tai suruja, niiden kanssa pitää opetella elämään. Hyväksyä nyt kävi näin ja tuulta päin.
Se hyväksyminen taitaa olla se vaikein osuus. En oikein edes pysty käsittämään miten esimerkiksi Natasha Kampusch on kaiken jälkeen jatkanut (ainakin ulkoisesti siltä vaikuttaa) elämässään niin hyvin eteenpäin.
On se suo koko elämän arvoinen upota ja jäädä siihen kiinni rämpimään, voimaan loppu elämä pahoin? Onko se oikein sinulle kaiken sun kokeman jälkeen, että omistat koko elämäsi huonoille tapahtumille? Voitko sallia itsellesi sen, että annat tapahtumien vaikuttaa sun koko elämään? Rakasta ja arvosta itseäsi🧡
Ilmeisesti näet että tuo on pelkästään tahdonvoimalla päätettävä asia miten reagoi johonkin tapahtuneeseen? Se ei ole. Jossain määrin suhtautumisensa voi valita, mutta ei täysin. Traumat näkyvät eri ihmisillä eri tavoin.
Jos kyse olisi vain oikean suhtautumisen löytämisestä, eivät ihmiset kipuilisi vuosikymmeniä yrittäessään löytää tapoja selvitä traumojen kanssa. He lukisivat kirjasta mitä joku muu on tehnyt ja soveltaisivat sitä omalle kohdalleen. Se vain ei onnistu niin. Ideoita voi ottaa muilta, mutta jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Pitääkin löytää se oma polku ja ne omat jutut käsitellä ne osaksi elämää.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon miettinyt käsitettä selviytyjä, jolla traumaattisia asioita kokeneita ihmisiä usein kuvataan. En osaa käyttää sitä itsestäni. Jossain määrin koen selvinneeni, osittain koen olevani aika pahasti jumissa.
Olo on tämän takia melko kahtia jakautunut. Osittain olen jatkanut eteenpäin (ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa ellei tee itselleen jotain lopullista), osittain jumitan yhä menneessä. Selviytyjä kuulostaa minusta sellaiselta ihmiseltä, joka on onnistunut jättämään vaikeat asiat taakseen.
Voisiko se myös olla ihminen, joka on selvinnyt tähän päivään? Joku arpi noista jää aina. Hoidettunakin.
Voitko pyyhkiä mennyttä elämää pois? Et. Oli sitten iloja tai suruja, niiden kanssa pitää opetella elämään. Hyväksyä nyt kävi näin ja tuulta päin.
Se hyväksyminen taitaa olla se vaikein osuus. En oikein edes pysty käsittämään miten esimerkiksi Natasha Kampusch on kaiken jälkeen jatkanut (ainakin ulkoisesti siltä vaikuttaa) elämässään niin hyvin eteenpäin.
On se suo koko elämän arvoinen upota ja jäädä siihen kiinni rämpimään, voimaan loppu elämä pahoin? Onko se oikein sinulle kaiken sun kokeman jälkeen, että omistat koko elämäsi huonoille tapahtumille? Voitko sallia itsellesi sen, että annat tapahtumien vaikuttaa sun koko elämään? Rakasta ja arvosta itseäsi🧡
Ilmeisesti näet että tuo on pelkästään tahdonvoimalla päätettävä asia miten reagoi johonkin tapahtuneeseen? Se ei ole. Jossain määrin suhtautumisensa voi valita, mutta ei täysin. Traumat näkyvät eri ihmisillä eri tavoin.
Jos kyse olisi vain oikean suhtautumisen löytämisestä, eivät ihmiset kipuilisi vuosikymmeniä yrittäessään löytää tapoja selvitä traumojen kanssa. He lukisivat kirjasta mitä joku muu on tehnyt ja soveltaisivat sitä omalle kohdalleen. Se vain ei onnistu niin. Ideoita voi ottaa muilta, mutta jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Pitääkin löytää se oma polku ja ne omat jutut käsitellä ne osaksi elämää.
Eikö ole aivan itsestäänselvyys, että ihan jokainen yrittää sitä? Ihmiset haluavat voida hyvin. "Päästä irti kokemastasi"-kehotukset vain lisäävät vaikeuksia kokeneen pahaa oloa. Ihmisen on vaikea päästää tahdonvoimalla irti sellaisesta, joka on kehossa ja mielessä. Ensisijaisesti se vaatii aikaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon miettinyt käsitettä selviytyjä, jolla traumaattisia asioita kokeneita ihmisiä usein kuvataan. En osaa käyttää sitä itsestäni. Jossain määrin koen selvinneeni, osittain koen olevani aika pahasti jumissa.
Olo on tämän takia melko kahtia jakautunut. Osittain olen jatkanut eteenpäin (ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa ellei tee itselleen jotain lopullista), osittain jumitan yhä menneessä. Selviytyjä kuulostaa minusta sellaiselta ihmiseltä, joka on onnistunut jättämään vaikeat asiat taakseen.
Voisiko se myös olla ihminen, joka on selvinnyt tähän päivään? Joku arpi noista jää aina. Hoidettunakin.
Voitko pyyhkiä mennyttä elämää pois? Et. Oli sitten iloja tai suruja, niiden kanssa pitää opetella elämään. Hyväksyä nyt kävi näin ja tuulta päin.
Se hyväksyminen taitaa olla se vaikein osuus. En oikein edes pysty käsittämään miten esimerkiksi Natasha Kampusch on kaiken jälkeen jatkanut (ainakin ulkoisesti siltä vaikuttaa) elämässään niin hyvin eteenpäin.
On se suo koko elämän arvoinen upota ja jäädä siihen kiinni rämpimään, voimaan loppu elämä pahoin? Onko se oikein sinulle kaiken sun kokeman jälkeen, että omistat koko elämäsi huonoille tapahtumille? Voitko sallia itsellesi sen, että annat tapahtumien vaikuttaa sun koko elämään? Rakasta ja arvosta itseäsi🧡
Ilmeisesti näet että tuo on pelkästään tahdonvoimalla päätettävä asia miten reagoi johonkin tapahtuneeseen? Se ei ole. Jossain määrin suhtautumisensa voi valita, mutta ei täysin. Traumat näkyvät eri ihmisillä eri tavoin.
Jos kyse olisi vain oikean suhtautumisen löytämisestä, eivät ihmiset kipuilisi vuosikymmeniä yrittäessään löytää tapoja selvitä traumojen kanssa. He lukisivat kirjasta mitä joku muu on tehnyt ja soveltaisivat sitä omalle kohdalleen. Se vain ei onnistu niin. Ideoita voi ottaa muilta, mutta jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Pitääkin löytää se oma polku ja ne omat jutut käsitellä ne osaksi elämää.
Eikö ole aivan itsestäänselvyys, että ihan jokainen yrittää sitä? Ihmiset haluavat voida hyvin. "Päästä irti kokemastasi"-kehotukset vain lisäävät vaikeuksia kokeneen pahaa oloa. Ihmisen on vaikea päästää tahdonvoimalla irti sellaisesta, joka on kehossa ja mielessä. Ensisijaisesti se vaatii aikaa.
Olisi mielenkiintoista vastaavalla logiikalla mennä pyörätuoliin joutuneen luokse ja kehottaa häntä päästämään irti avuttomuudesta ja alkaa vain kävelemään. Voisi tulla nopeasti huutia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon miettinyt käsitettä selviytyjä, jolla traumaattisia asioita kokeneita ihmisiä usein kuvataan. En osaa käyttää sitä itsestäni. Jossain määrin koen selvinneeni, osittain koen olevani aika pahasti jumissa.
Olo on tämän takia melko kahtia jakautunut. Osittain olen jatkanut eteenpäin (ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa ellei tee itselleen jotain lopullista), osittain jumitan yhä menneessä. Selviytyjä kuulostaa minusta sellaiselta ihmiseltä, joka on onnistunut jättämään vaikeat asiat taakseen.
Voisiko se myös olla ihminen, joka on selvinnyt tähän päivään? Joku arpi noista jää aina. Hoidettunakin.
Voitko pyyhkiä mennyttä elämää pois? Et. Oli sitten iloja tai suruja, niiden kanssa pitää opetella elämään. Hyväksyä nyt kävi näin ja tuulta päin.
Se hyväksyminen taitaa olla se vaikein osuus. En oikein edes pysty käsittämään miten esimerkiksi Natasha Kampusch on kaiken jälkeen jatkanut (ainakin ulkoisesti siltä vaikuttaa) elämässään niin hyvin eteenpäin.
On se suo koko elämän arvoinen upota ja jäädä siihen kiinni rämpimään, voimaan loppu elämä pahoin? Onko se oikein sinulle kaiken sun kokeman jälkeen, että omistat koko elämäsi huonoille tapahtumille? Voitko sallia itsellesi sen, että annat tapahtumien vaikuttaa sun koko elämään? Rakasta ja arvosta itseäsi🧡
Ilmeisesti näet että tuo on pelkästään tahdonvoimalla päätettävä asia miten reagoi johonkin tapahtuneeseen? Se ei ole. Jossain määrin suhtautumisensa voi valita, mutta ei täysin. Traumat näkyvät eri ihmisillä eri tavoin.
Jos kyse olisi vain oikean suhtautumisen löytämisestä, eivät ihmiset kipuilisi vuosikymmeniä yrittäessään löytää tapoja selvitä traumojen kanssa. He lukisivat kirjasta mitä joku muu on tehnyt ja soveltaisivat sitä omalle kohdalleen. Se vain ei onnistu niin. Ideoita voi ottaa muilta, mutta jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Pitääkin löytää se oma polku ja ne omat jutut käsitellä ne osaksi elämää.
Eikö ole aivan itsestäänselvyys, että ihan jokainen yrittää sitä? Ihmiset haluavat voida hyvin. "Päästä irti kokemastasi"-kehotukset vain lisäävät vaikeuksia kokeneen pahaa oloa. Ihmisen on vaikea päästää tahdonvoimalla irti sellaisesta, joka on kehossa ja mielessä. Ensisijaisesti se vaatii aikaa.
En pitäisi mitään itsestäänselvyytenä. Koskaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Olen paljon miettinyt käsitettä selviytyjä, jolla traumaattisia asioita kokeneita ihmisiä usein kuvataan. En osaa käyttää sitä itsestäni. Jossain määrin koen selvinneeni, osittain koen olevani aika pahasti jumissa.
Olo on tämän takia melko kahtia jakautunut. Osittain olen jatkanut eteenpäin (ei ole mitään muutakaan vaihtoehtoa ellei tee itselleen jotain lopullista), osittain jumitan yhä menneessä. Selviytyjä kuulostaa minusta sellaiselta ihmiseltä, joka on onnistunut jättämään vaikeat asiat taakseen.
Voisiko se myös olla ihminen, joka on selvinnyt tähän päivään? Joku arpi noista jää aina. Hoidettunakin.
Voitko pyyhkiä mennyttä elämää pois? Et. Oli sitten iloja tai suruja, niiden kanssa pitää opetella elämään. Hyväksyä nyt kävi näin ja tuulta päin.
Se hyväksyminen taitaa olla se vaikein osuus. En oikein edes pysty käsittämään miten esimerkiksi Natasha Kampusch on kaiken jälkeen jatkanut (ainakin ulkoisesti siltä vaikuttaa) elämässään niin hyvin eteenpäin.
On se suo koko elämän arvoinen upota ja jäädä siihen kiinni rämpimään, voimaan loppu elämä pahoin? Onko se oikein sinulle kaiken sun kokeman jälkeen, että omistat koko elämäsi huonoille tapahtumille? Voitko sallia itsellesi sen, että annat tapahtumien vaikuttaa sun koko elämään? Rakasta ja arvosta itseäsi🧡
Ilmeisesti näet että tuo on pelkästään tahdonvoimalla päätettävä asia miten reagoi johonkin tapahtuneeseen? Se ei ole. Jossain määrin suhtautumisensa voi valita, mutta ei täysin. Traumat näkyvät eri ihmisillä eri tavoin.
Jos kyse olisi vain oikean suhtautumisen löytämisestä, eivät ihmiset kipuilisi vuosikymmeniä yrittäessään löytää tapoja selvitä traumojen kanssa. He lukisivat kirjasta mitä joku muu on tehnyt ja soveltaisivat sitä omalle kohdalleen. Se vain ei onnistu niin. Ideoita voi ottaa muilta, mutta jokaisen on löydettävä oma tiensä.
Pitääkin löytää se oma polku ja ne omat jutut käsitellä ne osaksi elämää.
Eikö ole aivan itsestäänselvyys, että ihan jokainen yrittää sitä? Ihmiset haluavat voida hyvin. "Päästä irti kokemastasi"-kehotukset vain lisäävät vaikeuksia kokeneen pahaa oloa. Ihmisen on vaikea päästää tahdonvoimalla irti sellaisesta, joka on kehossa ja mielessä. Ensisijaisesti se vaatii aikaa.
En pitäisi mitään itsestäänselvyytenä. Koskaan.
Oletko siis sitä mieltä, että heikot tulokset kertovat vain liian vähäisestä yrittämisestä?
Vessel van der Kolkin mukaan tarvitaan kolmea eri hoitoa, eri ihmisille eri suhteessa. Jos vain keskustellaan, se on vain yksi osa.
Myös Filius ja Fila -kanavalla tuodaan viisaasti esiin, että tunnetrauma pitää hoitaa järjen lisäksi tunteen kautta. Pelkkä järkikeskustelu tai tiedonkeruu ei auta.
Aivoja kannattaa ohjelmoida päivittäin/monta kertaa binauraleilla, mikä on ilmaista. Jos ei ole rahaa tai mahdollisuutta neurofeedbackiin.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti ketju pysyisi vilkkaana. Tykkään lukea muiden viestejä. Itsellä on ollut nyt ihan hyvä päivä. Paljon silti mielialat vaihtelevat. Olen paljon miettinyt sitä, että miten voin enää koskaan tutustua muihin ihmisiin niin etten häpeisi itseäni. Minusta ollaan puhuttu niin hirveästi pahaa. Tämä kaikki yhdistettynä kiusaamiseen on saanut tavallaan minutkin jo kallistumaan siihen etten ole "hyvä" ihminen. Samoin jännitän kaikkea niin paljon. Kannan suurta kuormaa kokoajan. Elämä on näin raskasta. Kenellekään ei voi myöskään puhua.
Häpeä alkaa hälvetä, kun sitä käsittelee ja siitä puhuu tai vaikka kirjoittaa, jos ei ole esim.terapeuttia kelle puhua.
Minäkin häpeän itseäni tosi paljon. Se on yleistä traumatisoituneille. Ostin oman päiväkirjan häpeän käsittelyä varten. Aloitin hahmottamalla missä/miten häpeä tuntuu ja miltä se näyttää, piirsin oman häpeämöykkyni ekoille sivuille. Sitten aloin kirjoittaa mitä kaikkea häpeän ja miksi. Nyt minun pitäisi alkaa puhua siitä terapeutille. Toivottavasti sinullakin on edes terapeutti, jolle puhua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Toivottavasti ketju pysyisi vilkkaana. Tykkään lukea muiden viestejä. Itsellä on ollut nyt ihan hyvä päivä. Paljon silti mielialat vaihtelevat. Olen paljon miettinyt sitä, että miten voin enää koskaan tutustua muihin ihmisiin niin etten häpeisi itseäni. Minusta ollaan puhuttu niin hirveästi pahaa. Tämä kaikki yhdistettynä kiusaamiseen on saanut tavallaan minutkin jo kallistumaan siihen etten ole "hyvä" ihminen. Samoin jännitän kaikkea niin paljon. Kannan suurta kuormaa kokoajan. Elämä on näin raskasta. Kenellekään ei voi myöskään puhua.
Etsi taho, jolle voit puhua. Ala rakentaa omaa sisäistä maailmaasi. Kun tiedät itse sisäisesti olevasi hyvä ihminen, ala uskoa siihen, että sinä olet oikeassa ja toisin väittävät väärässä.
Vastaan tähän. Olen tuo alkuperäisen viestin kirjoittaja. Moni lähti pohtimaan tuota hyvä-sanaa minkä viestiin laitoin. Ehkä se ei ollut paras valinta. Yritin vaan keksiä jonkun sanan siihen. Toisaalta moni mietti mistä tietää onko hyvä vai ei jos ihminen luuleekin olevansa hyvä ja ei sitä ole. Näin nämä molemmat tulkinnat ovat ehkä vähän nyt sivuraiteille menoa. Tämä siksi, että laitoin sen hyvä sanan ehkä kuvaamaan sitä millaisen leiman joku voi sinulle luoda ikävillä puheillaan jos haluaa. Näin sinusta vähän kuin luodaan toisenlainen ikävä kuva. Näin se "hyvä kuva" väritetään valheilla.
Samoin itse kaikesta huolimatta tiedän etten vastaa ikävää kuvaa, mutta jos moni siihen uskoo niin sitten taas tavallaan on ihan sama mitä itse kerron olevan totta tai ei. Eräässä kirjassakin sanottiin hyvin, että se on lopulta sama mikä on totuus jos sinua ei uskota. No, tietysti se ei ole itselle sama, mutta muille tavallaan on.
Moni kertoi, että pitää välttää ikäviä ihmisiä yms. Itsellä tähän kaikkeen liittyy vaan ikäviä juttuja. En viitsi tänne kaikkea kirjoittaa. Kuitenkin olen se joka on kertonut ikävien puheiden seuranneen minua. Olin kiusattu nuorena. Paljolti juuri ulkönäön arvostelua. Sitten myöhemmin olinkin se joka "on kaikkien kanssa" ja näin "jakaa kaikille". Luotiin tämä kuva. Moni taas lähti siihen mukaan. Todella moni. Täällä monien ei ole ehkä helppoa ymmärtää asian laajuutta. Jos tavallaan on koko pienen paikkakunnan "päätyyppien" hampaissa ja koko sen paikkakunnan nuoremmat tyypit vihaavat sinua niin kyllä siitä tulee iso juttu. Itse en oikeastaan tehnyt mitään mikä oikeutti sen kaiken. En ehtinyt edes asua kauaa siellä. Olin ilmeisesti vaan "väärä tyyppi" sinne.
Kirjoitin tänne kuinka nämä puheet esim levisivät paikkakunnalle missä asuin lapsena joidenkin ihmisten toimesta ja sain siitä sattumalta kuulla. Myöhemmin taas muuttaessani muualle olin sielläkin taas se h ja ihmiset tiesivät taustaani. Toisaalta eivät kaikki ja en usko kaikkien puhuvan. Nuoremmat tyypit ja tietyt ryhmät silti tietävät taustani. Tämäkin on pieni paikkakunta. Moni tietää sinut, vaikka sinä et tiedä heitä.
Muuten olen itse neitsyt. En ole ikinä seurustellut kenenkään kanssa. Olin myös hyvin tylsän ja yksinäisen nuoruuden elänyt. En käynyt missään. Näin tuo kaikki on vaan kiusaamisen kautta minulle tullut. Ainoa mikä ehkä lisäsi tuota kaikkea oli eräs typerä juttu. Nimittäin moni yläkoulussa seurusteli ja sanoin itsekin omaavani jonkun suhteen muualla asuvaan poikaan. Tämä oli toisaalta valhe ja kukaan ei nähnyt minua kenenkään kanssa. Yritin ehkä pärjätä "kovassa" porukassa. Näin sorruin valheeseen. Olin vielä melko nuorikin ja hölmö. Olen syytänyt itseäni monesti siitä, että puhuin tästäkin. Mietin olisinko säästynyt pilkalta jos en olisi puhunut mitään seurusteluun viittaavaa. Toisaalta monesti uskon, että olisin saanut saman maineen kuitenkin. Kiusattiin muutenkin jo ennestään. Tässäkin joku saa seurustella ja jollekin jo ajatus siitä nuorena on "väärin".
Jatkoa edelliseen
Toisaalta joskus jotkut pojat olivat myös minusta kiinnostuneita. Vähän sellaista ikävää ehdottelua yms. Toisaalta en koskaan tarttunut niihin. Ehkä tämä huomiokin ärsytti joitakin ja minusta "tehtiin" se joka mukamas houkuttelee muita. Todellisuudessa olin ujo ja ahdistuin poikien puheista. Tulee mieleen hyvin vahvasti se lukemani kirja Mitä on olla tyttö. Sen kokemukset ovat hyvin vahvasti myös minun elämässäni mukana olleet. Toisaalta kukaan ei ole tehnyt minulle fyysisesti pahaa. Muuten sitten onkin. Samoin en syytä miehiä tai poikia vaan siellä on "omaa sukupuoltani" siellä pääosissa.
Toivon myös ettei kukaan vähättele asiaa. Olen myös itse järjissäni ja eräs läheiseni tietää myös tästä kaikesta. Harmi vaan tämä läheiseni ei oikeastaan pidä tätä minään ja kehotus on vaan "mennä eteenpäin" yms. Itse mietin monesti mikä olisi ollut ratkaisu tähän kaikkeen. Ehkä muutto aiemmin pois tuolta. Nyt kaikki meni liian pitkälle. Samoin minua aina hävettää kirjoittaa tästä. Moni kokee paljon pahaa. Silti tämäkin asia satuttaa minua paljon. En pidä siitä kuinka minusta on luotu valheellinen kuva ja kuinka kaikki on niin epäreilua. Jollekin tämä kaikki olisi pikkujuttu. Itselle ei kuitenkaan ole. Ymmärrän monien ehkä vähättelevän tätä kaikkea. Joskus johonkin ketjuun piti kirjoittaa pahin kokemansa asia niin kirjoitin tämän. Moni sitten vastasi tämän olevan pikkujuttu. Hyvänä päivänä pystyn uskomaan niin. Huonona päivänä jos joku huutaa sinulle kadulla tai sitten, kun pitäisi tutustua johonkin ihmiseen en enää usko niin. Kirjoitin tämän nyt tänne. Ehkä joku ymmärtää. Kadun varmaan tämän kirjoittamista ja kaikkea en edes voi kertoa.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa edelliseen
Toisaalta joskus jotkut pojat olivat myös minusta kiinnostuneita. Vähän sellaista ikävää ehdottelua yms. Toisaalta en koskaan tarttunut niihin. Ehkä tämä huomiokin ärsytti joitakin ja minusta "tehtiin" se joka mukamas houkuttelee muita. Todellisuudessa olin ujo ja ahdistuin poikien puheista. Tulee mieleen hyvin vahvasti se lukemani kirja Mitä on olla tyttö. Sen kokemukset ovat hyvin vahvasti myös minun elämässäni mukana olleet. Toisaalta kukaan ei ole tehnyt minulle fyysisesti pahaa. Muuten sitten onkin. Samoin en syytä miehiä tai poikia vaan siellä on "omaa sukupuoltani" siellä pääosissa.Toivon myös ettei kukaan vähättele asiaa. Olen myös itse järjissäni ja eräs läheiseni tietää myös tästä kaikesta. Harmi vaan tämä läheiseni ei oikeastaan pidä tätä minään ja kehotus on vaan "mennä eteenpäin" yms. Itse mietin monesti mikä olisi ollut ratkaisu tähän kaikkeen. Ehkä muutto aiemmin pois tuolta. Nyt kaikki meni liian pitkälle. Samoin minua aina hävettää kirjoittaa tästä. Moni kokee paljon pahaa. Silti tämäkin asia satuttaa minua paljon. En pidä siitä kuinka minusta on luotu valheellinen kuva ja kuinka kaikki on niin epäreilua. Jollekin tämä kaikki olisi pikkujuttu. Itselle ei kuitenkaan ole. Ymmärrän monien ehkä vähättelevän tätä kaikkea. Joskus johonkin ketjuun piti kirjoittaa pahin kokemansa asia niin kirjoitin tämän. Moni sitten vastasi tämän olevan pikkujuttu. Hyvänä päivänä pystyn uskomaan niin. Huonona päivänä jos joku huutaa sinulle kadulla tai sitten, kun pitäisi tutustua johonkin ihmiseen en enää usko niin. Kirjoitin tämän nyt tänne. Ehkä joku ymmärtää. Kadun varmaan tämän kirjoittamista ja kaikkea en edes voi kertoa.
En ajattele tuota pikkujuttuna. Sinähän et ole tullut nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäsi. Kyllä se voi olla kovinkin satuttavaa. Hirveän epäreiluakin. Minulle tulisi sellaisesta olo, että _minulla_ ei lopulta ole väliä, vaan sillä minkä kuvan muut ovat menneet luomaan ja, kun se kuva on väärä, voinee se herättää sietämättömiä tunteita epäreiluudessaan.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä pidän vähän riskialttiina sitä, että pitäisi pyrkiä olemaan ja näkemään itsensä hyvänä ihmisenä. Se on ihanne. Mutta koska traumatisoituneilla on yleensä sisäistä vaativuutta ja ankaruutta ja sisäistettyä kaltoinkohtelua, se tuntuu liikaa vaaditulta.
Ajattelen, että olisi tärkeää hyväksyä ja tulla sinuiksi sen kanssa mitä on. Olemme kaikki epätäydellisiä ja inhimillisiä, kyllä meillä saa olla ikäviäkin ajatuksia eikä ne silti määritä meitä kokonaisuudessaan. Ei tarvitse pyrkiä "puhtaisiin ja täydellisiin" ajatuksiin, vaan hyväksyä, että me saamme ajatella aivan mitä vain eikä se haittaa. Ajatukset saa olla rumiakin. Voimme silti valita käyttäytyä toisin. Eikä käytöksenkään tarvitse olla puhdasta ja täydellistä ja aina hyvää, mitä sillä nyt tarkoitetaankaan. Mielestäni riittää, että pyrkii olemaan rakentava.
Olisihan se ihanaa kokea olevansa hyvä ihminen, mutta jos nyt ensin pyrkisi hyväksymään sen mitä on. Monet asiat vie traumatisoituneen energiaa. Jos vielä pitäisi koko ajan pyrkiä hyvän ihmisen ihannetta kohden, saattaisi se olla liian kuluttavaa. Kunhan nyt vaan hyväksyy sen, mitä on. Epätäydellisenä ja inhimillisenä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jatkoa edelliseen
Toisaalta joskus jotkut pojat olivat myös minusta kiinnostuneita. Vähän sellaista ikävää ehdottelua yms. Toisaalta en koskaan tarttunut niihin. Ehkä tämä huomiokin ärsytti joitakin ja minusta "tehtiin" se joka mukamas houkuttelee muita. Todellisuudessa olin ujo ja ahdistuin poikien puheista. Tulee mieleen hyvin vahvasti se lukemani kirja Mitä on olla tyttö. Sen kokemukset ovat hyvin vahvasti myös minun elämässäni mukana olleet. Toisaalta kukaan ei ole tehnyt minulle fyysisesti pahaa. Muuten sitten onkin. Samoin en syytä miehiä tai poikia vaan siellä on "omaa sukupuoltani" siellä pääosissa.Toivon myös ettei kukaan vähättele asiaa. Olen myös itse järjissäni ja eräs läheiseni tietää myös tästä kaikesta. Harmi vaan tämä läheiseni ei oikeastaan pidä tätä minään ja kehotus on vaan "mennä eteenpäin" yms. Itse mietin monesti mikä olisi ollut ratkaisu tähän kaikkeen. Ehkä muutto aiemmin pois tuolta. Nyt kaikki meni liian pitkälle. Samoin minua aina hävettää kirjoittaa tästä. Moni kokee paljon pahaa. Silti tämäkin asia satuttaa minua paljon. En pidä siitä kuinka minusta on luotu valheellinen kuva ja kuinka kaikki on niin epäreilua. Jollekin tämä kaikki olisi pikkujuttu. Itselle ei kuitenkaan ole. Ymmärrän monien ehkä vähättelevän tätä kaikkea. Joskus johonkin ketjuun piti kirjoittaa pahin kokemansa asia niin kirjoitin tämän. Moni sitten vastasi tämän olevan pikkujuttu. Hyvänä päivänä pystyn uskomaan niin. Huonona päivänä jos joku huutaa sinulle kadulla tai sitten, kun pitäisi tutustua johonkin ihmiseen en enää usko niin. Kirjoitin tämän nyt tänne. Ehkä joku ymmärtää. Kadun varmaan tämän kirjoittamista ja kaikkea en edes voi kertoa.
En ajattele tuota pikkujuttuna. Sinähän et ole tullut nähdyksi ja kuulluksi omana itsenäsi. Kyllä se voi olla kovinkin satuttavaa. Hirveän epäreiluakin. Minulle tulisi sellaisesta olo, että _minulla_ ei lopulta ole väliä, vaan sillä minkä kuvan muut ovat menneet luomaan ja, kun se kuva on väärä, voinee se herättää sietämättömiä tunteita epäreiluudessaan.
Kiitos sinulle viestistä. Minulle on tullutkin arvoton olo tuosta kaikesta. Tavallaan minulla ei ole väliä, kun muut mukamas tietävät minusta kaiken jo ennestään ja paremmin kuin minä itse. Toisaalta kokemusteni kautta en ikinä pilkkaisi ketään esim samasta asiasta. Näin nainen oikeasti saisi harrastaa seksiä ja pukeutua miten tahtoo. En tavallaan ikinä pettäisi omaa sukupuoltani alkamalla pilkata toista naista. Minulla ei kuitenkaan edes ollut mitään "aihetta" tai tavallaan mitään "syytä" saada tuota pilkkanimeä. Näin tuo kaikki tuntuu vieläkin ikävämmältä. Kirjoitin myös tuohon etten syytä poikia tai miehiä koska siellä on oma sukupuoleni pääosissa. Toisaalta kirjoitin väärin siinä mielessä, että todellakin syytän myös vastakkaista sukupuolta. Pitikin kirjoittaa etten syytä vaan miehiä vain molempia sukupuolia. Naiset ja tytöt vaan monesti niitä alkuunpanijoita. Toisaalta monilla varmaan kaikenlaisia kokemuksia.
Samalla toivoisin ettei kukaan enää tarttuisi siihen hyvä sanaan. En tarkoittanut sillä mitään muuta kuin tavallaan sinusta luotua virheellistä kuvaa. Sillä ei ole tekemistä millainen itse olen tai mitä itse ajattelen tässä "minusta luodun kuvan" tapauksessa. Ei vaikka itse olenkin melko "hyvä" ihminen ja en esim kohtelisi muita huonosti. Jos kirjoittaisin tänne muussa yhteydessä "hyvästä ihmisestä" niin voisin kertoa mitä se esim minulle merkitsee. Nyt tuo "hyvä" oli vaan tavallaan se kuva mitä muut uskovat. Jokainen tahtoisi puhuttavan itsestään hyvää ja antaa itsestään hyvän kuvan. Näin haitalliset muiden keksimät jutut sitten rikkovat sen. Tämä, vaikka itse tietää totuuden.
Onhan se traumatisoivaa, kun kuva sinusta on muiden silmissä täysin vääristynyt. Ehkä jopa paljon pahempaa kuin se, että minun kuvani oli näkymätön.
Muita ihmisiä ei kuitenkaan oikeasti ihan hirveästi kiinnosta muut ihmiset eikä moni pidä edes itsestään. Vaikea vaan muistaa tuo ja sitä ehkä pelkää, että sama tapahtuu uudelleen uudessa piirissä? Että ne vanhat huhut löytävät sinne tai uudet ihmiset keksivät uudet käänteet?
Kannattaa pyrkiä mahdollisimman tylsän tasapainoisesti elävien keskiluokkaisten pariin. Draaman mahdollisuus ja taso on alhaisempi. Opin tämän viime vuonna kantapään kautta, kun ystävysytyin ennakkoluulottomasti vähän heikommassa asemassa olevien kanssa.
Vierailija kirjoitti:
Muita ihmisiä ei kuitenkaan oikeasti ihan hirveästi kiinnosta muut ihmiset
Pelottavan monia kiinnostaa, huonossa mielessä. Saalistajia on kaikkialla.
Vierailija kirjoitti:
Onhan se traumatisoivaa, kun kuva sinusta on muiden silmissä täysin vääristynyt. Ehkä jopa paljon pahempaa kuin se, että minun kuvani oli näkymätön.
Muita ihmisiä ei kuitenkaan oikeasti ihan hirveästi kiinnosta muut ihmiset eikä moni pidä edes itsestään. Vaikea vaan muistaa tuo ja sitä ehkä pelkää, että sama tapahtuu uudelleen uudessa piirissä? Että ne vanhat huhut löytävät sinne tai uudet ihmiset keksivät uudet käänteet?
Kannattaa pyrkiä mahdollisimman tylsän tasapainoisesti elävien keskiluokkaisten pariin. Draaman mahdollisuus ja taso on alhaisempi. Opin tämän viime vuonna kantapään kautta, kun ystävysytyin ennakkoluulottomasti vähän heikommassa asemassa olevien kanssa.
Tuo on muuten hyvä huomio, ettei moni pidä edes itsestään. Vaikeuksista toipuville usein asetetaan aika korkeita tavoitteita miten pitäisi ensin rakastaa itseään, jotta muut voisivat sen jälkeen rakastaa sinua. Itsensä hyväksyminen tai itsestä pitäminen tuskin kuitenkaan onnistuu keneltäkään joka hetki.
Realistisempi tavoite voisi olla pyrkiä sietämään itseään huonoinakin hetkinä. Ihmisen rakastettavuutta ei millään muotoa poista se, jos aina ei ole tasapainossa itsensä kanssa.
Mielestäni on tervettä, ettei ole joka hetki tasapainossa itsensä ja maailman kanssa. Olisi jotain haudattu tai kuoletettu, jos olisi täysin zen. Toksinen positiivisuus kannattaa googlata.
On se suo koko elämän arvoinen upota ja jäädä siihen kiinni rämpimään, voimaan loppu elämä pahoin? Onko se oikein sinulle kaiken sun kokeman jälkeen, että omistat koko elämäsi huonoille tapahtumille? Voitko sallia itsellesi sen, että annat tapahtumien vaikuttaa sun koko elämään? Rakasta ja arvosta itseäsi🧡