Oletko haikea vai helpottunut, kun lapset kasvaa

Nuorin aloitti koulun tänä syksynä, ihanaa! ei yhtään vauvaa enää meille, vaikka ihania ovatkin. Aikansa kutakin.

vauvat on ihan ok, mutta tämä ikä, 8 ja 10 on järkyttävää, pennut tappelee koko ajan. jos olen kahdestaan kotona toisen lapsen kanssa, meillä on erittäin leppoisaa, mutta kun kaikki kolme kotona, voi sitä tappelua...

mä en ollenkaan ymmärrä miksi toiset odottaa aikaa jolloin lapset muuttaa pois. Mulle se on kauhistus!

No voihan se olla että kun murrosikä astuu päälle, niin mieli muuttuu mullakin...

Nyt on tosi leppoista ja mukavaa kun lapset 4v ja 6v.

Monella tavalla lapset tuntuvat tulevan helpommiksi vuosi vuodelta ja aina keksitään uusia mukavia asioita. Toki vaikeitakin vuosia voi olla luvassa.



Onhan se lasten kasvaminen toisaalta haikeaakin. Kyllä minulla oli itku silmässä kun esikoinen aloitti koulun.



Kyllä meilläkin odotetaan myös sitä että lapsista tulee oikeasti isoja ja he muuttavat pois kotoa, vaikka varsinkin vauva-aika oli myös aivan ihanaa (mutta väsyttävää).

Mutta sitten varmaan haikea, kun nuorinkin alkaa lähestyä murkkuikää. Nyt on aika kiva ja helppo vaihe menossa kolmen nuorimman kohdalla (11v, 6v ja 4v). Esikoinen on jo murkku ja oma lukunsa... :)

enkä yövalvomisia. YÖK. Se oli niin raskasta, että ei ikinä enää. Vieläkin väsyttää vaikka nuorin lapsi on 4,5v...

huolet äidillä, vanhimmat lapset ovat kolmekympisiä, ja kuten tiedätte ei se elämä aina niin hyvin suju. Ei se mitään auta että lapsi on aikuinen, aina se tulee olemaan se oma pikkuinen, vaikka olis 190 cm mies. Pahinta on tilanteet missä itse äitinä ei voi tehdä mitään , vaan odottaa, ja lapsi kärsii kovin. Ikinä en olisi arvannut millaista elämä on, kun ikää karttuu, luulin että lapset lähtevät kotoa, ja oma elämä olis jotenkin erilaista, ei todellakaan.

Onhan se haikeaa katsella, kun viimeisestä vauvasta kuoriutuu hiljalleen leikki-ikäinen ja niin pois päin, mutta 7 vuoden ympärivuorokautisen äidin pestin jälkeen alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että kaipaisi jo vähän sitäkin, ettää vois olla kiva, jos ei koko aikaa olis joku roikkumassa puntissa tai sylissä ja sais joskus ees olla ihan vaan omineen, vaikka lapset olis kotonakin... (ehkä pari vuotta vielä?) Tai jopa sais olla ihan yksin kotona! Noh, mulla siihen on aikaa vielä varmaan joku 5-6 vuotta (kuopus 1,5v), mutta sitä vartoillessa :D

huolet äidillä, vanhimmat lapset ovat kolmekympisiä, ja kuten tiedätte ei se elämä aina niin hyvin suju. Ei se mitään auta että lapsi on aikuinen, aina se tulee olemaan se oma pikkuinen, vaikka olis 190 cm mies. Pahinta on tilanteet missä itse äitinä ei voi tehdä mitään , vaan odottaa, ja lapsi kärsii kovin. Ikinä en olisi arvannut millaista elämä on, kun ikää karttuu, luulin että lapset lähtevät kotoa, ja oma elämä olis jotenkin erilaista, ei todellakaan.

ja kyllä vituttaa! päästäkää irti hyvät ihmiset niistä vauvapojistanne, niistä ei ole kuin haittaa kaikille, eivätkä koskaan tule pystymään normaaliin parisuhteeseen kun äiti roikkuu lahkeessa.

Mulla tällä hetkellä vain yksi lapsi, eskarilainen. Olen ollut vuosia yh, joten on ihanaa, kun lapsen kanssa on niin ihanan helppoa ja näkee miten mun vauva kasvaa isoksi. Haikea olen, kun se mun vauva kasvaa isoksi =) Nyt kun olen seurustellut vuoden verran uuden miehen kanssa, niin kovasti alkaa vauvakuume nostaa päätään, niin senkin takia olen vähän haikea.

Kun esikoinen oli pieni, sitä oli haikea ja mietti miten nopeasti pieni kasvaa.

Nyt kuopuksen kohdalla oikeastaan on iloinen ja tyytyväinen, mitä itsenäisempi.

e

Olen nauttinut pikkulapsiajasta ja toki tulee tätä aikaa ikävä sen tiedän mutta toisaalta samalla hienoa nähdä miten lapset kehittyvät ja kasvavat. Onneks mulla vielä tämä nuorimmainen pirpana täällä 1v4kk...isommat jo 8v ja 6v

Kuopus aloitti meilläkin koulun tänä syksynä ja selvästi muuttunut isommaksi tytöksi.



Kyllä mä varmaan myöhemmin tulen kaipaamaan vauva- ja pikkulapsiaikoja, mutta just nyt olen helpottunut.



Ja odotan, että esikoinen muuttaisi pois kotoa, omaa kämppäänsä sotkemaan.

Aika aikaansa kutakin, niin joku jo sanoikin. :)

toki sitä välillä haikeilee menneitä ihanuuksien aikaa, mutta yleisesti ottaen esim. vauva-ajat oli sen verran rankkoja, että en niitä yhtään halua takaisin! Vauvan riippuvuus vanhemmasta on samalla sekä suloista että kamalaa. Kasvavan lapsen itsenäistyminen sekä sattuu että sitä katsoo kasvavalla ylpeydellä.

etenkin mitä tulee vaippoihin, pottiin yms :D En ole koskaan saanut mitään erityisiä kicksejä vauvoista tai pikkulapsista, viihdyn paremmin isompien kanssa.



Jotkut lelut, kirjat, vaatteet ja astiat saattaa kyllä herättää haikeutta, mutta ei mitään sellaista "olispa se vielä noin pieni"-tunteita.

olen ollut yh viimeiset 10v, vielä en tiedä olenko haikea vai mitä. Kummasti nuo opiskelevat nuoret palaavat kotiin keskellä viikkoa ja ovat muutaman päivän sotkevat kaiken ja lähtevät taas, maailmalla ovat aikuisia ja toisaalta taantuvat murkuiksi kun tulevat kotiin.



Minusta tuntuu että olen aina ollut tyytyväinen siihen ikää mikä lapsilla kulloinkin on ollut. Tämäkin on mukavaa aikaa kunhan vielä taloudellisestikin olisivat omillaan.

Kun esikoinen (oli silloin ainut lapsi) oli alaluokilla koulussa, olin helpottunut. Sai vähän jo omaa aikaa ja omaa elämäänsä takaisin. Saattoi tulla ja mennä lapsen kanssa välittämättä mistään päiväunista ja illallakin saattoi olla jossain vähän myöhempään.



Sitten tuli viides luokka, ja yht'äkkiä sitä lasta ei ollut missään! Huomattiin miehen kanssa olevamme etupäässä kahdestaan, tyttö oli aina kavereiden kanssa eikä halunnut lähteä meidän kanssa enää minnekään. Tuli äkkiä kauhea tyhjän sylin / tyhjän kodin syndrooma. Silloin iski kauhea haikeus.



Onneksi saatiin sitten pieni iltatähti, mutta haikeana katselen hänenkin hurjaa kasvamista. Hän kun on viimeinen lapsi meillä, niin sellainen vauva-juttujen lopullisen luopumisen tunne on. Toisina hetkinä kyllä mietin, että voihan .. hitsi, sain jo oman elämäni kerran takaisin ja nyt mennään taas tota vaipparumbaa.. hassu se ihmismieli sitten on :)

Mutta kyllä minusta teinien vanhempana on paljon antoisampaa kuin taaperoiden.

Vain ja ainoastaan helpottunut olo kun ainokainen kasvaa ja hienoa seurata kehitystä. Enempää ei tule lapsia.