Aftersun - Päivämme auringossa - Pitkästä aikaa upea elokuva, joka kannattaa käydä katsomassa elokuvateatterissa

Samaan aikaan jotenkin kaunis ja silti niin hirveän haikea elokuva. Tykkäsin todella paljon.

Vierailija kirjoitti:

Samaan aikaan jotenkin kaunis ja silti niin hirveän haikea elokuva. Tykkäsin todella paljon.

Jotenkin maagisesti elokuva taikoi silmien eteen lähes aidontuntuisen 90-luvun lopun tunnelman. Ja lisänä vielä musa jota tuli kuunneltua tuohon aikaan. Ap

Luin netin syövereistä että elokuvan ohjaaja oli kokenut jotain hyvin samanlaista. Löysin jopa kuvan (jonka todenperäisyydestä toki ei ole tietoa), missä ohjaaja lapsena ja tämän isä juomassa jotain rantalomadrinksua. Jotenkin kylmäsi katsoa sitä kuvaa.

Samaa mieltä, todella upea mutta surullinen elokuva.

Ihana elokuva.

Samaistuin sekä tyttäreen että isään. Lapsena joutui katsomaan vanhempien pahaa oloa ja nyt sitten on itse se aikuinen, jolla on paha olo. Vaikka tuo elokuvan isä oli kaukana täydellisestä, niin silti monessa kohtaa huomasin toivovani, että voi kun itsellänikin olisi ollut tuollainen isä. Oli niin kauniita pieniä hetkiä, vaikka on niitä kai ollut itselläkin. Isäni kuoli vähän aikaa sitten ja varmasti sekin vaikutti siihen, että tämä elokuva meni niin ihon alle.

Vierailija kirjoitti:

Ihana elokuva.

Samaistuin sekä tyttäreen että isään. Lapsena joutui katsomaan vanhempien pahaa oloa ja nyt sitten on itse se aikuinen, jolla on paha olo. Vaikka tuo elokuvan isä oli kaukana täydellisestä, niin silti monessa kohtaa huomasin toivovani, että voi kun itsellänikin olisi ollut tuollainen isä. Oli niin kauniita pieniä hetkiä, vaikka on niitä kai ollut itselläkin. Isäni kuoli vähän aikaa sitten ja varmasti sekin vaikutti siihen, että tämä elokuva meni niin ihon alle.

Mulle tuli itse asiassa hyvin samantapaisia ajatuksia leffasta. Vaikka se isä oli ajoittain aika huono vanhempi siinä leffassa, niin silti tuli sellanen olo että olisipa mun isä tai äiti ollut edes vähän tuollainen. Selvästi hän kuitenkin kaiken sen tuskan läpikin välitti lapsestaan.

En ehkä pysty enää ikinä kuuntelemaan R.E.M. Losing my relgionia ilman kyyneleitä. Huh mikä leffa!

Vierailija kirjoitti:

En ehkä pysty enää ikinä kuuntelemaan R.E.M. Losing my relgionia ilman kyyneleitä. Huh mikä leffa!

En minäkään. Enkä Blurin Tenderiä tai Queenin Under Pressurea. Kävin katsomassa leffan sunnuntaina ja tänäänkin liikutuin kun katsoin youtubesta aiheeseen liittyviä haastatteluja yms.

Tää oli oikeastaan heittämällä paras leffa, jonka olen eläessäni nähnyt. Ja kyseessä vielä esikoisohjaus!

Huvittaisi mennä uudestaan katsomaan, jotta pystyisi kiinnittämään paremmin huomion yksityiskohtiin ja vihjeisiin.

Kannattaa katsoa ja olla lukematta tätä keskustelua.

Katsoin sekä The Whalen että Aftersunin ja pääosa-Oscarin olisin suonut tälle jälkimmäiselle. Useimmat lapsinäyttelijät ärsyttävät, tässä tytärkin oli uskomattoman hyvä. Itkien poistuin salista, vaikka arvostelujen lukeminen vähän spoilasikin jo etukäteen. En tiedä missä kohtaa olisin saanut juonesta kiinni jos olisin mennyt kylmiltään katsomaan.

Minäkin luin arvosteluja etukäteen, mutta ei haitannut yhtään fiilistä elokuvaa katsoessa, vaikka yleensä pidänkin siitä, etten tiedä elokuvasta mitään etukäteen.

Minä menin tietämättä mitään etukäteen, mutta jotenkin vaistosin jo ihan alussa mikä lopputulema olisi. Kylmät väreet tuli.

Mikä juoni on lyhyesti kerottuna? Olen juuri menettänyt vanhempani, onko liian rankkaa mennä katsomaan?

Vierailija kirjoitti:

Mikä juoni on lyhyesti kerottuna? Olen juuri menettänyt vanhempani, onko liian rankkaa mennä katsomaan?

Minä kävin katsomassa tämän, vaikka olen vasta menettänyt isäni. En ainakaan itse kokenut liian rankaksi, ei tässä suoraan sitä kuolemaa kuitenkaan käsitellä. Lyhyesti juoni on se, että isä ja 11 vuotias tytär ovat lomamatkalla Turkissa. Ei elokuvassa loppujen lopuksi hirveästi mitään tapahdu, paljon jätetään kertomatta ja näyttämättä.

Vierailija kirjoitti:

Mikä juoni on lyhyesti kerottuna? Olen juuri menettänyt vanhempani, onko liian rankkaa mennä katsomaan?

Jos haluat tietää, lue vaikka tuo ap:n linkkaama hesarin arvostelu. Minusta se spoilaa paljonkin ja olin siis lukenut sen ennen katselua. Minulla on molemmat vanhemmat hengissä, mutta silti tuli ikävä isän kanssa vietettyä aikaa lapsena. Ja näköjään liikutun jo tätä kirjoittaessa. Tuskin olisit ainoa salista lähtijä, joka liikuttuu.

Leffa oli koskettava paitsi omana itsenään myös omiin kokemuksiin peilattuna. Musiikki ja ysärinostalgia tehosivat. Myös minulla oli ja on toisaalta läheinen ja toisaalta etäinen omaan ikääni nähden nuori isä. Tietyllä tavalla silloin ja edelleen tuntematon ihminen ja toisaalta ajan mittapuulla todella läsnäoleva isä.

Vierailija kirjoitti:

Vierailija kirjoitti:

En ehkä pysty enää ikinä kuuntelemaan R.E.M. Losing my relgionia ilman kyyneleitä. Huh mikä leffa!

En minäkään. Enkä Blurin Tenderiä tai Queenin Under Pressurea. Kävin katsomassa leffan sunnuntaina ja tänäänkin liikutuin kun katsoin youtubesta aiheeseen liittyviä haastatteluja yms.

Ah joo Blurin Tender soi mun nuoruudessa aika paljon muistaakseni ainakin Jyrkissä. Samoin tuo Losing My Religion soi melkein aina kun avasi Radio Novan. Ja oli siellä paljon muutakin musaa mikä muistutti omasta lapsuudesta. Olen itse suunnilleen samanikäinen elokuvan ohjaajan kanssa, joten ei ihme että tässä on juuri sitä oman ikäpolven nostalgiaa. Olin juuri ysärin lopulla n. 9-11-vuotias. Meni kyllä syvälle sisimpään. Melkein itkin jo pelkästä nostalgian määrästä. Olin esim. unohtanut ne sellaiset hiuksiin letitettävät pötkylät.

Vierailija kirjoitti:

Minä menin tietämättä mitään etukäteen, mutta jotenkin vaistosin jo ihan alussa mikä lopputulema olisi. Kylmät väreet tuli.

Sama juttu. En tiennyt elokuvasta mitään muuta kuin ne viisi tähteä, jotka luki leffajulisteessa. Ei ollut edes siitä mitään käryä, mistä leffa kertoisi. Heti alussa koko kroppani jotenkin jäykistyi paikoilleen ja tuli vähän epämukava olo. Onneksi sitten leffan edetessä vähän rentouduin mutta aloin bongailla todella masentavia ja suorastaan ahdistavia yksityiskohtia pitkin leffaa ja ainakin viimeisen puoli tuntia oli pakko yrittää keskittää huomiota jonnekin muualle etten ala itkeä naama räässä. Lopulta oli kuitenkin pakko itkeä, sillä loppua kohden elokuvan todellinen tarkoitus kävi hyvinkin selväksi.

Nyt pelkästään leffan ajattelu saa kyyneleet silmiin ja olen tässä kelannut paljon omia lapsuuden traumoja ja omaa tämänhetkistä mielenterveyttä. Melkein olen jo huolissani itsestäni, koska ajatukset ovat olleet niin synkkiä leffan jälkeen.

Mutta kaikesta huolimatta menisin katsomaan vielä toisenkin kerran. Harvoin mikään leffa koskettaa näin syvältä.

Pitääkö olla huolissaan, jos leffa ei mennyt ihan niin pahasti tunteisiin? Hetkittäin ahdistava kyllä, mutta niin kuin tuolla ylempänäkin jotkut kirjoitteli, niin lähinnä toivoin, että omatkin vanhemmat olisivat olleet tuollaisia kuin leffan isä. Oma lapsuus on ollut aika ahdistava.

Elokuvasta tykkäsin silti.

Vierailija kirjoitti:

Pitääkö olla huolissaan, jos leffa ei mennyt ihan niin pahasti tunteisiin? Hetkittäin ahdistava kyllä, mutta niin kuin tuolla ylempänäkin jotkut kirjoitteli, niin lähinnä toivoin, että omatkin vanhemmat olisivat olleet tuollaisia kuin leffan isä. Oma lapsuus on ollut aika ahdistava.

Elokuvasta tykkäsin silti.

Ei kaikki ole yhtä herkkiä tai mene johonkin leffaan niin syvästi sisälle että eläytyy vähän liikaakin. Tuskin olisin huolissani.