Onko narsismi osa luonnetta vai opittua käyttäytymistä?

- lapsen tarpeisiin ei ole osattu vastata. Mutta onhan kaikissa ihmisissä itsekeskeisyyttä, mutta ei patologisessa mielessä.

Voiko siitä parantua jollain terapialla?

..joutui selviämään kaikesta " yksin" (ei suomalainen), nykyisin aivan sairas narsisti...:/

sitä ei voi parantaa.



joku narsistin uhrit sivuilla on tietoa lisää.

ja kaikki hänen kohtaamansa epäonnet ovat vain erittäin huonoa onnea. Elämä on pettänyt hänet. Sanotaan myös, että narsistit hakeutuvat terapiaan vasta masennuksen takia, joka voi olla seurausta sitten siitä, että he ovat ajautuneet elämässään riittävän vaikeisiin tilanteisiin (esim. kaikki ystävät kääntäneet selkänsä, työpaikat menneet alta jne).



Tunnen kaksi narsistia, joilla siis myös diagnoosi, joskin molemmilla vain " lievänä" .

Kiitos ajatuksista.



Kysyn vielä: Jos narsismi on luonnehäiriö ja sen synnyttää vaikea lapsuus, niin tarkoittaako se automaattisesti sitä, että vanhemmat ovat olleet huonoja? Vai voiko ihminen käsittää oman lapsuutensa ja elämänsä vaikeana, koska oma tempperamentti on sellainen?



Sorry, en nyt saa omaa pohdintaa hyvin paperille.

ainakaan kaikille lapsilleen. Luonnehäiriö syntyy jo aika pienelle lapselle ja jos esimerkiksi vanhemmat on tarpeeksi masentunut juuri pahaan aikaan, voivat lapsen tarpeet jäädä niinkin pahasti täyttämättä, että luonnehäiriö kehittyy, vaikka muille lapsilleen vanhemmat olisivat olleet ihan hyviä vanhempia. Voi myös olla, että jotkut lapset ovat alttiimpia luonnehäiriön synnylle kuin toiset. Aika tavallistahan, että luonnehäiriö " periytyy" , ei siis niinkään geneettisesti, vaan niin, että luonnehäiriöinen vanhempi aiheuttaa käytöksellään häiriön myös lapselleen.

Nyt pitää lähteä töihin. Oikein hyvää päivänjatkoa kaikille.



Ap

Hmm. Mä nyt luulen, että vanhempien arvottaminen " huonoiksi" ei ole kovin rakentava lähestymistapa. Ylipäätään suurin osa vanhemmista kai ainakin HALUAA olla hyviä vanhempia, mutta elämäntilanne voi olla mahdoton vaikka sitten lapsen oikeiden tarpeiden huomaamiseen. Omassa lapsuudessa voi myös olla paljon parantamisen varaa.



Lapset syntyvät erilaisiin tilanteisiin perheessä. Esim jos vaikka ajattelisi tilannetta, jossa ihan " hyvään" perheeseen syntyy kaksi lasta lyhyellä ikäerolla:



Perheessä on tiukka taloudellinen tilanne. Kuopus valvottaa koko ajan vanhempia. Mies/isä tekee pitkää päivää, äiti hoitaa lapsia käytännössä " yksin" . Itkevä kuopus vie mehut, häntä pitää kannella päivin, öin. Esikoinen jää vähälle huomiolle ja hänen hoitonsa menee vähän kuin siinä sivussa. Esikoinen saa huomiota käyttäytymällä vanhemman lapsen tavoin. Äidille on helpotus, jos esikoinen ei turhaan valita, ei vaadi liikaa huomiota, ei puhu omista tunteistaan, ei kiukuttele, vaan suorittaa elämistä. Esikoinen kokee jatkuvasti, että kuopus saa " kaiken" ja hän saa arvostusta vain jos hän pitää mölyt mahassaan ja käyttäytyy kuin olisi ikäistään vanhempi.



Tuo " minä en koskaan saa mitään" -tunne saattaa jäädä ikäänkuin päälle, pysyväksi asenteeksi.



Tottakai tilanteessa voi käydä toisinkin: kuopus valvottaa ja äiti kokee hänet hankalaksi. Äiti hoitaa häntä vain mekaanisesti ja reagoi koko ajan yhä huonommin hänen " vaatimuksiinsa" . Esikoisesta sen sijaan tulee " lempilapsi" , koska hän sentään on kiltti ja hän palkitsee kärsivällisen hoidon olemalla äidilleen kultainen. Näin taas kuopus ei saa sitä, mitä hän tarvitsisi.



Tottakai elämä on AINA epätäydellistä! Enkä todellakaan väitä, että tuollaisissa asetelmissa automaattisesti lapsista kasvaisi narsisteja tms. Yritin vain valottaa sitä, että tiukka tilanne perheessä voi vaikuttaa siihen, että ns. hyvällä vanhemmalla voi olla ongelmia vastata lasten tarpeisiin.



Ja lapset ovat temperamentiltaan erilaiset - samoin vanhemmat - joskus voi olla, että vanhemman ja lapsen luonteet taistelevat kovasti toisiaan vastaan.

Jopa psykiatrin lausunnossa lukee sinne suuntaan ja me muut on tiedetty se jo vuosia. Isäni piilotti lausunnon ja äiti ei sitä ole kaivannut, joten ei taatusti näytetä. Sitä huutoa ja raivoa ei kestä kukaan, jos näkee paperin. Psykiatrille ajatui sen takia, kun toiset tekee elämästä vaikeaa ja oli siksi masentunut.



Äitini ei ole kuitenkaan narisisti pahimmasta päästä, mutta piirteet on selvät:

- pitää itseään ylivertaisen ja kuvittelee suuria.

- uskoo kaikkien kadehtivan häntä ja kaikki vaikeudet johtuu siitä. On itse hirveän kateellinen toisille.

- ei koskaan suostu puhumaan kuin suurimmille pomoille. On asia mikä hyvänsä hän marssii suoraan toimitusjohtajan puheille tai poliisipäälikön jne. Vain heidän kanssaan voi puhua, muut eivät kelpaa.

- ei lainkaan itseironiaa ja pienikin loukkaus johtaa veriseen sotaan ja masennukseen. Koko elämä pyörii hänen ongelmiensa ympärillä, kun jotain tapahtuu. Uhkailee itsemurhalla jne.

- ei hyväksy meissä lapsissa mitään heikkoutta vaan me olemme osa egoa.

- riitaantuu ihmisten kanssa helposti

- jne.



Mutta on äidissä hyvääkin: ahkera, energinen ja auttaa meitä paljon, kun vaan jaksetaan kiittää. Enimmäkseen hyväntuulinen, kunnes jotain vastoinkäymistä tulee ja sitten taas pamahtaa elämä kuukausiksi pilalle.

ja ihan taatusti mullakin. Epäilen vain, etten kaikkia itsekään ihan tavoita. Jonkin verran musta on tullut sosiaalisempi vuosien varrella, mutta muutos on ollut kyllä ihan pakon sanelemaa, ei vapaaehtoista. 10v sitten en ajatellut hetkeäkään olevani mulkku, viimeisen 5v aikana olen ruvennut pikku hiljaa myöntämään tosiasian. Vasta sen jälkeen on helpompi muuttaa käytöstä.



Mitä siihen tulee, että koko maailma pyörii oman navan ympärillä, se on jännää ettei sitä todellakaan edes hoksaa. Siis se epätoivon tunne on aivan aito, eikä sillä hetkellä tule mieleenkään, etteikö oma reaktio olisi se kaikkein normaalein ja loogisin.

Sitten toki joitain ihmisiä voi kutsua narsistisiksi mutta tuo varsinainen sana viittaa siis psyykkiseen sairauteen.



Narsisti ei itse tiedosta sairauttaan. Mun entinen hullu miesystäväni oli narsisti. Oli kyllä paljon muutakin mutta... No, ensivaikutelma hänestä oli usealla, että on fiksu (ja omalla tavallaan ehkä olikin). Hänen isänsä oli jättänyt perheen lapsen ollessa pieni, isällä ja äidillä taisi olla molemmilla huumeongelma/alkoholiongelma. Isä olikin tällä hetkellä jo huumediileri.



Se, mistä alunperin tajusin, että tällä miehellä ei kaikki ole kohdallaan (järjettömän alkoholinkäytön lisäksi) eli se, että hän ei sietänyt pienintäkään pettymystä. Nyt puhutaan siis aivan eri mittasuhteissa kun joku ns. tavallinen joka ei kestä pettymystä. Hän ei voinut opiskella, ei käydä töissä, ei tehdä mitään koska ei vain osannut käsitellä tunnetta että ei ehkä ymmärrä jotakin - ja mikä hirveintä, jos minä ymmärsin. Muistan kun hän kerran yritti opetella jotain saksan juttua. Mies on hollantilainen, joten saksa ei sinänsä ole vaikeaa hänelle. Hän ei vain tajunnut sitä ja sillon repi kaikki kirjaston kirjat, heitti ulos ikkunasta ja karjui kuin mielipuoli. Näitä raivareita hän sai usein, juuri tilanteissa missä oli jotenkin epäonnistunut. Hän potki oviin reikiä, sotki kaikki vuokra-asuntonsa seinät jne jne jne jne.



Mihin vain hän meni, niin joutui tappeluun, joka siis todellakin johtui hänestä, mutta hänene mielestään koko muu maailma oli häntä vastaan. Piti itseään aivan vilpittömästi jonain Jumalan poikana, hän oli fiksumpi kuin kukaan muu, hän oli suurinpiirtein jostain toiselta planeetalta viisaudessaan.



Tässä vain jotain esimerkkejä...

mutta paljon lievemmässä mittakaavassa. Suunnaton pelko epäonnistumisesta tekee kuitenkin sen, että opiskelu ja työssäkäynti ovat aina olleet todella vaikeita minulle, koska en kestä oikein pienintäkään kritiikkiä.



Ja joo, käyn terapiassa.

Muuttuuko mikään narsistin ja hänen lähipiirin elämässä koskaan paremmaksi.

Vierailija:

Muuttuuko mikään narsistin ja hänen lähipiirin elämässä koskaan paremmaksi.

Niin, uskon että tuon ex-miesystäväni ongelmat olivat aika pahaa luokkaa, eikä narsisimi ollut hänen ainoa ongelmansa.



15, jos sinä olet tiedostanut oman ongelmasi niin olet jo paremman puolella. Luulen, että tämä " minun tapaukseni" ei tule koskaan paranemaan sairaudestaan. Tästä on nyt 10 vuotta aikaa, hän oli jo sillon työkyvyttömyyseläkkeellä, koska hän ei VOINUT olla töisä. Jos siellä olisi tullut jotain vastoinkäymisiä niin hän olisi varmaan tuhonnut koko toimiston (jostain syystä hän ei kuitenkaan ollut ihmisiä kohtaan väkivaltainen muutoin kun näissä baaritappeluissa - tosin jäi kyllä aina kakkoseksi).



Oli myös patologinen valehtelija. Muistan jo sillon kun siellä asustelin, että hänellä oli useinkin äitinsä tilaama aika psykiatrille, mutta koskaan ei sitten mennyt. Valitti että tarvii lomaa (mistä?) ja saatto yhtäkkiä hävitä kahdeksi viikoksi johonkin Ranskaan olemaan = ryyppäämään.

Narsisteja kasvaa myös hyvistä ja tasapainoisita perheistä!

Narsisti itse vaan kokee ne asiat omalla vinoutuneella tavallaan.



Exälläni oli dg myös narsismista, joka ei siis ollut ainoa ongelmistaan. Hän muisti lapsuudestaan täysin irrationaalisia asioita, joista oli omassa pääsään tehnyt syyn moneen ongelmaan.

Hän saattoi muistaa, kuinka äiti oli KERRAN sanonut jotakin poikkipuolista hänen käytöksestään sedän hautajaisissa, ja siinä oli riittävä syy miksi asiat oli nyt niin kuin ne oli (oli siis riekkunut n. 10 vuotiaana siellä, ja äiti oli komentanut olemaan kunnolla, kuten muutkin sisarukset, ja se aiheutti hänen alkoholiongelmansa (tuollainen alentava käytös yleisellä paikalla häntä kohtaan, vaikka hänhän vaan työsti suruaan olemalla levoton) tai jotakin muuta aivan yhtä käsittämätöntä).

Näitä juttuja oli siis vaikka mistä, ja kaikki yhtä mystisiä ymmärtää.



Vikaa ei aina voida siis osoittaa vanhemmista, vaikka kotioloilla usein onkin syy-seuraus sairaudessa.



Kamala sairaus, joka sairastuttaa läheisetkin. 3 vuotta jaksoin, ja nyt 3 vuoden jälkeen edelleen huomaan vinoumia, joita hän sai minunkin päähäni (sana ihmiset on erittäin negatiivinen minullekkin, se tarkoittaa kaikkia niitä jotka ei ymmärrä, eli kaikkia muita maan päällä).

Ymmärtääkseni narsismi on myös periytyvää joiltakin osin, joten viittaisi geneettiseen alttiuteen.

ja siinä missä toinen lapsi kärsii, toinen selviää.



Todennäköisesti narsisti ei millään tavalla pysty tietämään ongelmiensa todellista syytä, yleensä ne ovat niin syvällä. Lisäksi, vaikka kumppani olisikin aviopuoliso, hänen lapsuudestaan on vaikea tietää aivan kaikkea, tai aistia mikä on voinut mennä pieleen. Varsinkaan, jos ei ole ammattilainen.



Mutta siis vaikka kuinka olisi hyvää tahtoa, ei aina pysty toteuttamaan/suorittamaan kaikkea ideaalilla tavalla - ei, vaikka kyse olisi oman lapsen hoivasta ja kasvatuksesta.



Mielestäni syy-seuraussuhteet olisi pakko tunnistaa, eikä esteeksi saa nähdä tulla mahdollinen vanhemman (narsistinen) syyllisyydentunne. " Mehän yritettiin kaikkemme ja parhaamme tehtiin, et sinä siksi saa tuntea noin, koska meille tulee paha mieli, jos sinä väität tuntevasi tuolla tavalla" .



Esim. exäni äiti jätti tämän usein tuntikausiksi yksin leikkimään, kun tämä oli aivan pieni (noin 3-5v). Yksin jättäminen oli pakon sanelemaa. Se pakko ei silti helpottanut lainkaan pientä poikaa ja hänen oloaan. Myöhemmin äiti syyllisti poikaa siitä, ettei tämä ollut hakenut itsenäisesti seuraa naapurista ja kasvanut sosiaalisemmaksi.

Mutta alttius tarkoittaa myös sitä, että lapsesta voi tulla narsisti vaikka hänellä olisi täydelliset vanhemmat ja onnellinen lapsuus.