Ahdistun mieheni perheestä

Kun rupesimme seurustelemaan mulle esiteltiin perhe maailman parhaana perheenä. Olin tosi iloinen että mieheni perhe oli lähes päinvastainen kuin omani; hommat hallussa, kaikki aina hyvällä tuulella, ei riitoja, ei draamaa. Piilottelin omia ongelmiani sillä halusin lomailla omasta elämästäni. Elämä rupesi tuomaan kuitenkin erilaisia realiteetteja ja kuva tästä iloisesta hyvästä perheestä alkoi rakoilla. Ensimmäisiä hälyytyskelloja minulle oli se miten mieheni veljen perheessä kohdeltiin lapsia. Heilä oli aina tip top vaatteet ja huoneiden sisustukset, mutta heitä kohdeltiin kaltoin muuten. Nolattiin muiden edessä, heille huudettiin, heitä retuutettiin jne jos eivät toimineet niinkuin heiltä odotettiin. Mieheni vanhemmat eivät ikinä puuttuneet lastenlastensa kohteluun vaan vaihtoivat puheenaihetta tai mummo meni toiseen huoneeseen. Näin että lapsia kohdeltiin huonosti ja rupesin kutsumaan heitä meille oleilemaan, leipomaan jne. Minulla sairastui vakavasti perheenjäsen joka taisteli elämästään kolme vuotta. Kukaan ei kertaakaan osoittanut minulle mitään myötätuntoa, ihan niinkuin sitä ei olisi lainkaan olemassa. Elämä jatkui yhtä kepeänä kuin ennenkin, ymmärsin että minun elämänkatsomukseni oli ihan muuta ja nämä kepeät yhteiset hetket alkoivat ahdistaa minua, sillä minulle todellisuus oli jotain muuta. Ja kaikki mikä mitenkään rikkoi tätä täydellinen perhe kuvaa - ei ollut olemassa muille. Vuosia myöhemmin tajusin kuvion. Mieheni isä on hirveä narsisti joka on alistanut koko perheensä toteuttamaan omaa kuvaansa täydellisestä perheestä. Jos joku uhkaa tätä kuvaa - saa osakseen hiljaisuutta, sarkastisia sivulauseita, täydellistä ohittamista kunnes on taas kykeneväinen olemaan kepeä ja iloinen. Nyt olen niin järkyttynyt siitä miten alunperin en nähnyt näitä merkkejä ja vuosia koitin miellyttää ja saada hyväksyntää jota sain vain olemalla -ei kukaan, ei mitään. Olin osa tätä perhettä vain kun lakkasin itse olemasta olemassa. Ainoa tehtävä oli palvella tämän narsistin kuvaa täydellisestä perheestä joka pinnan alla olikin jotain ihan muuta. Nyt en kestä enää näitä ihmisiä, saan stressioireita pelkästä ajatuksesta että pitäisi nähdä tms. Olen nyt vältellyt tätä sukua pari vuotta. Mieheni on vasta viime vuonna havahtunut omaan minättömyyteensä ja etsii nyt itseään ja käy terapiassa. En tiedä mitä tehdä, en usko että ikinä tulen palautumaan sellaiseksi että haluaisin/ voisin olla tämän suvun kanssa tekemisissä.