Miltä elämä tuntuu ilman masennusta tai ahdistusta?

Hetken aikaa sain kokea melkoisen ahdistusvapaan elämän, kun aloitin uuden lääkkeen. Mitä lie placeboa tai muuta olikaan, mutta oloni oli aivan mahtava. Sitten se kylläkin jonkin ajan kuluttua loppui ja palasi se sama ankeus.

En minäkään kyllä usko, että oikeasti tuntuisi. Suurin osa ihmisistä vaikuttaa vähän tyytymättömiltä ja tuimilta.

Olen ajatellut että masennuksesta/ahdistuksesta heidät erottaa se ettei syvää onnettomuutta ole juurikaan. Lisäksi tavalliset asiat kuten kotityöt/kaupassa käyminen/työelämä eivät tunnu raskailta tai mahdottomilta, vaikka joskus vähän ärsyttävät. Jatkuvasti ei hävetä vaikka välillä nolottaa, ja elämältä halutaan asioita/kokemuksia tai muodostetaan tavoitteita joita kohti pyrkiminen tuntuu realistiselta tai palkitsevalta.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään kyllä usko, että oikeasti tuntuisi. Suurin osa ihmisistä vaikuttaa vähän tyytymättömiltä ja tuimilta.

Olen ajatellut että masennuksesta/ahdistuksesta heidät erottaa se ettei syvää onnettomuutta ole juurikaan. Lisäksi tavalliset asiat kuten kotityöt/kaupassa käyminen/työelämä eivät tunnu raskailta tai mahdottomilta, vaikka joskus vähän ärsyttävät. Jatkuvasti ei hävetä vaikka välillä nolottaa, ja elämältä halutaan asioita/kokemuksia tai muodostetaan tavoitteita joita kohti pyrkiminen tuntuu realistiselta tai palkitsevalta.

Ja jotkin asiat kuitenkin tuottavat iloa, itseä ei inhora jne, eli elämä ei ole tasaisen harmaata massaa vaikka ei olisikaan hyvä fiilis.

Haluaisin kokea sellaisen tunteen, en muista kokeneeni. Tokaluokkalaisena jo jäällä hiihtäessä toivoin sen pettävän alta.

Tuntuu hyvältä. Elämä on hyvää. Nykyisin varsinkin elän mielekästä elämää. Avioliitossa koin kaikenlaista tyytymättömyyttä, mutta nykyisin kaikki on mukavaa. Olen vaihtanut töitä, opiskellut lisää ja luonut elämästäni omanlaisen. Teen mitä haluan, keskityn hyviin asioihin. Pakolliset velvollisuudet pyrin hoitamaan heti pois ettei ahdista. Vastoinkäymisiä on ollut, mutta en anna niille valtaa kuitenkaan, kun niille ei mitään voi. Suunnitelmia olen joutunut tekeen uusiksi, mutta hyvä sitten on ollut kuitenkin.

Vierailija kirjoitti:

En minäkään kyllä usko, että oikeasti tuntuisi. Suurin osa ihmisistä vaikuttaa vähän tyytymättömiltä ja tuimilta.

Olen ajatellut että masennuksesta/ahdistuksesta heidät erottaa se ettei syvää onnettomuutta ole juurikaan. Lisäksi tavalliset asiat kuten kotityöt/kaupassa käyminen/työelämä eivät tunnu raskailta tai mahdottomilta, vaikka joskus vähän ärsyttävät. Jatkuvasti ei hävetä vaikka välillä nolottaa, ja elämältä halutaan asioita/kokemuksia tai muodostetaan tavoitteita joita kohti pyrkiminen tuntuu realistiselta tai palkitsevalta.

Tämä. Vaikea ajatella, että elämä olisi vain hyvää ja tasaista, koska elämään nyt kuuluu myös vastoinkäymiset, joiden ei kuulukaan tuntua hyvältä. Ja tällaisessa maailmantilanteessa, jossa tapahtuu kriisiä kriisin perään on vain tervettä tuntea vaikeitakin tunteita.

Ongelma on mielestäni siinä, että ahdistuksesta ja masennuksesta on tehty liian kevyin perustein sairauksia. Tällä myös markkinoidaan masennuslääkkeitä, ja se on tehokas myyntikeino. Kukapa ei haluaisi voida hyvin ja tuntea keveyttä? Ahdistuksen ja masennuksen tunteet ovat kuitenkin osa elämää. Sairautta nämä ovat mielestäni siinä kohtaa, kun alkaa itse kokea, että nyt elämänlaatu kokonaisuudessaan kärsii. Ts. ei kykene elämään tässä hetkessä, vaan elää liikaa menneitä hautoen tai tulevaisuutta ahdistuen.

Muistan ajan, kun aamulla herätessä päivään positiivisilla odotuksilla. Mitähän kivaa tänään tapahtuu ja keitä tapaa? Mieli suorastaan syyhysi päästä päivän toimiin käsiksi. Nyt muutaman vuoden ajan muistan olleen vain noin max 15 sekunnin aamuposeja, jotka katoavat saman tien, kun herää kunnolla. Eli innokkaasti elämään suhtautuminen ja optimistiset odotukset ovat kadonneet. Siinä kai se ero elämään ilman masennusta ja ahdistusta.

Sitä ajattelee hyviä, positiivisia asioita. Eikä keskity negatiivisiin asioihin vaan ohittaa ne nopeasti mielestään. Elämänilon ja - halun palattua jaksaa arkea ja kykenee rakastamaan, eikä inhoa enää ihmisiä. On jälleen kiinnostunut asioista, kuten esim sisustamisesta ja puutarhasta. En inhoa enää aamuja enkä pelkää öitä. Masentuneena yöt olivat pahimpia. Silloin monet asiat tuntuivat todella suurilta ja raskailta.

Parannuskeinoni oli opetella positiiviseksi,lukemalla kaikkia siihen liittyviä kirjoja. Positiivisuuteni paranee paranemistaan, ja samalla onnellisuuteni kasvaa. Enää en halua ikinä palata siihen kauheaan negatiivisuuteen. Hirveä olotila.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään kyllä usko, että oikeasti tuntuisi. Suurin osa ihmisistä vaikuttaa vähän tyytymättömiltä ja tuimilta.

Olen ajatellut että masennuksesta/ahdistuksesta heidät erottaa se ettei syvää onnettomuutta ole juurikaan. Lisäksi tavalliset asiat kuten kotityöt/kaupassa käyminen/työelämä eivät tunnu raskailta tai mahdottomilta, vaikka joskus vähän ärsyttävät. Jatkuvasti ei hävetä vaikka välillä nolottaa, ja elämältä halutaan asioita/kokemuksia tai muodostetaan tavoitteita joita kohti pyrkiminen tuntuu realistiselta tai palkitsevalta.

Tämä. Vaikea ajatella, että elämä olisi vain hyvää ja tasaista, koska elämään nyt kuuluu myös vastoinkäymiset, joiden ei kuulukaan tuntua hyvältä. Ja tällaisessa maailmantilanteessa, jossa tapahtuu kriisiä kriisin perään on vain tervettä tuntea vaikeitakin tunteita.

Ongelma on mielestäni siinä, että ahdistuksesta ja masennuksesta on tehty liian kevyin perustein sairauksia. Tällä myös markkinoidaan masennuslääkkeitä, ja se on tehokas myyntikeino. Kukapa ei haluaisi voida hyvin ja tuntea keveyttä? Ahdistuksen ja masennuksen tunteet ovat kuitenkin osa elämää. Sairautta nämä ovat mielestäni siinä kohtaa, kun alkaa itse kokea, että nyt elämänlaatu kokonaisuudessaan kärsii. Ts. ei kykene elämään tässä hetkessä, vaan elää liikaa menneitä hautoen tai tulevaisuutta ahdistuen.

Olen tuon kommentin kirjoittanut, mutta en tarkoittanut aivan tätä. Vähän epäilen sitä, että ahdistuneeksi ja masentuneeksi diagnosoidut tai itsensä sellaiseksi tuntevat ihmiset olettavat, että elämän pitäisi olla jatkuvaa keveyttä ilman arjen vastoinkäymisiä. Esimerkiksi masennus- ja ahdistustesteistä voi katsoa vihjeitä siitä, mitä diagnoosiin vaaditaan.

Diagnoosien lisääntyminen liittyy todennäköisesti siihen, että mielenterveyden ongelmat tunnistetaan helpommin ja niistä puhutaan vapaammin. Myös kovat suorituspaineet ja some altistavat stressille enemmän kuin ennen. Siitä ei ole mielestäni kyse, että ns. "huudettaisiin tyhjästä" tai keksittäisiin ongelmia.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En minäkään kyllä usko, että oikeasti tuntuisi. Suurin osa ihmisistä vaikuttaa vähän tyytymättömiltä ja tuimilta.

Olen ajatellut että masennuksesta/ahdistuksesta heidät erottaa se ettei syvää onnettomuutta ole juurikaan. Lisäksi tavalliset asiat kuten kotityöt/kaupassa käyminen/työelämä eivät tunnu raskailta tai mahdottomilta, vaikka joskus vähän ärsyttävät. Jatkuvasti ei hävetä vaikka välillä nolottaa, ja elämältä halutaan asioita/kokemuksia tai muodostetaan tavoitteita joita kohti pyrkiminen tuntuu realistiselta tai palkitsevalta.

Tämä. Vaikea ajatella, että elämä olisi vain hyvää ja tasaista, koska elämään nyt kuuluu myös vastoinkäymiset, joiden ei kuulukaan tuntua hyvältä. Ja tällaisessa maailmantilanteessa, jossa tapahtuu kriisiä kriisin perään on vain tervettä tuntea vaikeitakin tunteita.

Ongelma on mielestäni siinä, että ahdistuksesta ja masennuksesta on tehty liian kevyin perustein sairauksia. Tällä myös markkinoidaan masennuslääkkeitä, ja se on tehokas myyntikeino. Kukapa ei haluaisi voida hyvin ja tuntea keveyttä? Ahdistuksen ja masennuksen tunteet ovat kuitenkin osa elämää. Sairautta nämä ovat mielestäni siinä kohtaa, kun alkaa itse kokea, että nyt elämänlaatu kokonaisuudessaan kärsii. Ts. ei kykene elämään tässä hetkessä, vaan elää liikaa menneitä hautoen tai tulevaisuutta ahdistuen.

Olen tuon kommentin kirjoittanut, mutta en tarkoittanut aivan tätä. Vähän epäilen sitä, että ahdistuneeksi ja masentuneeksi diagnosoidut tai itsensä sellaiseksi tuntevat ihmiset olettavat, että elämän pitäisi olla jatkuvaa keveyttä ilman arjen vastoinkäymisiä. Esimerkiksi masennus- ja ahdistustesteistä voi katsoa vihjeitä siitä, mitä diagnoosiin vaaditaan.

Diagnoosien lisääntyminen liittyy todennäköisesti siihen, että mielenterveyden ongelmat tunnistetaan helpommin ja niistä puhutaan vapaammin. Myös kovat suorituspaineet ja some altistavat stressille enemmän kuin ennen. Siitä ei ole mielestäni kyse, että ns. "huudettaisiin tyhjästä" tai keksittäisiin ongelmia.

Aivan, ymmärrän nyt näkökulmasi. Mielestäni nämä asiat ei kuitenkaan ole niin yksiselitteisiä. Ongelmia toki tunnistetaan, mutta haastavia tunteita aidosti myös ylidiagnosoidaan. Esim. mikäli teet surutyötä läheisen menehtyessä, saat masennusdiagnoosin. Tai mikäli menet puhumaan työuupumuksesta, saat masennusdiagnoosin. Lääkitystä tarjotaan elämän tavallisiin kriiseihin, joihin paras lääke olisi usein läheisten tuki, lepo ja arjen hidastaminen. Mutta hyvin yksilökohtaista. Masennus ja ahdistus kuitenkin ovat niin valtavan kokemuksellisia asioita, joten näissä asioissa tulisi kuunnella enemmän ihmistä kokemuksineen sen sijaan, että näitä hoidettaisiin liukuhihnalta testien kautta.