Kun haet apua mt-ongelmiin * Viimeisen kerran Jasmin päätyi sairaalan päivystykseen tammikuussa, kun Laura vei hänet sinne. Lauran mukaan Jasmin lähetettiin lähes välittömästi takaisin kotiin, vaikka tilanne oli ystävien mielestä hyvin vakava*
Mitä vttua.
Eikö sitä apua saa.
Mihin hallintohimmeleihin ne verorahat menee?
Esim Tampereella tilanne todella huono. Tänne muuttaa ihmisiä mutta mt-palvelut ei pelaa,
Otsikon ote https://www.iltalehti.fi/tv-ja-leffat/a/816eac6f-a853-4db4-90d3-fd97c5b…
Kommentit (529)
Ei kaikkia miljoonaa mielisairasta voi pelastaa. Jos ei halua elää niin siihen ei ole ihmelääkettä. Enemmän ihmetyttää miksi omaiset eivät viettäneet aikaa Jasminin kanssa niin suisidi ei olisi onnistunut.
Kannattaa poistua sieltä somesta. Ei tee kellekään hyvää. Tai kannattaa miettiä millaista sisältöä haluaa seurata. Se on täynnä nykyään nuoria naisia, jotka käyvät salilla ulkonäön vuoksi, esiintyvät somessa ainoastaan paksussa pakkelissa, kuvaavat itseään filttereiden läpi, ovat kuorrutettu itseruskettavalla, hiuslisäkkeillä, ripsienpidennyksillä, tekokynsillä, merkkivaatteilla ja täytetyillä huulilla. Sellaisten epäaitojen ihmisten seuraaminen ei tee kellekään palvelusta. Keskittykää siihen OIKEAAN elämään ilman ruutua. Onko se ulkonäkö oikeasti se kaikista tärkein asia? Laittakaa ruutu kiinni, syökää hyvin, nukkukaa hyvin, liikkukaa. Menkää luontoon, metsään. Olkaa omien ajatusten kanssa. Hengittäkää. Älkää seuratko niiden MUIDEN elämää ruudun kautta, keskittykää siihen omaan.
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ei saa apua ei millään. Viiden uutisissa oli nainen puhumassa kuinka huonosti asiat on jopa nuorilla siis ala ikäisillä. Hänkin sanoi esimerkiksi , että jos lapsella mielenterveys ongelmia tai huume , että lasta sijoitetaan laitoksesta toiseen. Se auta lasta yhtään. Mielestäni rahat menee nykyään väärään paikkaan.
Kerro sitten minne ne rahat pitäisi laittaa. Mitä tehdään kun mielisairaita on satoja tuhansa vähintään. Hoitajia, lääkäreitä ja psykoterapeutteja ei löydy mistään. Kukaan ei halua käyttää lääkkeitä. Terapeutiksi etsitään ihmistä joka ymmärtää ja varmaan pitäisi olla myös ystävä varsinaisen työn ohella.
Se on selvää että laitoksesta toiseen siirtely ei auta mutta aina vaihtoehtoja ei ole jos nuori on väkivaltainen, huumeriippuvainen tms. ja kukaan ei saa näitä oman elämänsä sankareita järjestykseen. Koulut eivät voi auttaa nuorten mielenterveysongelmisa kun ahdistuneita varmaa parillakymmenellä prosentilla koululaisista eli ongelman mittakaava on valtava. Vanhemmista suurin osa yrittää varmaan parhaansa mutta aina se ei auta.
Pitäisi etsiä juurisyyt nuorten pahoinvointiin. Onko se some, lasten hylkäyskokemukset, koulun liiallinen vaativuus, korona vai huumemyönteinen yhteiskunta. Pitäisi pureutua näihin syihin koska ei terapiaa voida järjestää sadoille tuhansille ihmisille vaikka olisi kuinka paljon halua.
Itse ainakin kamppailen kerran kuussa pahojen PMS-oireiden kanssa. Silloin masentaa. Saattaa olla, että makaan vaan sängyssä ja mieli on matalalla. Saatan itkeä ja miettiä, kuinka elämäni on p a s k a a ja itse olen vieläkin p a s k e m p i. Se mieli on jännä juttu. Silloin kun avaat somen ja sieltä joku täydellinen ihminen täydellisine elämineen lävähtää ruudulle niin sitä masentuu vielä enemmän. Eli kyllä, se some masentaa jos sinulla on jo valmiiksi mieli maassa. Ei se muuten kosketa.
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikkia miljoonaa mielisairasta voi pelastaa. Jos ei halua elää niin siihen ei ole ihmelääkettä. Enemmän ihmetyttää miksi omaiset eivät viettäneet aikaa Jasminin kanssa niin suisidi ei olisi onnistunut.
Ei ole kyse siitä ettei haluaisi elää, vaan siitä ettei halua voida koko ajan huonosti. Suurin osa haluaisi nimenomaan elää hyvää elämää.
Vierailija kirjoitti:
Oma vointini kuulostaa melko samanlaiselta kuin tällä kyseisellä henkilöllä, joskaan en käytä alkoholia ollenkaan.
Mikä ihme siinä on,että ihmisen pitäisi vaatia ja jopa huutaa saadakseen apua? Ei kauheasti herätä luottamusta jos alkuun kohdellaan vajaaälyisenä laiskurina, joka vaan kuvittelee ongelmiensa olevan pahempia kuin ovatkaan. Miten tuollaisesta muotuoutuu hyvä hoitosuhde pelkästään sillä,että ihminen iskee nyrkkiä pöytään?
Älkää tulko syyllistämään että pitäisi lenkkeillä, lopettaa some ja vaan pyytää apua. Toiset meistä ovat tehneet kaikkensa parantaakseen hel*tillistä oloaan ihan noista yksinkertaisista arkisista asioista alkaen. Olen puhunut, mutta aivan kuin puhuisin eri kieltä. Sieltä tulee milloin mitäkin yksinkertaistavaa "neuvoa", jonka olen itse todennut ja kokeillut aika päivää sitten. Jos tapaisin edes yhden ihmisen, joka oikeasti kuuntelisi mitä yritän sanoa, en olisi tässä jamassa.
Jos tapan itseni tiedän, että olen ainakin yrittänyt kaikkeni 100%.
Mikä siitä elämästä tekee oikein helvetin? Suomessa saa sentään ruokaa, asuinpaikan eikä keskimäärin tarvitse pelätä henkensä edestä. Suomessa ei voi edes tajuta millaista elämän on Afrikassa tai jossain sotatoimialueella. Kermaperseet ahdistuvat pienimmistäkin asioista kun ei ole kohdattu elämässä oikeasti mitään hankalaa kun on käsitelty silkkihansikkain.
Yhteiskunta voi yrittää järjestää apua sinulle mutta jos todella kuvittelet että sitä kautta löydät sinua täysin ymmärtävän ihmisen niin se on turha toivo. Terapeutti tai ammattilainen tekee työtänsä ja antaa oman panoksensa potilaiden tai asiakkaiden hoitamiseksi mutta se suhde on aina ammatillinen eikä sisällä mitään ystävyyssuhdetta.
Pistää ihmettelemään miksi et halua kokeilla hyviksi koettuja keinoja kuten liikkumista yms. voinnin parantamiseksi. Kaikenlaiset asiat jotka tuovat hyvää oloa parantavat vointia elimistön endorfiinijärjestelmän kauttaa ja sitä toimintaa sekoittavat päihteet, opiaatit yms. aineet. Sitten kun ollaan lääkeaineiden kautta sekoitettu aivokemia niin eipä enää voi kuvitella nauttivansa elämän normaaleista asioista.
Mielenterveysongemat johtuu siitä että tässä yhteiskunnassa ei ihmistä hyväksytä sellaisena kuin hän on. Esim, minä olen perusluonteeltani hiljainen, herkkä ja ujo, mutta olen joutunut alakoulusta saakka asti selittelemään, miksi olen tälläinen ja se on aina nostettu esille ihankuin minussa olisi aina jotain vikaa. Eläppä sitten yhteiskunassa normaalisti kun aina siihen puututaan, miksi oot tuollainen. Sitten vielä suomalaiset sanovat tekopyhästi "Jokainen saa olla sellainen kuin haluaa ja se on hyväksyttävä". Ei ole totta, on vain yksi ainoa muotti johon yritetään sulauttaa meitä muita,. Esim, jos poikkeat vähänkin massasta, sinut otetaan herkästi silmätikuksi, koulussa, kursseilla, työpaikoilla. Erilaisuutta ei hyväksytä täällä Suomessa.
Ei huolta. Persut ja Otto-poika laittaa sosiaaliasiain reilaan.
Vierailija kirjoitti:
Oma vointini kuulostaa melko samanlaiselta kuin tällä kyseisellä henkilöllä, joskaan en käytä alkoholia ollenkaan.
Mikä ihme siinä on,että ihmisen pitäisi vaatia ja jopa huutaa saadakseen apua? Ei kauheasti herätä luottamusta jos alkuun kohdellaan vajaaälyisenä laiskurina, joka vaan kuvittelee ongelmiensa olevan pahempia kuin ovatkaan. Miten tuollaisesta muotuoutuu hyvä hoitosuhde pelkästään sillä,että ihminen iskee nyrkkiä pöytään?
Älkää tulko syyllistämään että pitäisi lenkkeillä, lopettaa some ja vaan pyytää apua. Toiset meistä ovat tehneet kaikkensa parantaakseen hel*tillistä oloaan ihan noista yksinkertaisista arkisista asioista alkaen. Olen puhunut, mutta aivan kuin puhuisin eri kieltä. Sieltä tulee milloin mitäkin yksinkertaistavaa "neuvoa", jonka olen itse todennut ja kokeillut aika päivää sitten. Jos tapaisin edes yhden ihmisen, joka oikeasti kuuntelisi mitä yritän sanoa, en olisi tässä jamassa.
Jos tapan itseni tiedän, että olen ainakin yrittänyt kaikkeni 100%.
Sinä elät ainutkertaista elämääsi kuten kaikki muutkin eliöt joita näet ympärilläsi. Miksi ihmeessä jonkun muun vastuulla olisi sinun murheistasi ja ongelmistasi huolehtiminen? Sinä teet elämässäsi kuten teet, muut tekevät omat ratkaisunsa. Jos et pysty elämään elämääsi, vaan olet masentuneena jossain omissa oloissasi, sitten olet. Kukaan ole mitenkään poikkeuksellisen tärkeä, vain hitunen kokonaisuudesta, maapallo jatkaa pyörimistä, ei se pysähdy kenenkään takia.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikkia miljoonaa mielisairasta voi pelastaa. Jos ei halua elää niin siihen ei ole ihmelääkettä. Enemmän ihmetyttää miksi omaiset eivät viettäneet aikaa Jasminin kanssa niin suisidi ei olisi onnistunut.
Ei ole kyse siitä ettei haluaisi elää, vaan siitä ettei halua voida koko ajan huonosti. Suurin osa haluaisi nimenomaan elää hyvää elämää.
Varmasti kaikki haluavat elää hyvää elämää. Mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Perustarpeet pitää ainakin saada täytettyä kuten ruoka, hygienia, asunto ja toimeentulo työn kautta tai muuten. Sosiaalisia suhteita tarvitaan eli ystäviä olisi hyvä olla mutta siinä yhteiskunta ei oikein pysty auttamaan. Onko hyvää elämää päihteet, some kulttuuri, hienot vaatteet vai mikä?
Luulen että yhteiskunta ei voi tarjota hyvää elämää vaan ainoastaan puitteet sen saavuttamiseksi. Loppu jää jokaisen itsensä kontolle. Yhteiskunta voi auttaa monia ahdistusten ja masennuksen vaikeammissa vaiheissa mutta siitä on pitkä matka onnelliseen elämään. Loppujen lopuksi jokaisen pitää jossain vaiheessa pärjätä omillaan ja ottaa vastuuta itsestään.
Vierailija kirjoitti:
Itse ainakin kamppailen kerran kuussa pahojen PMS-oireiden kanssa. Silloin masentaa. Saattaa olla, että makaan vaan sängyssä ja mieli on matalalla. Saatan itkeä ja miettiä, kuinka elämäni on p a s k a a ja itse olen vieläkin p a s k e m p i. Se mieli on jännä juttu. Silloin kun avaat somen ja sieltä joku täydellinen ihminen täydellisine elämineen lävähtää ruudulle niin sitä masentuu vielä enemmän. Eli kyllä, se some masentaa jos sinulla on jo valmiiksi mieli maassa. Ei se muuten kosketa.
Tai luet vauvalta miten kaikki työttömät ovat luusereita, loisia ja tuet pois.
Häpeä ja syyllisyys on sietämätöntä.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikkia miljoonaa mielisairasta voi pelastaa. Jos ei halua elää niin siihen ei ole ihmelääkettä. Enemmän ihmetyttää miksi omaiset eivät viettäneet aikaa Jasminin kanssa niin suisidi ei olisi onnistunut.
Ei ole kyse siitä ettei haluaisi elää, vaan siitä ettei halua voida koko ajan huonosti. Suurin osa haluaisi nimenomaan elää hyvää elämää.
Varmasti kaikki haluavat elää hyvää elämää. Mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Perustarpeet pitää ainakin saada täytettyä kuten ruoka, hygienia, asunto ja toimeentulo työn kautta tai muuten. Sosiaalisia suhteita tarvitaan eli ystäviä olisi hyvä olla mutta siinä yhteiskunta ei oikein pysty auttamaan. Onko hyvää elämää päihteet, some kulttuuri, hienot vaatteet vai mikä?
Luulen että yhteiskunta ei voi tarjota hyvää elämää vaan ainoastaan puitteet sen saavuttamiseksi. Loppu jää jokaisen itsensä kontolle. Yhteiskunta voi auttaa monia ahdistusten ja masennuksen vaikeammissa vaiheissa mutta siitä on pitkä matka onnelliseen elämään. Loppujen lopuksi jokaisen pitää jossain vaiheessa pärjätä omillaan ja ottaa vastuuta itsestään.
No niinpä. Jokainen masentunut tajuaa tuon, sekin on yksi syy. Henkilökohtaisesti uskon, että juuri tämä suunta mihin yhteiskuntamme on mennyt on yksi syy miksi ihmisiä masentaa. Ehkä liika yksilökeskeisyys ja tällainen vastuuttaminen ei ole onnen tuoja ihmisolennolle keskimäärin.
Vierailija kirjoitti:
Mielenterveysongemat johtuu siitä että tässä yhteiskunnassa ei ihmistä hyväksytä sellaisena kuin hän on. Esim, minä olen perusluonteeltani hiljainen, herkkä ja ujo, mutta olen joutunut alakoulusta saakka asti selittelemään, miksi olen tälläinen ja se on aina nostettu esille ihankuin minussa olisi aina jotain vikaa. Eläppä sitten yhteiskunassa normaalisti kun aina siihen puututaan, miksi oot tuollainen. Sitten vielä suomalaiset sanovat tekopyhästi "Jokainen saa olla sellainen kuin haluaa ja se on hyväksyttävä". Ei ole totta, on vain yksi ainoa muotti johon yritetään sulauttaa meitä muita,. Esim, jos poikkeat vähänkin massasta, sinut otetaan herkästi silmätikuksi, koulussa, kursseilla, työpaikoilla. Erilaisuutta ei hyväksytä täällä Suomessa.
Ihan kuin jotakuta kiinnostaisi yksittäisen vieraan ihmisen asiat noin keskimäärin. Jos haluaa erottua joukosta niin sitten voi käydä niin kuin kerrot mutta se että joukosta erottumaton otettaisiin silmätikuksi kuulostaa todella vainoharhaiselta.
Meissä kaikissa on jotain vikaa tai ainakin niin me kuvittelemme mutta tosiaan suurinta osaa ihmisistä ei kiinnosta toisten asiat pätkän vertaa. Suurin osa ihmisistä löytää paikkansa maailmassa eli on olemassa asioita jotka tekevät elämästä elämisen arvoista. Jos ei löydä tai edes yritä niin sitten on varmasti elämä tylsää.
Vierailija kirjoitti:
Todella monelta masentuneelta ja ahdistuneelta perimmäinen syy psyykkiseen oireiluun löytyy diagnosoimattomasta nepsy-häiriöstä. Tästä löytyy ihan validia tutkimustietoa. Mutta hei, Suomessa ongelma on päätetty hoitaa siten, että et pääse tutkimuksiin, jos sinulla on ahdistusta tai masennusta. Silloin "hoidetaan" vain niitä oireita eli ahdistusta ja masennusta, mutta ei niitäkään kovin menestyksekkäästi. Eli juuri ketään ei diagnosoida enää aikuisena.
Valitettavasti kun oma sukupolveni oli nuoria, ei diagnosoitu vielä ketään, joten meitä on valtava määrä diagnosoimattomia aikuisia räpiköimässä elämän läpi. Monen ongelmat siirtyvät sitten diagnosoimattomien nepsyjen lapsille sekä geenien että kasvatuksen myötä. Hieno maa tämä Suomi :)
Systeemiteoreettisesta näkökulmasta ongelmaa voisi kuvata pikemminkin käsitteellä ympäristön ja yksilön yhteensopivuus (level of fit). Ihminen on biologisena ja sosiaalisena olentona kehittynyt aivan eri ympäristössä kuin missä me elämme nyt, mikä saattaa heikentää keskimääräistä yhteensopivuutta ihmisen perustarpeiden ja ympäristön vaatimusten välillä. Käsite neuropsykiatrinen diagnoosi viittaa ihan puhtaasti siihen, että henkilön level of fit on heikko. Kouluympäristö esimerkiksi vaatii paljon itseohjautuvuutta epäkypsiltä lapsilta ja netin suurkulutus heikentää lasten keskittymiskykyä, sosiaaliset verkostot ovat löyhempiä kuin ennen ja statusahdistusta aiheuttava sosiaalinen media ulottuu jokaiseen paikkaan. Neuropsykiatrisia häiriöitä ei diagnosoida aivokuvantamistutkimuksin tai millään muullakaan lääketieteellisellä biomarkkerilla, vaan diagnostiset kriteerit pohjautuvat kyselylomakkeisiin. Ainoa keino erottaa esimerkiksi ADHD muista psykiatrisista luokista on kiireisen psykiatrin tulkinnat tuntemattoman potilaansa menneisyydestä.
ADHD:n saa nykyään helposti jopa ilman psykologin tutkimuksia, opettajan ja vanhempien täyttämien kyselylomakkeiden perusteella. Usein lääkityksen aloittamiselle ei tarvita edes diagnoosia. Sen takia tutkijat ovat nykyään huolissaan ADHD:n ylidiagnosoinnista epämääräisin perustein. Myös esimerkiksi kehitysvammadiagnoosi perustuu samantyyppiseen kriteeristöön, mutta usein kehitysvammalle löytyy myös lääketieteellinen selitys (esim. kromosomipoikkeama), ei tosin aina. Kehitysvamma ja neuropsykiatrinen häiriö ovat molemmat toisin sanoen psyykkiseen toimintakykyyn pohjautuvia luokituksia, eikä niiden lätkimisellä jokaiselle keskimääräistä huonommin ympäristöönsä sopeutuvalle ihmiselle ratkaise mielenterveysepidemiaa. Yhtä hyvällä perusteella voitaisiin laajentaa (anteeksi, siis "tarkentaa") kehitysvammadiagnoosin kriteeristöä, jotta kaikki heikkolahjaisemmat ja lähtökohdiltaan huonommat ihmiset saisivat selityksen "oireilleen". Koska ei ole mikään objektiivinen kriteeri, että kehitysvamman raja pitäisi asettaa juuri esimerkiksi ÄO 70, sitä voidaan nostaa esimerkiksi 75 tai 80. Tätä voisi sitten kutsua diagnostisen kriteeristön "tarkentamiseksi" ja näin löydettäisiin herkemmin oireet täyttäviä ihmisiä väestöstä. Tälle olisi perusteita, koska monet heikkolahjaiset mutta ei kuitenkaan kehitysvammaiset ihmiset ovat väliinputoajia palvelujärjestelmässä. He eivät saa tarvitsemaansa tukea, mutta eivät selviä omillaan usein paljon abstraktia ajattelua ja itsenäistä ongelmanratkaisukykyä edellyttävässä modernissa yhteiskunnassa.
Toisaalta voidaan pohtia, mikä olisi kehitysvammadiagnoosin vaikutus ihmisen itsetuntoon ja minäkuvaan. Esimerkiksi ainakaan ADHD-diagnoosi ei paranna diagnoosin saaneiden elämänlaatua verrattuna saman oireiston omaaviin verrokkeihin ilman diagnoosia Huolimatta kaikesta hoidosta ja tukitoimista, ADHD-diagnoosin saaneet nuoret olivat erään kahdeksan vuotta kestäneen tutkimuksen mukaan itsetunnoltaan heikompia, heillä oli suurempi riski itsetuhoisuuteen, heidän akateeminen itsetuntonsa oli heikompi ja heillä oli enemmän epäsosiaalista käyttäytymistä.
https://jamanetwork.com/journals/jamanetworkopen/fullarticle/2797259
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Ei kaikkia miljoonaa mielisairasta voi pelastaa. Jos ei halua elää niin siihen ei ole ihmelääkettä. Enemmän ihmetyttää miksi omaiset eivät viettäneet aikaa Jasminin kanssa niin suisidi ei olisi onnistunut.
Ei ole kyse siitä ettei haluaisi elää, vaan siitä ettei halua voida koko ajan huonosti. Suurin osa haluaisi nimenomaan elää hyvää elämää.
Varmasti kaikki haluavat elää hyvää elämää. Mitä se sitten kenellekin tarkoittaa. Perustarpeet pitää ainakin saada täytettyä kuten ruoka, hygienia, asunto ja toimeentulo työn kautta tai muuten. Sosiaalisia suhteita tarvitaan eli ystäviä olisi hyvä olla mutta siinä yhteiskunta ei oikein pysty auttamaan. Onko hyvää elämää päihteet, some kulttuuri, hienot vaatteet vai mikä?
Luulen että yhteiskunta ei voi tarjota hyvää elämää vaan ainoastaan puitteet sen saavuttamiseksi. Loppu jää jokaisen itsensä kontolle. Yhteiskunta voi auttaa monia ahdistusten ja masennuksen vaikeammissa vaiheissa mutta siitä on pitkä matka onnelliseen elämään. Loppujen lopuksi jokaisen pitää jossain vaiheessa pärjätä omillaan ja ottaa vastuuta itsestään.
No niinpä. Jokainen masentunut tajuaa tuon, sekin on yksi syy. Henkilökohtaisesti uskon, että juuri tämä suunta mihin yhteiskuntamme on mennyt on yksi syy miksi ihmisiä masentaa. Ehkä liika yksilökeskeisyys ja tällainen vastuuttaminen ei ole onnen tuoja ihmisolennolle keskimäärin.
Kauan sitten yhteiskunta oli toisenlainen ja asiat menivät niin kuin olivat menneet aiemmin. Varmasti jonkinlaista elämän hankaluutta oli mutta perustan elämälle antoivat kirkko, työ. yhteiskuntajärjestelmä eli mentiin vanhan kaavan mukaan eikä haaveiltu elämässä mistään kovin ihmeellisestä.
Nykyyhteiskunta on rikas ja pystyy tarjoamaan toimeentulon kaikille ja monenlaiset mahdollisuudet itsensä kehittämiseen. On ehkä annettu liian ruusuinen kuvat että kovasti tahtomalla voisi saavuttaa melkein mitä tahansa. Se ei tietenkään ole totta nykyisessä kilpailuyhteiskunnassa eli lähes jokainen joutuu pettymään jossain vaiheessa elämäänsä kun ei saavuta korkeita tavotteitansa.
Oma ongelmansa on nykyinen kasvatuskulttuuri eli lapsien annetaan tehdä aivan mitä he haluavat ilman vanhempien puuttumista eli ei ymmärretä että lapsi ja nuori tarvitsee ohjausta. Sama trendi on levinnyt kouluun eli lasta yritetään saada ottamaan vastuuta asioista vaikka oppimistavotteista aivan liian varhain. Jos vain palattaisiin vanhaan luokkaopetukseen, omaan luokanvalvojaan, oppikirjoihin ja jätettäisiin some sekä muut digijutut vähän myöhemmäksi niin moni asia voisi olla vielä pelastettavissa.
Nuorilla on hyvä olla haaveita elämässä mutta pitää ymmärtää myös realiteetit eli aina kaikki tavoiteltava ei toteudu. Elämässä tulee vastaan väistämättä myös pettymyksiä ja ne on osattava käsitellä ilman että koko elämä suistuu radaltaan.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Tässä on kyse inhimillisestä tragediasta, mutta tästä tulee myös oppia. Ihmisten pitää alkaa elämään siten, että ei olla tuossa jamassa. Siis some pois, sokerit ja päihteet vähemmälle, liikuntaa lisää elämään ja sekopäiset "ystävät" pois elämästä. Helpottaa aika paljon jo tällä tekemisellä. Totuus on, ettei niitä apuja ole eikä tule enää julkiselta sektorilta pariinkymmeneen vuoteen ainakaan. Tämä pitää nyt vain sisäistää. Jos ei sisäistetä, niin heikot sortuu elon tiellä tästä eteenpäin.
Mutta syöpäpotilas hoidetaan. Häntä ei lähetetä tautinsa kanssa kotiin.
Kyllähän syöpäpotilas pääsääntöisesti kotona aikaansa viettää, poislukien säde- ja kemohoidot tai sellaiset lääketiputukset, joita ei kotona voi antaa.
Vierailija kirjoitti:
Vierailija kirjoitti:
Nykyään ei saa apua ei millään. Viiden uutisissa oli nainen puhumassa kuinka huonosti asiat on jopa nuorilla siis ala ikäisillä. Hänkin sanoi esimerkiksi , että jos lapsella mielenterveys ongelmia tai huume , että lasta sijoitetaan laitoksesta toiseen. Se auta lasta yhtään. Mielestäni rahat menee nykyään väärään paikkaan.
Kerro sitten minne ne rahat pitäisi laittaa. Mitä tehdään kun mielisairaita on satoja tuhansa vähintään. Hoitajia, lääkäreitä ja psykoterapeutteja ei löydy mistään. Kukaan ei halua käyttää lääkkeitä. Terapeutiksi etsitään ihmistä joka ymmärtää ja varmaan pitäisi olla myös ystävä varsinaisen työn ohella.
Se on selvää että laitoksesta toiseen siirtely ei auta mutta aina vaihtoehtoja ei ole jos nuori on väkivaltainen, huumeriippuvainen tms. ja kukaan ei saa näitä oman elämänsä sankareita järjestykseen. Koulut eivät voi auttaa nuorten mielenterveysongelmisa kun ahdistuneita varmaa parillakymmenellä prosentilla koululaisista eli ongelman mittakaava on valtava. Vanhemmista suurin osa yrittää varmaan parhaansa mutta aina se ei auta.
Pitäisi etsiä juurisyyt nuorten pahoinvointiin. Onko se some, lasten hylkäyskokemukset, koulun liiallinen vaativuus, korona vai huumemyönteinen yhteiskunta. Pitäisi pureutua näihin syihin koska ei terapiaa voida järjestää sadoille tuhansille ihmisille vaikka olisi kuinka paljon halua.
Se ei auta, että psyykkistä- tai muuta hoitoa tarvitsevia lapsia ja nuoria sijoitetaan sijoituskoteihin ja laitoksiin ilman, että he saavat minkäänlaista hoitoa. Sijoituksiin menevät rahat menevät hukkaan. Hoitoa se ei ole päinvastoin saattaa pahentaa tilannetta.
Niinpä. Kun itse vähän aikaan sitten olin huonoimmillani minun oloni vain paheni lenkkeillessä. Itkua vääntäen onkin tosi fresh olo lenkkeillä, kun ohikulkijat katsovat sinua kuin hullua. Jotenkin se yksinäisyyden tunne silloin valtasi minut, kun näin normaaleita ihmisiä normaalissa ympäristössä tekemässä normaaleita asioita ja itse olin ihan rikki. Että sellaista liikunnan iloa.