Lue keskustelun säännöt.
Ihastuksen unohtaminen
09.05.2023 |
Kauanko teillä on mennyt ,että olette unohtaneet ihastuksen,jos ette enää näe? Oli tunne,että jotain olisi voinut syntyä jos jompikumpi olisi uskaltanut tehdä vielä yhden liikkeen. Taisin pelkuruuttani tehdä elämäni suurimman virheen
Kommentit (19)
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Minä kyllä pettyisin, jos en enää koskaan näkisi häntä - vaikka mitään ei tapahdukaan, enkä edes tiedä, oliko hän kiinnostunut ja millä tavalla.
Jos se oli se oikea, et pääse siitä koskaan yli. Mulle kävi samoin. Ei nähdä enää ja tiedän että en voi koskaan unohtaa. Tilanne pakotti meidät "erilleen" enkä itse voi tehdä enää mitään. Hän voisi jos haluaisi. Se vain vaatisi häneltä rohkeutta. Suosittelen selvittämään asian ettei tarvitse miettiä vuosikausia.
Vierailija kirjoitti:
Jos se oli se oikea, et pääse siitä koskaan yli. Mulle kävi samoin. Ei nähdä enää ja tiedän että en voi koskaan unohtaa. Tilanne pakotti meidät "erilleen" enkä itse voi tehdä enää mitään. Hän voisi jos haluaisi. Se vain vaatisi häneltä rohkeutta. Suosittelen selvittämään asian ettei tarvitse miettiä vuosikausia.
Tätä pelkäänkin,ettei hän lähde mielestä. Siinä ihmisessä oli jotakin mitä muut ei ole saanut samallalailla tuntemaan. Luulen ettei hän edes tiennyt kuinka vahvasti tunsin häntä kohtaan.Myöhäistä enää asialle mitään tehdä,muuta kuin yrittää unohtaa. Tuskallista tästä tulee,sen tiedän.
Vierailija kirjoitti:
Minä kyllä pettyisin, jos en enää koskaan näkisi häntä - vaikka mitään ei tapahdukaan, enkä edes tiedä, oliko hän kiinnostunut ja millä tavalla.
Miksi ei tapahdu?
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yli 10 vuotta mennyt ja ei ole unohtunut. Asuu aika lähellä, joten lisätuskaa tekee se, kun joskus näkee hänet kadulla tai kaupassa.
Minä tapasin harrastustoiminnassa miehen, joka oli aivan ihana, mutta paljon mua nuorempi. Melkein vuoden oli ajatukseni hänessä kiinni, mietin että ei kai se reilu kymmenen vuotta nyt niin paljon ole (on se!) ja kaikkea muuta itsepetosta. SItten aloin kyllästymään näihin mietteisiin ja lakkasin käymästä ko. harrastuksessa. Pikkuhiljaa alkoi tulla tilaa muillekin ajatuksille. Nyt puolen vuoden jälkeen olen järkiintynyt ja tajuan jo ettei meistä ikäeromme vuoksi tulisi toimivaa paria kuitenkaan, vaikka tunne olisikin molemminpuolinen (mistä en siis saanut varmuudella koskaan selvyyttä).
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Yhden ihastuksen unohtaminen kokonaan vei yli 4 vuotta.
Aina, kun olin ollut jo kuukauksia hiilloksella niin törmäsimme ja taas roihahti pieni liekki, joka paloin ainakin viikon verran.
Mukavaa, että pääsin yli.
Muutenkin nuo ihastumiset ovat loppuneet.
Vähän haikeaa kyllä, olihan se omalla tavalla ihanaa, mutta kyllä elämä on helpompaa näin.
Olen introvertti ja viihdyn hyvin yksinäni.
Vierailija kirjoitti:
Yhden ihastuksen unohtaminen kokonaan vei yli 4 vuotta.
Aina, kun olin ollut jo kuukauksia hiilloksella niin törmäsimme ja taas roihahti pieni liekki, joka paloin ainakin viikon verran.
Mukavaa, että pääsin yli.
Muutenkin nuo ihastumiset ovat loppuneet.
Vähän haikeaa kyllä, olihan se omalla tavalla ihanaa, mutta kyllä elämä on helpompaa näin.
Olen introvertti ja viihdyn hyvin yksinäni.
Nyt tosiaankin on tilanne, ettei hän herätä enää tuntemuksia ollenkaan, vaikka näkisinkin.
Ainoastaan vain sama tunne, kuin kuka tahansa vanha tuttu.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Jos se oli se oikea, et pääse siitä koskaan yli. Mulle kävi samoin. Ei nähdä enää ja tiedän että en voi koskaan unohtaa. Tilanne pakotti meidät "erilleen" enkä itse voi tehdä enää mitään. Hän voisi jos haluaisi. Se vain vaatisi häneltä rohkeutta. Suosittelen selvittämään asian ettei tarvitse miettiä vuosikausia.
Tätä pelkäänkin,ettei hän lähde mielestä. Siinä ihmisessä oli jotakin mitä muut ei ole saanut samallalailla tuntemaan. Luulen ettei hän edes tiennyt kuinka vahvasti tunsin häntä kohtaan.Myöhäistä enää asialle mitään tehdä,muuta kuin yrittää unohtaa. Tuskallista tästä tulee,sen tiedän.
Koskaan ei ole liian myöhäistä. Hänellä voi olla yhtä tuskallinen olo kuin sinulla. Miksi et lähestyisi varovasti ja ottaisi häneen yhteyttä? Jos hän ei ole uskaltanut tähän mennessä tunteitaan tunnustaa, jos et itse ole näyttänyt kiinnostustasi riittävän hyvin. Tilanteesi kuulostaa yhtä epäreilulta kuin omani. Mieti tilannetta että ottaisit häneen yhteyttä. Varmaan osaat aavistaa, olisiko hän yhteydenotosta iloinen vai miten hän suhtautuisi. Jos teillä on selvittämättömiä asioita, uskoisin että hän myös ne haluaisi selvittää. Tee se itsesi ja hänen takia. Olipa lopputulos mikä tahansa, se ei jää kaivelemaan samalla tavalla kuin selvittämätön tilanne. Ja sitten on aina sekin vaihtoehto, että molemmat tunnette samoin ja lopputuloksena on onnellinen rakkaustarina. Tsemppiä ja rohkeutta!
Oma kokemukseni on, että ei ehkä koskaan, jos yhteyttä ei pysty täysin katkaisemaan.
Olen ollut samassa kaveripiirissä olevaan mieheen ihastunut yli 10 vuotta. Olemme molemmat varattuja, mutta tunteet tai jokin magneetti toistemme luo on vahva ja molemminpuolinen. Historiassamme on satunnaista viestittelyä (sekä kevyttä että tunnetason puhetta) ja muutama suukko. Emme ole jatkuvasti tekemisissä, mutta näemme ehkä kerran kuussa porukalla, välillä harvemmin ja välillä tiheämmin. Kahdestaan emme ole koskaan erikseen tavanneet, tosin varastettuja hetkiä on ollut.
Katkaisin yhteyden n. 1,5 vuotta sitten, sillä homma kävi minulle liian raskaaksi ja vakavaksi. Kerroin tämän miehelle, mutta silti hän olisi halunnut jatkaa flirttiä tai tätä outoa peliä, mutta en antanut periksi. Pieni liekki uhkasi syttyä jonkun kerran miehen yrittäessä osoittaa yhä haluavansa jatkaa, mutta nitistin sen aina heti. Mieskin etääntyi, kun ymmärsi minun haluavan rauhaa.
Kunnes tuli tämä kevät. Mikä tässä keväässä oikein onkaan? Näimme taas pitkästä aikaa, ja liekki palaa näköjään yhä molemmilla. Aivan, kuin etääntymistä ei olisi ollutkaan. En tiedä saanko tällä kertaa liekkiä tukahdutettua.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kyllä pettyisin, jos en enää koskaan näkisi häntä - vaikka mitään ei tapahdukaan, enkä edes tiedä, oliko hän kiinnostunut ja millä tavalla.
Miksi ei tapahdu?
Joskus ihminen ihastuu, vaikka olisi varattu. Silloin ok ilahtua toisen näkemisestä, jos ei loukkaa ketään.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Minä kyllä pettyisin, jos en enää koskaan näkisi häntä - vaikka mitään ei tapahdukaan, enkä edes tiedä, oliko hän kiinnostunut ja millä tavalla.
Miksi ei tapahdu?
Joskus ihminen ihastuu, vaikka olisi varattu. Silloin ok ilahtua toisen näkemisestä, jos ei loukkaa ketään.
No toki,jos varattu on niin ymmärrän miksi ei tapahdu mitään.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se ole ajasta kiinni, vaan siitä miten paljon tai vähän pitää siitä henkilöstä. Ja toki siitäkin, että millaisia muita ihmisiä kohtaa ja tuleeko joku heistä tärkeämmäksi kuin se kyseinen hlö.
Joskus sitä miettii, että onko tämä ihastusta vai jotain kummallista, pitkäkestoista kiinnostusta henkilöön.
Unohtuu viimeistään seuraavan ihastuksen astuessa elämään. Tai ainakaan ei enää aiheuta kaihon tuntemuksia.
Ei se välttämättä unohdu, mutta ajan myötä se ei enää satu. Mulla oli 18 vuotta sitten vastaava keissi, kesti noin kolme vuotta päästä siitä yli. Nykyisin hän on vain kaunis muisto, joka silloin tällöin nousee ajatuksiin jostain alitajunnasta ja silloin muistelen häntä lämmöllä.
Suosittelen kuitenkin olemaan häneen yhteydessä ja selvittämään asian, se helpottaa oman pään selvittämistä, jos kummallakaan ei jää mitään epäselväksi. Minä en aikoinani nuoruuttani ja kokemuuttani näin uskaltanut tehdä ja se harmittaa. Harmittaa siis nimenomaan se, että asioita jäi auki ja luulen, että hän ymmärsi joitain asioita väärin.
Enää ei harmita se, ettei meistä tullut psria. Löysin parhaan mahdollisen puolison myöhemmin.
Eli puhelinta käteen! Sanot vaikka vain että asia on jäänyt vaivaamaan sinua ja haluaisit puhua sen selväksi. Voi kirpaista, voi tuntua nololta, tuntua epätoivoiselta jne. mutta vaihtoehto voi olla, että pyörittelet eri skenaarioita mielessäsi vuosia. Usko pois, kertakirpaisu sattuu vähemmän.
Itselläni on hieman yli vuosi mennyt siitä, kun työkaveri vaihtoi toiseen työpaikkaan. Vaikka rajuimmat myrskyt ovatkin laantuneet käy hän silti mielessäni lähes päivittäin. Tunne oli selkeästi molemminpuolinen, mutta koska hän oli, ja toivottavasti on edelleen, onnellisesti aviossa en halunnut edes lähtökohtaisesti tehdä mitään moraalisesti väärää, vaikka sydän kuinka itkisi verta.