Lue keskustelun säännöt.
Mitä jos toksisesta suhteesta ei vaan pääse irti?
06.05.2023 |
Olen menettänyt kaiken itsekunnioitukseni ja elämäniloni tässä suhteessa. Olen myös yrittänyt hakea tähän apua ilman mitään helpotusta. Olen siis jo muutaman vuoden seurustellut välttelevän miehen kanssa, joka ei ole missään vaiheessa sitoutunut minuun tosissaan. Todella usein hänen käytöksensä viittaa siihen suuntaan, ettei hän aidosti rakasta minua ollenkaan. Minun olisi kaikin tavoin parempi ilman häntä järjellä ajatellen, mutta en vain pääse lopullisesti irti. Olen itse ristiriitaisesti kiintynyt ja tästä on syntynyt molemmille vahva addiktio ja selkeä kierre. Aina muutaman kuukauden välein saan kerättyä rohkeutta ja kun olen tarpeeksi onneton, yritämme erota. Masennun kuitenkin joka kerta syvästi ja pääni täyttyy muutamassa viikossa itsetuhoisista ajatuksista. Hakeuduin tämän takia viimeksi lääkärille ja hän vain kirjoitti lääkereseptin, joka ei ratkaise ongelmaa. Sitten jossain kohtaa yleensä max kk jälkeen sorrun, luovutan ja otan mieheen yhteyttä ja hänet takaisin. Vihaan itseäni joka kerran jälkeen aina enemmän. Näin myös opetan hänelle ettei minua tarvitsekaan kunnioittaa, kun tulen aina takaisin kuitenkin, aivan sama miten ksipäisesti ja välinpitämättömästi hän käyttäytyy tai ei. Mies on siis henkisesti aivan lapsi, minä läheisriippuvainen, säälittävä luuseri. Olin joskus vielä vahva nainen mutta en löydä sitä itsestäni enää. Tekee mieli luovuttaa, koska tälle ei tunnu olevan mitään loppua. Meillä ei ole lapsia tai muuta konkreettisesti sitovaa, vaan kyse on henkisestä koukusta. Se tunne on siis ihan todellinen, että luulen kuolevani ilman tätä surkeaa suhdetta, vaikka ei perustu järkeen. Osaako kukaan auttaa? En kaipaa vittuilua, olen jälleen itkenyt monta viikkoa enkä ole oma itseni enää yhtään. Tiedän jo, että pitäisi saada jostain taisteluasennetta mutta se on jo mennyt. En jaksa enää uskoa siihen että onnistuisin ja mies alkaa aina siinä vaiheessa hetkellisesti panostamaan, esittämään ja liehittelemään kun tajuaa että olen saamassa omasta elämästä kiinni. Tämä on helvettiä eikä elämisen arvoista enää. Olen ihan aikuinen ihminen, enkä ihan nuori enää.
Kommentit (19)
Tunnen itseni myös hyvin yksinäiseksi vaikka ympärilläni on hyviä ihmisiä. En vain samaistu siihen yhtään, kun ihmiset yrittävät hyvää ja neuvovat sellaisia lautteuksia, kuten että nyt vain eteenpäin ja vielä kohtaat sen sopivamman. Tuo ei auta yhtään, koska en pysty uskomaan enää siihen. Itsetuntoni on kadonnut jonnekin tässä viimeisten vuosien aikana. Palkkasin jopa erään vaihtoehtoisemman hoitajan apuun joka auttoi vain hetkeksi. Olen lukenut lukemattomat artikkelit ja kuunnellut satoja asiantuntijoiden videoita jne. aiheesta, mutta en löydä itsestäni sitä vahvuutta. Kuin jokin alitajuinen osa minusta olisi ihan varma, että ainoastaan tuon miehen rakkaus voi jotenkin parantaa. Että hän jotenkin ennen pitkää tajuaisi rakastavansa, jos olen tarpeeksi kärsivällinen. Vaikkei se tietenkään mene niin. Ja kyllä, traumaattinen isäsuhde taustalla eli selittää kyllä miksi olen tähän ajautunut. Mutta miten se trauma parannetaan niin syvältä? Ap
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla työ tai opiskelupaikkaa tai jotain mihin voisit mielekkäästi käyttää aikasi?
On, työ ja harrastuksia joista pidän. Ystäviä myös. Tämä suhde ja vuoristorata vain imee kaikki mehut minusta. Viime aikoina en ole jaksanut enää työssä normaalisti, vaikka oikeasti pidän työstäni. Haluaisin vain maata sängyssä ja itkeä, ajatella kuolemaa. Tätä on jatkunut niin pitkään että jokin raja on tullut vastaan ja olen alkanut oireilemaan burnoutin tavoin, olen kokoajan siinä selviytymisen tilassa. Tuntuu vaan täysin tyhjältä ja toivottomalta. Ap
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla työ tai opiskelupaikkaa tai jotain mihin voisit mielekkäästi käyttää aikasi?
On, työ ja harrastuksia joista pidän. Ystäviä myös. Tämä suhde ja vuoristorata vain imee kaikki mehut minusta. Viime aikoina en ole jaksanut enää työssä normaalisti, vaikka oikeasti pidän työstäni. Haluaisin vain maata sängyssä ja itkeä, ajatella kuolemaa. Tätä on jatkunut niin pitkään että jokin raja on tullut vastaan ja olen alkanut oireilemaan burnoutin tavoin, olen kokoajan siinä selviytymisen tilassa. Tuntuu vaan täysin tyhjältä ja toivottomalta. Ap
Ulkopuolisena noilla tiedoilla en ymmärrä mikä ongelma miehen jättämisessä olisi. Hirveän monella ei ole työtä ja ystäviä ja hyviä harrastuksia, tällaisella ihmisellä ymmärtäisin paremmin miksi roikkuu ääliössä kun ei mitään muuta ole.
Luonnossa ei ole tyhjiöitä, joten sinun on tietoisesti täytettävä hänen tilansa jollain muulla.
Eihän harrastukset ym tunnu korvaavan suhteen jättämää tilaa, mutta joku suunnitelma olisi hyvä olla. Onko paikkoja johon voisit lähteä? Kavereita? Tee itsellesi suunnitelma, päätä ja lukitse päätös.
Nollatoleranssi kaikkeen häneen liittyvään. Estot päälle.
Läheisriippuvuus on häiriö. Sinulla on vaillejäämisen kokemus jostain ja odotat saavasi korjaavan kokemuksen sieltä mistä sitä ei tule. Lue aiheesta.
On myös hyvä tietää onko kyse fyysisestä kaipuusta, jota sitten luulee joksikin ylevämmäksi.
Kehoasi voit rauhoittaa liikunnalla, kylpylässä, hieronnassa. Saunassa ja avannossa.
Tärkeintä kuitenkin on että alat arvostaa itseäsi. Hoe itsellesi: olen arvokas. Kyllä se jossain vaiheessa alkaa vaikuttaa.
Se että kirjoitat ajatuksesi näin jäsentyneesti tarkoittaa että ymmärrät tilanteen vakavuuden itsellesi. Muista että olet oman elämäntarinasi päähenkilö, joten kuvittele millaisen lopun haluat tälle tarinalle. Ex mies on jo useaan kertaan ja useasta mahdollisuuksista huolimatta osoittanut perimmäisensä. Sinun pitää nyt elää itseäsi varten. Usein kaltaiseksi ihmiset ovat keskiarvoisesti muita kiltimpiä, joten ongelmaa löytää kunnon kumppania sinulla ei ole.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ei se helppoa olekaan. Aikanaan olin useasti lähtemässä toksisesta suhteesta, mutta muutin aina mieleni. Ihmiset ympärillä yrittivät saada minut tajuamaan, ettei tilanne voi jatkua näin. Tiedoston sen kyllä itsekin, mutta itsekunnioitusta ei vain ollut tai voimia tarpeeksi.
Lopulta olin niin loppu, että yritin itse m u r h a a. Yritykseksi jäi, mutta sairaalassa ollessa silmäni avautuivat täysin. Muutin hetkeksi vanhempieni luokse ja etsin sieltä käsin uuden asunnon. Ex meni estoille joka paikassa, tietenkin sen jälkeen kun ilmoitin erosta. Henkisesti olin palasina ja niitä palasia kokosin pitkään. Terapian ja ajan avulla pääsin jaloilleni. Annoin kaikille tunteille vallan, itkin silloin kun itketti, olin vihainen silloin kun sille tuntui jne.
Nykyisin olen onnellisesti naimisissa toisen kanssa, terapia on päättynyt ja olen saanut koottua itseni.
EN todellakaan tarkoita että tilanteesi pitäisi mennä noin pitkälle. Yritä saada keskusteluapua, vaikka MIELI Ry:n sivuilta löydät 24/7 numeron, jos ajatukset ovat itsetuhoisia. Uskalla ottaa askel itsenäisempää elämää kohti. Puhu läheisille, pyydä apua tarvittaessa.
Vierailija kirjoitti:
Tunnen itseni myös hyvin yksinäiseksi vaikka ympärilläni on hyviä ihmisiä. En vain samaistu siihen yhtään, kun ihmiset yrittävät hyvää ja neuvovat sellaisia lautteuksia, kuten että nyt vain eteenpäin ja vielä kohtaat sen sopivamman. Tuo ei auta yhtään, koska en pysty uskomaan enää siihen. Itsetuntoni on kadonnut jonnekin tässä viimeisten vuosien aikana. Palkkasin jopa erään vaihtoehtoisemman hoitajan apuun joka auttoi vain hetkeksi. Olen lukenut lukemattomat artikkelit ja kuunnellut satoja asiantuntijoiden videoita jne. aiheesta, mutta en löydä itsestäni sitä vahvuutta. Kuin jokin alitajuinen osa minusta olisi ihan varma, että ainoastaan tuon miehen rakkaus voi jotenkin parantaa. Että hän jotenkin ennen pitkää tajuaisi rakastavansa, jos olen tarpeeksi kärsivällinen. Vaikkei se tietenkään mene niin. Ja kyllä, traumaattinen isäsuhde taustalla eli selittää kyllä miksi olen tähän ajautunut. Mutta miten se trauma parannetaan niin syvältä? Ap
Isä hyväksikäytti ja aikuisena samanlaisia sairaita suhteita.
Mutta minua on auttanut tajuta, että isää en valinnut. En valinnut syntyä pervon kynsiin alistetuksi.
Sensijaan kumppanit voi valita itse. Kuntoutuminen alkaa kun alat hallita elämääsi. Vaikka sisäinen lapsesi kuiskuttaa "en pysty vastustamaan", aikuisella sinulla on nyt aikuisena valta päättää kenen kanssa olet tai et ole. Sinulla on paitsi oikeus myös velvollisuus olla itsesi puolella.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Onko sinulla työ tai opiskelupaikkaa tai jotain mihin voisit mielekkäästi käyttää aikasi?
On, työ ja harrastuksia joista pidän. Ystäviä myös. Tämä suhde ja vuoristorata vain imee kaikki mehut minusta. Viime aikoina en ole jaksanut enää työssä normaalisti, vaikka oikeasti pidän työstäni. Haluaisin vain maata sängyssä ja itkeä, ajatella kuolemaa. Tätä on jatkunut niin pitkään että jokin raja on tullut vastaan ja olen alkanut oireilemaan burnoutin tavoin, olen kokoajan siinä selviytymisen tilassa. Tuntuu vaan täysin tyhjältä ja toivottomalta. Ap
Ulkopuolisena noilla tiedoilla en ymmärrä mikä ongelma miehen jättämisessä olisi. Hirveän monella ei ole työtä ja ystäviä ja hyviä harrastuksia, tällaisella ihmisellä ymmärtäisin paremmin miksi roikkuu ääliössä kun ei mitään muuta ole.
Addiktiot ja läheisriippuvuus ovat monimutkaisia sairauksia. Ne eivät katso sitä, onko työssä ja muuten kiireinen. Ystävät eivät myöskään vastaa sitä samaa tarvetta, joka romanttisissa suhteissa tulee esiin. Nämä asiat auttavat toki selviytymään ja voivat tukea parantumista, mutta eihän meillä olisi masentuneita niin paljon jos se olisi tällaisista asioista kiinni. Jopa ihan normaalien perheiden hyvinvoivilta ulospäin vaikuttavat isät ja äidit tekevät joskus itsemurhia ja ihaillut julkkikset ovat usein yksinäisimpiä jne. Se ääliöissä roikkuminen tulee syvältä, usein lapsuuden hylätyksi tulemisen traumoista. Ympärillä ihmiset eivät pysty ymmärtämään, miksi kiltti ihminen uhraa elämänsä jonkun kanssa, joka käyttää vain hyväksi. Mutta se osuu johonkin hermoon ja tuntuu niin tutulta, vaikka ei turvalliselta.
Minulla rakkaus kuolee jos huomaan ettei ihmissuhde anna vähintään yhtä paljon mitä itse satsaan siihen. Oli se sitten ajallista, rahallista tai tunteellista resurssia. En kuitenkaan pidä itseäni ottajana, mutta ehkä olen enemmän kuin antaja.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Ei se helppoa olekaan. Aikanaan olin useasti lähtemässä toksisesta suhteesta, mutta muutin aina mieleni. Ihmiset ympärillä yrittivät saada minut tajuamaan, ettei tilanne voi jatkua näin. Tiedoston sen kyllä itsekin, mutta itsekunnioitusta ei vain ollut tai voimia tarpeeksi.
Lopulta olin niin loppu, että yritin itse m u r h a a. Yritykseksi jäi, mutta sairaalassa ollessa silmäni avautuivat täysin. Muutin hetkeksi vanhempieni luokse ja etsin sieltä käsin uuden asunnon. Ex meni estoille joka paikassa, tietenkin sen jälkeen kun ilmoitin erosta. Henkisesti olin palasina ja niitä palasia kokosin pitkään. Terapian ja ajan avulla pääsin jaloilleni. Annoin kaikille tunteille vallan, itkin silloin kun itketti, olin vihainen silloin kun sille tuntui jne.
Nykyisin olen onnellisesti naimisissa toisen kanssa, terapia on päättynyt ja olen saanut koottua itseni.EN todellakaan tarkoita että tilanteesi pitäisi mennä noin pitkälle. Yritä saada keskusteluapua, vaikka MIELI Ry:n sivuilta löydät 24/7 numeron, jos ajatukset ovat itsetuhoisia. Uskalla ottaa askel itsenäisempää elämää kohti. Puhu läheisille, pyydä apua tarvittaessa.
Ethän olisi halunnut jutella tuosta vaikka sähköpostin välityksellä tai muuten kertoa tässä sen aikaisesta mielenmaisemasta ja silmien aukeamisesta enemmän? Kuulostaa että ymmärrät täysin mistä puhun. Se on tosi harvinaista ja tarinasi lukeminen tuo kyllä toivoa, että tuo on mahdollista. Ap
Minulla auttoi tuollaisessa tilanteessa parisuhdeterapeutilla käyminen. Hänen kanssaan juttelu sai minut näkemään että arvostan miestä enemmän kuin hän minua ja hän on minulle tärkeämpi kuin minä hänelle.
Aloin myös nähdä niitä asioita, joista itse tykkään ja aloin tehdä niitä. Sitä kautta opin kokemaan itseni tärkeänä ja panostamaan itseeni ja rakastamaan itseäni.
Tie on ollut pitkä, mutta koko ajan menen eteenpäin. Ilmeisesti läheisriippuvuus ei ole parantunut tai parantuuko edes koskaan ihan kokonaan, koska edelleen vedän puoleeni samankaltaisia välttelevästi kiintyneitä. Mutta nyt tunnistan kuvion hyvissä ajoin ja lopetan tapailut.
Kaipaisin romanttista rakkautta, mutta en hinnalla millä hyvänsä, joten olen tähän saakka elänyt ilman parisuhdetta. Eksä ei näe itsessään vikaa, hänellä on useita suhteita ja kihlauksiakin ollut, mutta ne ovat kaikki päättyneet. Se tavallaan lohduttaa minua, koska vahvistaa sitä, etten ollut väärässä kun läksin. Toki toivon että hänkin heräisi ja ottaisi vastuun tekemisistään. Tai oikeastaan, ihan sama enää. Vuosia siihen meni, mutta enää en pysty kuvittelemaan yhteistä tulevaisuutta, vaikka asiat muuttuisivat.
Jotkut jutut on näköjään tosi syvässä ja tämäkin haava on minussa aina. Mutta uusia en tällä saralla kovin helposti enää ota.
Uskon että asiat tapahtuu kun niiden aika on. Lähdet sitten kun et enää pysty jäämään, sitten kun se tunne on niin voimakas. Sinä selviät kyllä. Ja jossain vaiheessa alat iloita omasta elämästäsi, niin minullekin kävi.
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Vierailija kirjoitti:
Minulla rakkaus kuolee jos huomaan ettei ihmissuhde anna vähintään yhtä paljon mitä itse satsaan siihen. Oli se sitten ajallista, rahallista tai tunteellista resurssia. En kuitenkaan pidä itseäni ottajana, mutta ehkä olen enemmän kuin antaja.
Niin sen kuuluukin kuolla siihen, terveesti kiintyneillä terveen itsetunnon omaavilla ihmisillä. Terveessä suhteessa sekä antaminen että saaminen ovat tasapainossa. Mutta sitten on niitä, joilla se rakkaus ei kuole siihen epätasapainoon vaan rakkaus itseäkin kohtaan ja oma arvo ulkoistetaan toiselle, usein epäkypsälle päinvastaisella tavalla rikkinäiselle.
Sairasta touhua. Mitä me täällä palstalla olevat maallikot nyt tuohon voitais sanoa? Ei mitään!
Sisältö jatkuu mainoksen alla
Ymmärrät tilanteesi, mutta et sen syytä. Terapian kautta voisi onnistua. Läheisriippuvuudelta kuulostaa. Ihmettelen miestä, joka hyppii käskystä. Mikä on hänen addiktionsa? Rakkauden kanssa tuolla ei ole mitään tekoa.
Jos sinulla on rahaa, niin mene yksityiselle ja pyydä terapialähete. Esim DKT saattaa olla avuksi, myös KKT.
Et ole valmis päästämään irti addiktiostasi joka lopulta murskaa sinut. Et ole ikinä tosissasi päättänyt irroittautua hänestä. Pelaat pelejä itsesi kanssa miehen hyväksi. Jos tosissasi olisi halunnut irtautua hänestä, olisit jo pistänyt hänen numerolleen estot päälle ym sen sijaan että isket päätäsi toistuvasti seinään ja itket että pää on kipeä.
Sinun on tietoisesti otettava vastuu itsestäsi ja omasta hyvinvoinnistasi. Kukaan muu ei sitä puolestasi tee. Kukaan muu ei kykene pelastamaan sinua tuolta mieheltä kuin sinä itse.
Se mies houkuttelee sinua takaisin, ei sen takia, että hän välittäisi sinusta, vaan sen takia, että hän haluaa todistaa itselleen, että hän pystyy siihen. Olet hänelle vain julma leikki.
Kirjoita paperille ranskalaisin viivoin selkeästi ne syyt, miksi se mies ei ole hyvä sinulle.
Kirjoita kaikki ylös, mitä olet saanut hänen taholtaan kärsiä.
Lue se paperi läpi aina kun haluat lähteä miehen perään tai vastata hänen puheluihinsa tms.
Tiedät jo, millainen se mies on. Hän ei tule muuttumaan siitä. Hän varmasti löytää uuden naisen samantien mutta hän kohtelee tätäkin alkuhuuman mentyä ohitse, yhtä julmasti ja mitätöivästi kuin sinuakin.
Tämä aloitus olisi voinut täysin olla kirjoittamani. Vaikka se ei varmaan kovin lohdullista olekaan, niin voin sanoa ettet ole ainakaan yksin tässä suossa, ap. <3 Jos haluat, niin voin jatkaa sähköpostin kautta juttelua, ehkä vertaistuesta voi olla jotain apua.
Hämmästyttävää, tämä aloitus olisi voinut olla myös minun kirjoittama vielä muutama kuukausi sitten, ihan sanasta sanaan. Että kyllä ap meitä muitakin on, vaikka itse jo lähdin viimein tuosta suhteesta.
Onko sinulla työ tai opiskelupaikkaa tai jotain mihin voisit mielekkäästi käyttää aikasi?